sunnuntai 30. elokuuta 2009

Hyvästi vanhat Macit - Snow Leopard ei toimi PowerPC:ssä

Perjantaina 28.8.2009 tuli myyntiin Applen uusin käyttöjärjestelmä Mac OS X 10.6 eli Snow Leopard. Ominaisuuksien perusteella erinomainen järjestelmä, onnittelut siitä Applelle.

Yksi asia kuitenkin jaksaa hämmästyttää. Miten ihmeessä Apple onnistuu tekemään asioita, jotka pc-puolella olisivat selvä kaupallinen itsemurha?

Millainen poru mahtaisi nousta, jos pc-valmistajat vaihtaisivat prosessoria ja toteaisivat asiakkailleen että "sori vaan, tästä eteenpäin ohjelmasi muuttuvat vanhanaikaisiksi ja joudut ostamaan ne uudelleen"? Mac-käyttäjät eivät moisesta pikkuseikasta valita. He ovat valmiita hankkimaan uuden koneen ja siihen uudet ohjelmat kun kerran Apple käskee. Vastaava vaihdos Motorolasta PowerPC:hen tapahtui 1994, eikä silloinkaan kukaan valittanut.

Itse en ole yhtä tyytyväinen. Ostin Mac Mini-koneen elokuussa 2005 ja jo seuraavana vuonna Apple ilmoitti siirtyvänsä Intel-prosessorien käyttöön. Prosessorin vaihtuminen teki PowerPC-koneista kertaheitolla vanhentuneita.

Sen huomasi mm. siitä, ettei Macilleni koskaan saanut kunnollista Open Officea. Natiivi porttaus löytyy vain Intel-koneille. Monet vuoden 2006 jälkeen julkaistut ohjelmat sisältävät yhä rinnakkaisen PowerPC-koodin, mutta eivät läheskään kaikki. Esimerkiksi mainio iTV2DVD-ohjelma, jota kehuin blogissani heinäkuussa, vaatii Intel-Mäkin.

Nyt sitten PowerPC haudataan virallisesti: Snow Leopard toimii vain Intel-koneissa. Sen asentaminen kolme vuotta vanhaan Mac-koneeseen ei onnistu. Mac-faneille asia ei ole mikään ongelma, sillä hyvätuloisina ja trendikkäinä he hankkivat tietysti uuden koneen. Mutta jos Microsoft kertoisi, ettei Windows 7 toimi kolmea vuotta vanhemmissa koneissa, nousisi hirveä poru.

PC-kone, jolla kirjoitan kotona, on 2,4 GHz Pentium 4 -malli, tilattu joulukuussa 2003 (siis lähes kaksi vuotta ennen Mac Miniä). Se toimii edelleen mainiosti. Pari vuotta sitten päivitin siihen Vistan ja ajattelin päivittää myös Windows 7:n.

Miten PowerPC-tuen pudottamiseen pois on suhtauduttu lehdistössä? C|Netin arvostelussa todettiin näin:

We don't like that PowerPC users are unable to use Snow Leopard, but we understand that after three years with Intel, Apple is making a decision to continue moving forward with this technology.


Toinen lehti mainitsi PowerPC-tuen loppumisen vain sivulauseessa, kommentoimatta asiaa mitenkään. Tietokone-lehden kolumnisti ei mainitse (blogi1, blogi2) moista pikkuseikkaa lainkaan, vaikka kirjoittaakin muista yhteensopimattomuusongelmista.

Me yli kolme vuotta vanhan Macin omistajat olemme pelkkää ilmaa. Kiitoksia vain.

Mitä kaikille vanhoille Mac-koneille on tapahtunut? Onko jossain yli kolme vuotta vanhojen Mac-koneiden hautausmaa, johon ne on viety ja vähin äänin unohdettu?

Ei ihme, että Mac-koneissa kaikki toimii niin hyvin yhteen, kun Apple itse toimittaa raudan, käyttöjärjestelmän, ajurit, palvelut ja osan sovelluksistakin. Eikä vanhojen koneiden painolastista tarvitse välittää.

lauantai 29. elokuuta 2009

Omenamato kodassaan eli sisäisen salaman hyödyllisyys

Olen aina ihmetellyt, miksei paremman luokan järjestelmärungoissa ole sisäistä salamaa. Esimerkiksi Canon 5D -kamerassa sen pois jättäminen tuntuu olleen tietoinen päätös, jolla on haluttu korostaa kameran ammattimaisuutta.

Jos joku erehtyy valittamaan asiasta keskustelufoorumilla häntä muistutetaan oitis, ettei sisäisestä salamasta ole mihinkään. Oikeat ammattilaiset käyttävät aina ulkoista salamalaitetta.

Tietenkin se on parempi. Mutta joskus salamalaite saattaa unohtua matkasta, tai sen paristot hiipua kesken käytön. Sisäinen salama on parempi kuin ei mitään. Se on pelastanut itseni muutaman kerran.

Tänään tuli ensi kerran tilanne, jossa sisäisestä salamasta oli muuta hyötyä.

Olin poiminut takapihan omenapuusta omenia ja mutustelin niitä tietokoneen ääressä. Äkkiä näppäimistölle putosi pieni mato. Kääk, olin melkein syönyt sen!

Otin madon ja lähes loppuun syödyn omenan lähempään tarkasteluun. Palautin madon kotiinsa ja menin hakemaan kameran. Varsinaista makroa ei ollut, joten aina yhtä luotettava 70-200 2.8 sai kelvata. Väliin piti tosin ruuvata 36 mm loitto tarkennusetäisyyttä lyhentämään.

Salama kiinni ja kuvaamaan. Ensimmäiset kuvat näyttivät suunnilleen tällaisilta:

Omenamadon koti 1

Ei hyvä. Ulkoinen salama ampuu liian korkealta, eikä kuvausetäisyyttä voinut kasvattaa. Siispä ulkoinen salama pois ja sisäinen pystyyn. Ja nyt valo tuli niin läheltä optista akselia, että se kantoi kotiin asti:

Omenamadon koti 2

Vasta tietokoneella havaitsin, miten paljon yksityiskohtia kuvasta erottuukaan. Niitä ei pystynyt näkemään paljaalla silmällä. Ovatkohan biologianopettajat oivaltaneet, miten digikameraa voisi käyttää opetuksessa? Itse ainakin ällistyin nähdessäni madon ja sen kodin yksityiskohdat kuin mikroskoopilla. Ilmeisesti nuo pallukat ovat munia?

Seuraavassa 50 % crop äskeisen kuvan keskeltä:

Omenamadon koti 2

Kuvan nähtyäni olin entistä tyytyväisempi, etten ollut pistänyt matoa vahingossa poskeeni omenan mukana.

perjantai 28. elokuuta 2009

Myisivät edes niille, jotka haluavat maksaa

Täydennetty 29.8.2009 klo 9:33

Kirjoitukseni piraattipuolueen logiikasta tuotti palautteen, jossa on hyviä kysymyksiä pohdittavaksi. Lainaan siis suoraan Timo Ylikännön tekstiä:
"Haluaisin maksaa verkossa jaettavasta digitaalisesta sisällöstä, mutta kun se ei vain ole mahdollista. En jaksa ymmärtää tätä mediayhtiöiden huolta kopioinnista ja mahdollisista tulonmenetyksistä, kun kuitenkaan niitä ei kiinnosta mahdollinen lisätulo verkkomyynnistä. Se ei mielestäni ole järkevää liiketoimintaa."

Ei olekaan. Olisi järkevää myydä niin monta tuotetta kuin ihmiset vain ovat valmiita ostamaan, ja murehtia piratismista vasta sitten.

Asiakkaan silmissä yritysten toiminta näyttää usein typerältä. Mikseivät ne tee noin? Miksi ne tekevät näin? Sokea Reettakin näkee, että tuossa olisi iso bisnesmahdollisuus, tehkää jotain!

Miksi esimerkiksi Nokialta kesti lähes kolme vuotta esitellä Applen iPhonea vastaava malli, vaikka moni suomalainen olisi ollut valmis ostamaan sen silmät ummessa jo vuonna 2007? Miksei Nokia alan ylivoimaisena markkinajohtajana itse "keksinyt" kosketusnäytöllistä älypuhelinta? Miksei Nokia reagoinut nopeammin? Sillä on tuhansia insinöörejä ja ylivoimainen tekninen osaaminen matkapuhelimissa, joten resursseista ei pitäisi olla pulaa. Eikö raha kelpaa Nokiallekaan?

En tiedä vastausta, mutta arvelen että taustalla on a) yrityksen sisäisiä ristiriitoja, b) ajattelutapoja jotka toimivat 1990-luvulla mutta eivät enää 2000-luvulla, c) ajatus siitä, että on taloudellisesti kannattavampaa myydä miljardi peruspuhelinta intialaisille kuin muutama kymmenen miljoonaa hype-puhelinta länsimaalaisille edelläkävijäasiakkaille, d) teknisiä ongelmia (se vain ei onnistu Symbian-alustalla), e) vanhoja sopimuksia, patentteja tms.... ja tukku muita syitä.

Strategian muuttaminen esimerkiksi printtimediasta online-mediaan tai levymyynnistä online-jakeluun vaikuttaa asiakkaan näkökulmasta helpolta, mutta isolle yritykselle laivan kääntäminen on äärimmäisen vaikea. Kaikki eivät pysty siihen lainkaan, vaan ajavat suoraan karille (kuten Xerox, joka olisi voinut mullistaa tietokoneet, mutta halusi mieluummin suojata tuottoisaa kopiokonebisnestä, tai Kodak, joka voisi tänään olla digikameroiden Canon, ellei se olisi halunnut mieluummin suojella filmimyyntiään).

Samalla nämä esimerkit kertovat, miten pahasti metsään voi ajautua, jos nojaa vain aiempaan menestykseen ja pyrkii kaikin keinoin säilyttämään sen. Yritykselle voi olla helpompaa ajautua konkurssiin kuin muuttaa suuntaansa.

Piraattien jahtaaminen on alan teollisuudelle tuttua puuhaa. Siitä on pitkät perinteet. Aiemmin kohteena olivat tuoteväärennökset, nyt niiden rinnalle on tullut verkkopiratismi. Yhtiöillä on tätä varten valmiit prosessit ja nimetyt juristit. Lisäksi yritykset kokevat, että immateriaalioikeuksista huolehtiminen on niiden olemassaolon edellytys - siksi niiden puolesta voidaan käyttää enemmän rahaa kuin mitä toiminnasta saatu hyöty lopulta on. Piraattijahdin ei tarvitsekaan olla taloudellisesti kannattavaa.

Muutos etenee hitaasti mutta vääjäämättömästi. Vielä 2000-luvun alussa mikään levy-yhtiö ei olisi suostunut myymään musiikkiaan mp3-tiedostoina, ilman suojausta. Sitä pidettiin taloudellisena itsemurhana. Nyt siitä on tullut arkipäivää. Myös cd-levyjen surullisenkuuluisat kopiosuojaukseet on haudattu.

Elokuvien ja television tilanne on ihan toinen. Siellä sisältöä pyritään lukitsemaan entistä tiukemmin (mm. hd-television korttilukitus ja Blu-ray). Viime kädessä musiikilla ja videolla ei kuitenkaan ole ratkaisevaa eroa, joten todennäköisesti sama kehitys tulee toteutumaan myös siellä. Jonakin päivänä.


Enkä myöskään jaksa ymmärtää kohtuuttomia viiveitä esimerkiksi elokuvien saapumisessa tänne Suomeen. Kyse ei voi olla kuin jostain vinksahtaneesta markkinoinnista. Vielä surkeampi tilanne on tv-sarjojen bokseissa. Niitä on Suomessa saatavilla murto-osa siitä mitä ulkomailla. Eikä vieläkään taida olla yhtään bluray tv-sarja laatikkoa saatavilla Suomesta. Ehkä jo vähitellen voisi sellaisiakin tuoda markkinoille, jos kerran verkkolevitys on täysin pois suljettu vaihtoehto.
Elokuvien kiertoaika on huomattavasti nopeampaa kuin ennen. Blockbuster-elokuvat tulevat sekä teatteri- että dvd-jakeluun lähes samana päivänä koko Euroopassa. USA voi joskus olla hiukan edellä, mutta kyse on enintään muutamasta viikosta. Kiertoaikaa on nopeutettu nimenomaan vastareaktiona nettipiratismille. Pientä porrastusta tarvitaan edelleen markkinointisyistä - näyttelijöiden halutaan käyvän ensi-illoissa ja promotilaisuuksissa paikallisilla markkinoilla, eikä heitä voi monistaa.

Mitä dvd-bokseihin tulee, itse olen löytänyt kaikki etsimäni joko Discshopista tai Filmifriikistä tilaamalla. Tuskin on montakaan Suomessa esitettyä tv-sarjaa, jota ei saisi nykyisin ostaa dvd:llä jostain.

Blu-ray onkin hankalampi juttu. Verkkokaupoista löytyy joitakin tv-sarjoja (kuten Lost tai 24) imported-bokseina, tosin niiden toimitusajat voivat olla yhtä pitkiä kuin suoraan ulkomailta tilaamalla.

Vaikka Blu-ray on meidän AV-harrastajien mieleen, sen leviäminen on ollut odotettua hitaampaa (Blu-ray-soittimet eivät mene kaupaksi, Ylen uutinen 24.7.2009).

Itselläni on pino Blu-ray-levyjä (ja HD-DVD-levyjäkin parikymmentä :-), muuta Paula Peruskatsoja ei halua ostaa uutta soitinta ja aiempaa kalliimpia levyjä, koska ei huomaa mitään eroa uudella 32" taulutelevisiollaan. Naiset ja lapset katsovat elokuvia niiden sisällön ja tapahtumien vuoksi, kuvanlaatu tai monikanavaäänet ovat heille sivuseikka. Muumit kiinnostavat lapsia, vaikka kuva tulisi vanhalta VHS-kasetilta.

Toki Blu-rayssä on muitakin etuja, kuten live-sisältö ja kommenttiraidan videokuva, mutta Paula ostaa mieluummin dvd-version ja erotuksella pari karkkipussia.

Teknisiä edelläkävijöitä on massamarkkinan kannalta vähän. Yritykselle saattaa olla jopa edullisempaa jättää heidät huomiotta kuin kerätä heiltä miljoonan euron tulot kahden miljoonan kuluilla.

Ehkä juuri tässä verkkopiratismin haittavaikutus on suurin. Blu-ray-torrentteja imutetaan ahkerasti niissäkin kodeissa, missä ei ole edes soitinta, koska elokuvat katsotaan tietokoneen kiintolevyltä. Soitinten ja levyjen vähäinen menekki ei ainakaan lisää tv/elokuvayhtiöiden kiinnostusta uuteen formaattiin, ja näin kaikki saavat kärsiä. Paremmalle kuvalle on kyllä kysyntää, mutta koska siitä ei makseta, se ei näy tilastoissa.

torstai 27. elokuuta 2009

Miksei Amazon myy leluja Suomeen?

Usein valitetaan sitä, ettei online-elokuvia tai ladattavaa musiikkia myydä Suomeen. Pitäisi myydä, mutta on jotenkin ymmärrettävää, että piratismin, alueellisten levitysoikeuksien, takuujärjestelyjen tai esim. elokuvilta vaadittavan ennakkotarkistuksen vuoksi jotain rajoituksia saattaa olla.

Mutta mikä selittää sen, ettei Englannin Amazon myy leluja Suomeen? Ei liioin Amerikan Amazon. Ja miksi ihmeessä tieto myyntirajoituksesta ei tule ajoissa, kun toiveikas asiakas laittaa tuotetta ostoskoriin, vaan vasta kassalla?? Olen jo vuosia sitten törmännyt ilmiöön mm. kameroiden ja mp3-musiikin kanssa, mutta tilanne ei ole muuttunut mihinkään. Mikä ihme estää myymästä yksinkertaista lelua suomalaiselle asiakkaalle?

Pojan kanssa surffattiin netissä ja koetettiin löytää verkkokauppaa, josta voisi ostaa Transformers 2 -elokuvassa esiintyvän Ravage-hahmon. Ei löytynyt yhtään suomalaista. Amazonista löytyisi, mutta raha ei kelpaa. Muutama englantilainen lelukauppa löytyi, mutta - yllätys, yllätys - ne ovat Amazonin Retailing Partnereita ja uloskirjaus käy vain Amazonin kautta.

Grrr! Ei voi olla näin vaikeaa, kun kyse on sentään EU:n sisämarkkinoista. Jos jollakin on tietoa kaupasta, joka myy Suomessa Ravage-figuurin, kuulisin siitä mielelläni.

Mistä esto johtuu? Amazonin sivulla on anteeksipyyntö ja lisätietoja varten linkki sivulle, jolla on eri tuotekategorioita. Kohta "PC & Video Games, Toys & Games and Software items" ei kuitenkaan toimi.

Yksi toimivista linkeistä on kohta "DIY & Tools, Electronics, Health & Personal Care... Home & Garden and Kitchen items". Sallitujen maiden listalla on mm. Slovenia ja Ruotsi, mutta ei Suomea. Miksi näitä saa myydä Ruotsiin, mutta ei Suomeen?

Pelien myyntiä säätelee kohta "PC & Video Games and Software items and accessories". Se on toinen niistä kahdesta, jonka listassa mainitaan erikseen Suomi (toinen on "Baby, Beauty, Clothing..." jne).

Viidentoista vuoden asiakkuuden aikana olen aina ollut tyytyväinen Amazoniin. Koskaan en ole saanut väärää tuotetta. Alkuvuosina sain jopa joululahjan, kannellisen eristemukin kahvia varten. Mutta tämä nyppii.

Lasten tarkkaavaisuus jaksaa aina hämmästyttää. Poika ihmetteli heti, miksi Englannin versiossa luki shopping basket ja Amerikan versiossa shopping cart. Kuvake on silti molemmissa sama. Enpä ole itse koskaan kiinnittänyt huomiota asiaan.

Tähän sentään osasin vastata: Amerikassa kaikki on suurempaa.

keskiviikko 26. elokuuta 2009

Piraattipuolueelta puuttuu logiikka

(täydennetty 26.8.2009 klo 18:59 ja 29.8.2009 klo 9:00)

Piraattipuolue hyväksyttiin viime viikolla puoluerekisteriin ja näin siitä tuli Suomen 15. puolue. On helppo tuomita lähinnä nuorista koostuvan puolueen keskeinen tavoite hölmöksi ja vahingolliseksi. Piraattipuolue on kuitenkin aikansa ilmiö ja siihen pitää suhtautua vakavasti, oli sen tavoitteesta vapauttaa kopiointi mitä mieltä tahansa.

Olen seurannut kopioinnin vapauttamisesta netissä käytävää keskustelua. Valtaosa kirjoituksista on myönteisiä, mutta niistä puuttuu logiikka. Aivan kuin piraattipuolue olisi ensin päättänyt tavoitteesta - sallia kaikki "ei-kaupallinen" kopiointi netissä - ja sen jälkeen alkanut keksiä argumentteja, joilla tavoitetta voidaan perustella.

Perustelut kuitenkin ontuvat. Niissä ei ole logiikkaa. Piraatit kritisoivat levyteollisuutta ja päättäjiä, mutta toimivat itse juuri samoin. Tai oikeastaan vielä pahemmin: he eivät ole valmiita kompromisseihin, vaan ajavat jyrkkää linjaa. "Me tiedämme, mikä on oikein. Me toimimme kuten haluamme. Turha kiristää valvontaa tai tiukentaa rangaistuksia, me vain siirrymme salattuihin yhteyksiin, ettekä te voi meille mitään. "

Piraatit eivät näe mitään ristiriitaa siinä, että heidän toimintansa on nykytilanteessa laitonta. Lailla ei ole merkitystä, koska tekniikka tulee aina mahdollistamaan sen kiertämisen.

No, ehkä puolue ei ole aivan tätä mieltä, mutta kannattajat ovat. Kirjoitukset täyttävät netin keskustelupalstat aina, kun joku arvostelee piraattipuolueen tavoitteita. Siltä varalta että olen yleistänyt liikaa, kannattaa tutustua puolueen omaan sivuun.

Piraattipuoluetta on tapana verrata vihreisiin. Vihreätkin syntyi yhden asian liikkeenä ja vielä 1980-luvun alussa luonnonsuojelijoille oli tapana naureskella vähättelevästi. Enää ei naureta. Puolue on hallituksessa ja sillä on lukuisia kansanedustajia.

Vihreillä oli kuitenkin selvä logiikka: nykyinen elämäntapamme on kestämätön ja johtaa luonnon turmeltumiseen. Luonnon suojelemiseksi pitää siirtyä vaihtoehtoisiin energiamuotoihin, verottaa turhaa kulutusta ja niin edelleen. Selvää ja loogista. Tähän on tavallisen äänestäjän helppo yhtyä. Vihreät eivät uhkaa (eivätkä ole koskaan uhanneet) rikkoa lakia uudella tekniikalla, jos lakeja ei muuteta.

Piraattipuolueen tavoite on selkeä, mutta argumentointi ei vain toimi. Jos tämä puoli joskus saadaan kuntoon ja puolue onnistuu rakentamaan kestävän ajatusmallin, harkitsen suhtautumistani puolueeseen uudelleen.

Tämä kirjoitus syntyi vastauksena Taloussanomien Piraattipuolue on ihan pihalla -kolumniin. Sen synnyttämä keskustelu toistaa puolueen yleisiä argumentteja, joten pohditaanpa niitä vähän tarkemmin. Jätän huomiotta selvästi älyttömät heitot ("dvd:stä ei pidä maksaa, koska ei voi etukäteen tietää onko elokuva edes hyvä") ja keskityn sellaisiin, joissa on edes jotain järkeä.

"Levy-yhtiöt riistävät artisteja"

Piraattipuolue väittää olevansa tavallisen artistin puolella, mutta levy-yhtiöiden ylivaltaa vastaan. Logiikka on erikoinen: jos artisti nyt saa vaikka 10 % levymyynnistä, miten artistia auttaa se, että levyt kopioidaan netissä ilmaiseksi, eikä kukaan saa mitään?

Yleisen väitteen mukaan levy-yhtiöt riistävät artisteja. Länsimaissa on sopimusvapaus, eikä kenenkään tarvitse tehdä epäedullisia sopimuksia. Sopimus, jonka aloitteleva tähti allekirjoittaa, saattaa menestyksen jälkeen tuntua huonolta, mutta toisaalta levy-yhtiö kantaa riskin. Artistilla ei ole riskiä.

Joskus sopimukset voivat olla artistille hyvinkin edullisia. Tammikuussa 2002 EMI purki Mariah Careyn sopimuksen ja maksoi tälle 60 miljoonaa dollaria, jotta hän ei enää tekisi mitään -- ei ainakaan levyjä EMIlle. Esimerkkejä löytyy molemmin puolin.


"Artistit saavat rahansa keikkailusta, levymyynti on pelkkää mainosta"

Madonnan ja Rollarien kaltaiset maailmantähdet rahastavat miljoonia dollareita jokaisesta konsertistaan. Tähän on mahdollista päästä sitten, kun artisti on noussut ilmiöksi. Ihmiset eivät maksa musiikista eivätkä edes keikasta vaan siitä, että saavat kokea ilmiön. Kaikki nykyiset megatähdet ovat saavuttaneet asemansa levymyynnillä. Pelkkä keikkailu ei tee ketään kuuluisaksi.

Todellinen rahastus onnistuu vain kansainvälisille tähdille. Suomalaiset artistit esiintyvät pienissä saleissa, tanssilavoilla ja klubeilla. Niistä ei heru suuria tuloja kenellekään. Jopa ahkerasti koti- ja ulkomailla keikkaillut Ville Valo teki muutama vuosi sitten miljoonia lähinnä levymyynnin ansiosta. Viime tilikaudelta Valon yhtiö Heartagramin tulos oli lähes 20 000 euron tappiolla. Ja huom: Valolla on tosiaan oma yhtiö, joten hän ei ole kenenkään riistettävänä.

Yhdenkään artistin ei ole pakko tehdä sopimusta levy-yhtiön kanssa. Jokainen voi perustaa oman yhtiön tai toteuttaa piraattipuolueen mallia ja jakaa kaiken ilmaiseksi. Ja näin sen pitää ollakin: tekijällä pitää itsellä olla päätäntävalta. Tekijä itse on oman asiansa paras asiantuntija.

On kummallista, että piraatit (joista valtaosa on nuoria ja täysin kokemattomia levybisneksessä) uskovat tietävänsä tekijöitä paremmin, mikä on näiden edun mukaista. Piraatit vaativat itselleen oikeutta päättää kaikkien puolesta. Eikö tämä ole juuri se, mitä piraattien pitäisi vastustaa?

Toistaiseksi laki ja eduskunta katsovat, että nykyinen tilanne on oikeudenmukainen ja kohtuullinen, ja että piraatit ovat väärässä. Puolueen pitääkin pyrkiä vaikuttamaan päättäjiin perustelemalla kantansa eikä uhkailuilla ja näsäviisastelulla.

Ei suora nettimyynti artisteille tuntematonta ole. Muutamat ovat kokeilleet, mutta luopuneet siitä. Tunnetuin tapaus oli Radiohead, joka lokakuussa 2007 alkoi myydä uutta albumiaan netistä ladattavana tiedostona niin, että ostaja sai itse päättää paljonko maksoi siitä. "Ostajista" yli 60 % ei maksanut mitään, loput maksoivat keskimäärin kuusi dollaria. Seuraavan vuoden alussa yhtye alkoi myydä cd:tä erikoispainoksena 80 dollarin hinnalla. Tästä voisi päätellä, ettei kokeilu ollut kovin tuottoisa. Mutta piraattipuolue kai tietää paremmin?


Miten korvata kopiointi muille kuin musiikintekijöille?

Keikkatulot nähdään musiikintekijöiden vaihtoehtoisena leipäpuuna, mutta mitä tekevät muut sisältötuottajat? Elokuvat, peliohjelmien kehittäjät tai kirjailijat eivät edes teoriassa voi rahastaa täysillä stadioneilla.

Eivät kai piraatit ehdota, että musiikkia saisi levittää, mutta muita teoslajeja ei? Tällöinhän valvonnan ongelma pysyisi samana.


"Nettikopiointi ei ole varastamista, koska alkuperäiskappale säilyy"

Puolueen mielestä nettikopiointia ei voi rinnastaa varkauteen, koska mitään materiaa ei siirry. Tästä syystä kopiointia ei voi rinnastaa esimerkiksi kaupasta varastamiseen, mitä puolueen kriitikot usein yrittävät.

Asia ei ole ihan näin yksinkertainen. Nettikopiointi on varastamista siltä osin kuin kopioija olisi ollut valmis ostamaan teoksen. Tekijältä ei varasteta fyysisiä tavaroita (eiväthän levyt edes ole hänen omaisuuttaan, vain sisältö on) vaan hänelle kuuluvia tuloja. Jos joku olisi ollut valmis maksamaan 20 euroa ensi-iltaelokuvasta, mutta latasi sen ilmaiseksi netistä, tekijöiltä on varastettu 20 euroa.

Joissakin tapauksissa lataaja olisi ostanut levyn 20 % todennäköisyydellä. Silloin tekijöiltä jäi saamatta 4 euroa. Siteeraan jo Kodin digitekniikka -kirjassa (2007) ja sitä ennen Talouselämän kolumnissa 20.1.2006 esittämääni kaavaa:

Varkauden arvo = oston todennäköisyys * hinta

Joskus todennäköisyys on pyöreä nolla. Silloin lataaja ei olisi missään tapauksessa ostanut teosta. Olettavasti nämä tapaukset ovat kuitenkin harvinaisia, sillä miksi nähdä lataamisen vaiva, jos teos ei lainkaan kiinnosta?


"Ei-kaupallisen kopioinnin pitäisi olla sallittua"

En ole koskaan ymmärtänyt termiä "ei-kaupallinen kopiointi". Elokuvia ja dvd-levyjä valmistetaan sen vuoksi, että ihmiset ostavat ne ja katsovat/kuuntelevat niitä. Ei teoksilla ole erikseen mitään "kaupallista" käyttöä.

Tietokoneohjelmissa tilanne on hieman erilainen. Pelejä lukuunottamatta ohjelmat ovat työkaluja. Voi ajatella, ettei uusimman (ja järjettömän kalliin) Photoshop CS 4:n kotiinsa kopioiva opiskelija aiheuta Adobelle kovin suurta menetystä, koska kyse on opiskelusta. Ohjelman käyttö työvälineenä on ihan toinen juttu. Ohjelma on työväline, johon pitää investoida, ja joka sen jälkeen tuottaa taloudellista hyötyä käyttäjälleen.

Kenties ajatellaan, että viihteessä kaupallista käyttöä olisi vain julkinen esittäminen: se, että joku soittaa levyjä radiossa tai esittää elokuvia televisiossa. Näistä tekijät saavat toisenlaisen korvauksen kuin suorasta myynnistä. Lisäksi näitä esityksiä SAA laillisesti tallentaa omalle levylle (ainakin vielä, vaikka sitä ollaankin koko ajan vaikeuttamassa). Olisi erikoista, jos "ei-kaupallinen" kopiointi pitäisi sallia ja "kaupallinen" kopiointi on sallittua jo nyt.

Myös tekijänoikeuslaki tekee eron viihteen ja tietokoneohjelmien välillä. Viihdettä saa kopioida yksityiseen käyttöön, kunhan lähde on alkuperäinen ja laillinen. Tietokoneohjelmista saa tehdä vain tarpeelliset varmuuskopioinnit, yksityistäkään kopiointia ei sallita.


"Kulttuurin pitää olla vapaata ja hyödyttää kaikkia"

Piraatit vetoavat mielellään kulttuuriin ja sen levittämisen autuuteen. Valtaosa p2p-verkkojen kamasta on kuitenkin amerikkalaisia uutuuselokuvia ja hittilevyjä, jotka vuotavat nettiin jo ennen virallista julkaisua. Ei kuulosta kovin "kulttuurilta". Tuotantoyhtiöt eivät ole kulttuurilaitoksia vaan liikeyrityksiä.

Tämä nakertaa uskottavuutta väitteeltä, jonka mukaan suoja-ajat ovat liian pitkiä. Niin kauan kuin kopioinnista valtaosa keskittyy päivän hitteihin ja julkistamattomiin teoksiin, suoja-ajan lyhentämisellä vaikkapa 70 vuodesta 10:een ei olisi vaikutusta piratismiin.


"Tekijänoikeudet ovat liian rajoittavia"

Tästä olen piraattien kanssa samaa mieltä. Tekijänoikeudesta on tullut lähes kirosana, koska sen varjolla on toteutettu niin monia maalaisjärjen ja yleisen oikeustajun vastaisia asioita: taksien radiomaksut, digiboksien hyvitysmaksut, järjettömät suoja-ajat ja niin edelleen.

Nettikeskusteluista näkee, etteivät kaikki väittelijät ole kovin hyvin perillä asioista, vaan ovat saaneet tietonsa toisista nettikirjoituksista. Esimerkiksi 95 vuoden suoja-aika on amerikkalainen käytäntö, EU-alueella ajat ovat 50 (lähioikeudet) ja 70 vuotta (tekijänoikeudet). Näitä on tosin yritetty pidentää, mikä on kohtuutonta ja antaa vain polttoainetta piraateille.

Yksi erityinen ongelma on siinä helppoudessa, jolla muiden tuottamaa materiaalia voi nykyään muokata ja yhdistellä. Lain mukaan tällaiseen toimintaan pitäisi kysyä aina tekijöiden lupa. Käytännössä YouTube pursuaa itse tehtyjä videoita, joihin on puhuttu tai tekstitetty uudet sanat, tai joissa teoskynnys on ylittynyt yhdistelemällä luovasti muita teoksia. Tekijät kokevat, että kyse on heidän omasta luovuudestaan ja tekijänoikeuden vanhat pykälät ovat liian rajoittavia. Tässä on helppo olla samaa mieltä.

Toinen ongelmakohta on siinä, että samoja bittejä saa nyt eri lähteistä erilaisilla ehdoilla. Kenen tahansa on vaikea nähdä, miksi piraattiverkosta ei saa imuroida samaa levyä, jonka on jo kerran ostanut, tai elokuvaa joka tuli eilisiltana televisiosta. Näiden kaikkien takana on erilaiset bisnesmallit ja tekijänoikeudelliset suojat, mutta ei ole ihmekään jos kuluttajan on vaikea nähdä eroja bittien välillä.

Piraattipuolue on syntynyt vastauksena tekijänoikeusjärjestöjen aktiiviselle edunvalvonnalle. Ja se on hyvä asia, piraattipuoluetta tarvitaan. Kuluttajilla ei ole muutakaan edunvalvojaa. Toiseen äärimmäisyyteen meneminen ei kuitenkaan hyödytä ketään. Molempien on oltava valmiita joustamaan kannoistaan.

Nykyisessä tilanteessa on ongelmansa, eikä se ole täydellinen. Jotta piraattipuolue olisi uskottava ja saisi lainsäätäjät puolelleen, sen pitäisi pystyä esittämään vaihtoehto, joka tarjoaa enemmän ratkaisuja kuin uusia ongelmia. Tätä en ole vielä nähnyt.


"Uusi aika on alkanut. Vanhat säännöt eivät enää päde."

Nuoret ovat parhaita muutoksen toteuttajia, koska he pystyvät ajattelemaan "out-of-the-box" ja haastamaan vanhat, itsestäänselvinä pidetyt toimintamallit. Liian usein kaikki jatkuu ennallaan vain siksi, että niin on aina ennenkin ollut.

Toisaalta jokainen sukupolvi liioittelee omaa merkitystään ja kuvittelee uuden ajan alkaneen. Näin on ollut 1960-, 1970- ja 1980-luvulla. Erityisen hyvin muistamme 1990-luvun ja uuden talouden mantrat. Vanhat lainalaisuudet eivät enää päde. Tämä on uutta taloutta. Tärkeintä ei ole raha vaan se, että saa brändin tunnetuksi ja paljon käyttäjiä (miten tämä kuulostaakin niin tutulta tämän päivän tilanteessa?). "Uusi talous" päättyi romahdukseen vuonna 2001. Raha oli sittenkin ratkaisevaa.


Villakoiran ydin

Mikä tässä kiistassa on todellinen villakoiran ydin? Se, että immateriaalisesta hyödykkeestä ei olla valmiita maksamaan, jos saman voi saada ilmaiseksi.

Tai ei, rajaus on vielä tiukempi. Olemme valmiita maksamaan konserteista (kummallista muuten, ettei piraattipuolue vaadi ilmaista sisäänpääsyä - eihän siinäkään kukaan menetä mitään) ja elämyksistä, mutta se mikä tulee netistä, koetaan arvottomaksi. Bitit eivät ole elämyksellisiä.

Turha silti vanhempien nyrpistää nenäänsä nuorille ja haukkua näitä - he itse ajattelevat samalla tavalla. Uutiset ja nettisisältö halutaan ilmaiseksi, jo ajatuskin verkkolehtien muuttumisesta maksulliseksi on monelle kauhistus. Ainoa ero on siinä, että aikuiset eivät (luultavasti) ole valmiita levittämään käyttäjätunnuksia ja salasanoja nimettöminä netissä, eivätkä väitä että tiedon pitää olla ilmaista.

On hyvin mahdollista, että bittien ilmaisuus on tullut jäädäkseen, vaikkei sitä voikaan logiikalla perustella. Se on todellinen rakennemuutos koko tietoyhteiskunnalle - niin suuri, että harva uskaltaa edes ajatella kaikkia sen seurauksia.

maanantai 24. elokuuta 2009

MikroMikko palaa taskukokoisena

Päivän it-uutinen oli Nokian julkistama miniläppäri Nokia Booklet 3G. Mikään uutispommi laite ei ollut -- tuotevalikoiman laajentamista pieniin tietokoneisiin on osattu odottaa jo vuoden ajan. Todennäköisesti Nokia kiirehti julkistusta ehtiäkseen ennen Applea, jonka kosketusnäytöllistä tablet-konetta odotetaan lähiaikoina. Olisi ollut noloa, jos Nokia olisi taas jäänyt kakkoseksi.

Ilmeisen kiireen vuoksi Booklet 3G:stä paljastettiin tänään vasta tärkeimmät tekniset tiedot. Niissä ei sinällään ole mitään erikoista. Intelin Atom-prosessorilla varustettuja pikkumikroja on ollut markkinoilla jo pari vuotta, eikä Nokian malli lupaa tältä osin mitään mullistavaa.

Pari seikkaa pistää kuitenkin silmään. Yhdessäkään aiemmassa miniläppärissä ei ole ollut sisäänrakennettua gps:ää. Ajatus miniläppäristä navigaattorina kuulostaa houkuttelevalta. Myös hdmi-liitäntä teräväpiirtovideon toistamiseksi on uutta. Muutoin kone vaikuttaa tavanomaiselta miniläppäriltä.

"Helppokäyttöinen SD-kortinlukija" herättää ihmetystä. SD-kortinlukija on nimensä mukaisesti vain kortinlukija. Siitä ei voi tehdä sen helpompikäyttöistä kuin muillakaan valmistajilla, eipä tosin vaikeampikäyttöistäkään.

Nokialla on mahdollisuus erottua pc-valmistajista paitsi jakelukanavan myös uudenlaisen ajattelun turvin. Markkinoiden miniläppärit ovat pieniä ja teknisesti hyvin samankaltaisia, mutta ne on rakennettu ensisijassa pc-koneiksi. Sisäinen 3G-yhteys on vain yksi verkkotekniikka muiden joukossa. Toivottavasti Nokian Booklet 3G on tehty pitäen lähtökohtana pikemminkin älypuhelinta kuin tietokonetta.

Ja onko edes varmaa, että käyttöjärjestemänä on Windows? Sehän voi olla jotain ihan muuta...

Me suomalaiset koemme nostalgisen tuulahduksen nähdessämme, miten Nokia palaa ajassa lähes 20 vuotta taaksepäin ja alkaa taas valmistaa tietokoneita. Kukapa 1980-luvun nokialaisista olisi osannut kuvitella, että pc-valmistus käynnistetään eräänä päivänä uudelleen, ja että paljon silloisia koneita tehokkaampi laite mahtuu taskuun!

Tuskin yksikään nykyisistä miniläppärivalmistajista oli tietokonemarkkinoilla 1970-luvun lopussa, kun Nokia suunnitteli Mikro Mikko 1:n. Sen myyntivalttina oli vihreä näyttö, ergonominen näppäimistö ja CP/M-käyttöjärjestelmä. Myöhemmin 1980-luvulla esiteltiin Mikro Mikko 2 ja 3-koneet, jotka tulivat tutuiksi sadoille tuhansille suomalaisille.

No, eipä nykyisellä Nokialla ole mitään yhteistä 1980-luvun pc-valmistajaan, joka myytiin 1991 brittiläiselle ICL:lle. Myöhemmin nimi vaihtui emoyhtiön mukaisesti Fujitsuksi. Nokia Datan pääkonttori oli muuten tuohon aikaan Tukholmassa, joka taas oli perua Ericssonin tietokonetoimintojen ostosta 1988.

Tietokoneista luopuessaan Nokia valmisti televisioita, näyttöjä ja satelliittivastaanottimia (digibokseja) -- ja matkapuhelimia. Loppu onkin sitten historiaa, jossa yksi ympyrä tänään sulkeutui.

sunnuntai 23. elokuuta 2009

Lukijan uutinen onnettomuudesta

Nyt se on tapahtunut: lehdet ovat vieneet ulkoistamisen niin pitkälle, että uutiset annetaan jo lukijoiden itsensä kirjoitettavaksi. Tähän asti lukijoilta on pyydetty kuvia ja videoita, mutta nyt kelpaa tekstikin.

Lukijan uutinen moottoripyöräpoliisin ja pakettiauton kolarista löytyy Vartti-uutislehden nettisivulta osoitteesta http://www.vartti.fi/artikkeli/b9a8744b-9b5b-42ad-814c-6e229f3bf963. Uutista ja sen kännykkäkameralla otettuja kuvia (hyi!) voi verrata samassa lehdessä olevaan toimittajan kirjoittamaan uutiseen osoitteessa http://www.vartti.fi/artikkeli/b60fa74c-b342-4127-a172-d83bed8e5112.

Lukijat tekevät uutisia toisilleen ja kuvittavat ne. Mihin toimittajia siis tarvitaan?
Mihin tarvitaan edes lehtiä? Tervetuloa tiedonvälityksen uusi, joskaan ei taatusti uljaampi, aika.

Mitä vikaa omassa nimessä?

Nimettömät verkkokeskustelut jaksavat ärsyttää paperimedian edustajia. Pari viikkoa sitten Jyrki Kiiskinen kaipaili Hesarin kirjoituksessaan takaisin toimituksen "saksimiestä", joka päästi lehden mielipidesivulle vain perusteltuja ja asiallisia kirjoituksia. Netissä kaikki on väärin, kun "räyhähenget" pääsevät sotkemaan asioita.

En ihan ymmärrä, miksi juuri paperilehdet ovat niin huolestuneita nettikirjoittelusta ja sen alhaisesta tasosta. Pelätäänkö, että asiattomat viestit ruokkivat vääränlaisia mielipiteitä? Vai pelätäänkö, että kun ihmisten aika kuluu nettikeskusteluissa, he eivät enää ehdi lukea lehtiä? Pikemminkin luulisi, että mitä heikommaksi nettikirjoittelun taso vajoaa, sitä enemmän oikeat lehdet nettiversioineen hyötyvät asiasta. Mitä toimittajat ja kirjailijat siis pelkäävät?

Jokin aika sitten Hesarin toimittaja kirjoitti otsikolla "Perunasäkit pois verkkokeskustelusta" miten nimettömät kirjoittajat pitäisi saada pois ja kaikkia velvoittaa esiintymään omalla nimellään.

Tätä sietää harkita. Ei pakkona, vaan omana valintana. Mitä vikaa omassa nimessä on?

Aikoinaan moni kirjoitti paperilehden yleisönosastolle nimenomaan siksi, että sai oman nimensä näkyviin. Miksi nettiaikana on päinvastoin - juuri kukaan ei halua nimensä näkyvän, vaan kaikki haluavat piiloutua nimimerkin taakse?

On tilanteita, joissa oman nimen piilottaminen on ymmärrettävää ja perusteltua. Mielipiteet saattavat olla hyvin henkilökohtaisia tai ristiriidassa julkisen aseman tai työnantajan kanssa. Mutta selvää on, että nimettömyyden turvin moni laukoo harkitsemattomia väitteitä ja loukkauksia, joita ei ikinä omalla nimellään tekisi. Valtaosa nettikirjoituksista on kuitenkin aivan neutraaleja ja asiallisia. Ne olisivat vain eduksi kirjoittajalleen.

Miten siis olisi, jos aloitettaisiin kampanja "Mieluiten omalla nimellä"? Rohkaistaisiin ihmisiä kirjoittamaan omalla nimellään, ellei nimimerkin käyttöön ole erityistä syytä.

Omassa nimessä ja hyvässä kirjoituksessa ei ole mitään häpeämistä. Niihin kannattaa pyrkiä.

lauantai 22. elokuuta 2009

Miksi aamuvirkkuja syrjitään?

Viikonlopun Iltalehdessä Kirsi Piha esittää ehdotuksen, jonka mukaan lasten koulupäivän pitäisi olla 12-17 nykyisen 9-14 sijaan. Pihan mielestä nykyinen koulun (ja työn) alkamisaika kello kahdeksan on turha jäänne agraariyhteiskunnasta. Koululaiset olisivat paljon virkeämpiäkin, jos saisivat nukkua aamulla kymmeneen!

Näitä ehdotuksia saa lukea vähän väliä. Nykyinen elämänrytmi painottuu iltaan, kun ihmisellä riittää tekemistä ja harrastuksia. Yhä myöhempään jatkuvat tv-ohjelmat ja 24 h auki oleva netti venyttävät monen päivää pikkutunneille asti. Ei ihme, että aamulla väsyttää.

Mitä vikaa on aikaisessa aamunousussa? Ainakin meille aamuvirkuille ne sopivat oikein hyvin. Mikä onkaan ihanampaa kuin nousta kesäaamuna aikaisin, kun on jo valoisaa ja vain luonnon äänet kuuluvat?

Olisivatko lapset todella virkeämpiä koulussa, jos saisivat nukkua pidempään? Tuskinpa vain. He venyttäisivät vastaavasti nukkumaanmenoa ja valvoisivat entistä pidempään. Lopputuloksena olisi ihan sama väsymys aamuisin. Väsymys ei ole seurausta aikaisesta noususta vaan siitä, että yöuni jää liian lyhyeksi. Siihen vaikuttaa yhtä lailla nukkumaan meneminen kuin herääminenkin. Miksi kaikki puhuvat vain heräämisestä eikä kukaan nukkumaan menosta?

Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut ovat parhaimmillaan illalla, toiset aamulla. Miten siis ratkaista, kumpi on oikeassa? Pitäisikö koulun ja työelämän rytmiä siirtää Pihan ehdotuksen mukaisesti kolmella tunnilla eteenpäin?

Ellei kesää lasketa, valoisa aika on lyhyt. Esimerkiksi tänään 22.8. aurinko nousee Helsingissä 5:51 ja laskee 20:54. Aurinko on korkeimmillaan klo 13 jälkeen. Valoisuuden (joka vaikuttaa ihmisen vireyteen) on optimaalista ryhmitellä työaika tämän vedenjakajan molemmin puolin. Kahdeksan tunnin työpäivä olisi 9-17 eli "nine to five", kuten jenkit sanovat.

Suurten ikäluokkien aikaan oli tapana käydä kansakoulua kahdessa vuorossa, koska kaikki eivät olisi mahtuneet luokkiin kerralla. Tämä tapa oli käytössä vielä silloin, kun itse aloitin kansakoulun ja muistan, että kaikki olivat helpottuneita kun eivät joutuneet "iltavuoroon" vaan saivat tulla kouluun jo aamusta. Jäipähän sitten loppupäivä läksyille ja omille leikeille.

perjantai 21. elokuuta 2009

Piratismin kitkentä voi vaatia Lex Nokian laajentamista

"Me tiedettiin tää jo talvella: Lex Nokiaa tullaan käyttämään piraattien jahtaamiseen". Netissä riittää kommentoijia, joiden mielestä Lex Nokian todellinen tarkoitus on nyt paljastunut. Ja kuten eräästä uutispalvelusta lainaamani otsikko kertoo, Lex Nokia on helppo kytkeä opetusministeriön työryhmän tuoreeseen raporttiin. Siinä ehdotetaan piraateille lähetettävää varoitusta, joka vaatisi yhteistyötä teleoperaattoreilta, mutta ei sotkisi poliisia lainkaan asiaan.

Eipäs nyt innostuta. "Lex Nokia" on oikealta nimeltään sähköisen viestinnän tietosuojalaki. Jos piraatteja halutaan tunnistaa ja heille lähettää varoituksia, juuri tätä lakia joudutaan muuttamaan. Talvella kohua herättäneet lakimuutokset eivät tällaista varoitusta mahdollista, muutoinhan toiminta olisi jo aloitettu.

Itse asiassa jo vuonna 2006 voimaan tullut tekijänoikeuslaki viittaa 60. pykälässä silloin voimassa olleeseen sähköisen viestinnän tietosuojalakiin. Näiden kahden lain välillä on yhteys, mikä onkin hyvin luonnollista.

Työryhmän raportissa esitetään menettelyä, jossa tekijänoikeusjärjestö voisi lähettää p2p-lataajalle varoituksen. Tätä varten sen pitäisi saada ip-osoitteen käyttäjän yhteystiedot operaattorilta. Sitä nykyinen sähköisen viestinnän tietosuojalaki ei mahdollista.

Netissä on spekuloitu, että ilmoitus tulisi suoraan lataajan ruudulle, mutta tällainen on teknisesti mahdotonta. Ainoa keino olisi lähettää varoitus sähköpostilla tai kirjeitse kotiin. Varoituksen merkitys olisi lähinnä psykologinen: oikeudenhaltijat uskovat, että lataus loppuisi, kun henkilö saisi tietää olevansa tarkkailun kohteena. Seuraava posti saattaisi olla vahingonkorvausvaatimus, jollaisia tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskus lähettää jo nyt musiikin luvattomille levittäjille.

Ehdotukseen ei sisälly sanktioita, kuten yhteyden katkaisemista tai nykyistä ankarampia rangaistuksia. Kyse olisi todellakin vain psykologiasta.

Olisiko sillä vaikutusta? Jos ilmoitus menisi alaikäisen käyttäjän vanhemmille ja siinä olisi selvä uhkaus korvausvaatimuksista, sillä saattaisi olla vaikutusta. Vähänkin vanhemmat ja kokeneemmat lataajat ovat kyllä perillä toiminnan lainvastaisuudesta ja kiinnijäämisen riskistä. Heitä varoitukseet tuskin liikuttaisivat.

Työryhmän ehdotus aiheuttaa varmasti keskustelua. Se lienee koko homman tarkoituskin -- ainakin tässä vaiheessa. Mutta unohdetaan jo se Lex Nokia -- nimi tuli työpaikan sähköpostin valvonnasta, eikä Nokia liity mitenkään piraattien jahtaamiseen!

keskiviikko 19. elokuuta 2009

Kuinka pitää salaisuus nettiaikana? Kysy Canonilta

Kuinka pitää uudet tuotteet salassa aivan julkistushetkeen asti? Kysykää Canonilta. Paitsi etteivät he tietenkään kerro. He osaavat pitää salaisuuksia.

Tänään oli valokuvaharrastajien odottama päivä, sillä Canon julkisti uusia kameroita. Spekulointi uusista malleista alkaa netissä jo kuukausia etukäteen, mutta arvailut ovat puhdasta fantasiaa. Kukaan ei tiedä. Mistään ei vuoda. Se on hämmästyttävää, sillä kameroillakin on oltava beetatestaajia ja koekuvaajia. Ehkä Canonin NDA:t uhkaavat vuotajia seppukulla. Tai urakierrolla kamikaze-lentäjäksi.

Tänään julkaistut uutuudet olivat pokkarikameroita, tulostimia ja muita pienlaitteita. Harrastajien eniten odottamia uusia järjestelmärunkoja tai objektiiveja julkistettu lainkaan. Niiden osalta spekulointi jatkuu netissä entistä villimpänä.

Tämän päivän uusissa tuotejulkistuksissa oli muutamia yllätyksiä. Canonin vuosi sitten julkistama pokkarimalli G10 sai seuraajan nimellä G11. Siinä, missä G10:ssä oli 14,7 megapikseliä, G11:ssä niitä on peräti 10. Siis tosiaankin kolmannes vähemmän! Kyseessä on tiettävästi ensimmäinen kerta, kun kameravalmistajan uudessa mallissa on edeltäjää vähemmän kuvapisteitä.

Jess! Vihdoinkin älytön kilpa yhä suuremmista megapikselimääristä näyttää päättyneen. Ja syytä onkin: pudottamalla pikselien määrän 10 miljoonaan Canon on pystynyt parantamaan kameran herkkyyttä. ISO 1600 luvataan nyt tuottavan yhtä puhtaan kuvan kuin ISO 400 aiemmin. Tämä on erittäin tervetullutta kehitystä.

Toinen kiinnostava uutuus oli S90, joka tarjoaa paitsi ennen näkemättömän valovoimaisen (F2.0) laajakulman (28 mm) myös uudenlaisen käyttöliittymän: toimintoja ohjataan objektiivin ympäröivää rengasta kääntämällä. Tai no, eihän se mitään uutta ole -- samaa tekniikkaa käytettiin mekaanisissa kameroissa vuosikymmenten ajan.

Retroilu onkin päivän sana. Moni jo kertaalleen käytöstä poistunut ratkaisu tulee takaisin hieman uudessa muodossa. Ehkä Canonin seuraavassa G-sarjan kamerassa on enää kahdeksan megapikseliä, sitten kuusi, viisi, neljä, kolme...

Kunnes eräänä päivänä julkaistaan todellinen yllätys: kamera, joka ei tarvitse muistikorttia lainkaan. Kuva tallentuu nimittäin valoherkälle filmille :-)

tiistai 18. elokuuta 2009

Digiarkistointi-kirjan julkistus tänään

Tänään oli 25. kirjani julkistustilaisuus. Digiarkistointi - säilytä muistot ja tiedostot käsittelee digitaalisen aineiston säilyttämisen problematiikkaa. Aihe koskettaa meistä jokaista.

Tuotamme joka päivä tiedostoja, sähköposteja, tekstiviestejä ja digikuvia. Aineisto pitäisi karsia, järjestää, varustaa metatiedoilla ja arkistoida, jotta se säilyisi tutkijoille ja omille lapsille. Mitä tiedostoformaatteja pitäisi käyttää? Miten merkitä metadataa? Mikä on sopiva tallennusalusta? Kauanko cd/dvd-levyt säilyvät? Kannattaako digikuvat mieluummin tulostaa paperille vai säilyttää tiedostoina?

Vallitseva tilanne on surkea. Tiedostoja, sähköposteja ja tekstiviestejä ei useinkaan kerätä talteen. Ajan henki korostaa muutosta ja kaikkea uutta, vanhan säilyttämistä pidetään jopa haitallisena ja kielteisenä.

Moni on havahtunut tilanteeseen digikameroiden myötä. Kameraan tai kannettavan tietokoneen levylle unohtuvat digikuvat eivät säily, vaan katoavat bittiavaruuteen. Kuinka monta tänään otettua digikuvaa luulet olevan olemassa 10 vuoden päästä? Entä 25 vuoden? Tai sadan?

Paperiaikaan riitti, että paperit pantiin mappiin ja valokuvat liimattiin albumiin. Digiaikana pelkkä kerääminen ei riitä -- tiedon säilyttäminen on jatkuva prosessi, joka vaatii työtä. Kerran kerätyt ja säilytetyt tiedot on tarkistettava vuosittain ja tarvittaessa muunnettava uusiin formaatteihin.

Digiaikana pelkkä säilyttäminen ei riitä. Olenkin kirjassa ottanut käyttöön uuden termin: siirryttäminen. Se vaatii uudenlaista asennoitumista meiltä kaikilta.

maanantai 17. elokuuta 2009

Kuka kerää rahat nettisisällöstä?

Ruotsalainen Magnus Uggla on poistanut musiikkinsa Spotify-palvelusta. Hänen mielestään on kohtuutonta, että palvelun perustajat rikastuvat myymällä osakkeitaan samalla, kun varsinaisille sisällön tekijöille tarjotaan surkeita sopimuksia. Paljon julkisuutta saanut Spotify nousi Ruotsissa äskettäin iTunesia suositummaksi ja sen arvoksi lasketaan 200 miljoonaa euroa.

Uggla on sanonut, että tulee mieluummin Pirate Bayn kuin levy-yhtiöiden ja Spotifyn riistämäksi. Ugglan ärtymykseen on helppo yhtyä: jos nettipalveluissa syntyy taloudellista lisäarvoa, se ei saa mennä yksinomaan liikemiesten taskuihin. Tekijöiden on saatava osuutensa menestyksestä. Turha tulla selittämään, että artisti hyötyy saadessaan musiikkiaan julki, jos kerran levy-yhtiöt ja Spotifyn perustajat ansaitsevat miljoonia.

Spotifyn esimerkki ei ole ainoa laatuaan. Netin mahdollistamat uudenlaiset liiketoimintalogiikat saavat paljon julkisuutta ja niitä ihastellaan. Valitettavasti niissä hyötyjiä ovat uudet välikädet -- siis juuri ne, jotka netin piti ohittaa.

Netin ansiosta tekijän piti saada suora kontakti asiakkaaseen ja hyötyä tästä taloudellisesti. Onkin käymässä päinvastoin: netti luo aivan uusia, mahtavia välikäsiä, jotka keräävät voitot. Tekijät jäävät nuolemaan näppejään. Heidän ainoa lohtunsa on julkisuuden lisääntyminen.

Hyvä esimerkki tästä on Google, nettimaailman ihailluin ja mahtavin yritys. Se ei itse tuota muuta kuin ideoita, joilla hyödynnetään muiden tekemää sisältöä. Tekijä ei saa mitään. Google ohjailee rahavirtoja indeksoimalla muiden tuottaman tiedon ja myymällä siihen mainospaikat.

Tässä tapauksessa kärsijöinä eivät ole yksittäiset tekijät, vaan toiset yritykset. Syystäkin mediatalot ovat nyreissään ja vaativat Googlea maksamaan sisältöjensä välittämisestä, tai muutoin ne alkavat rajoittaa hakukoneiden toimintaa.

Netti on vaikuttanut vasta runsaan kymmenen vuoden ajan. Siksi on ennenaikaista sanoa, mihin kehitys lopulta johtaa. Alku ei kuitenkaan lupaa hyvää.

Lisäys klo 20:15: Mitkä rahat? Kauppalehden siteeraama Dagens Industri kertoo, että kohusta huolimatta Spotify teki viime vuonna 3,1 miljoonan euron tappion ja että sen liikevaihto on pienen pizzerian luokkaa vuodessa. Omistajien tulot ovat siis peräisin spekulatiivisilta sijoittajilta, eikä mitään oikeaa rahaa ole vielä jaettavaksi asti.

Herääkin kysymys, onko olemassa yhtään selvästi voitollista nettipalvelua? Google on oma lukunsa, samoin verkkokaupat. Mutta puhtaasti netissä toimivaa, selvää rahaa tuottavaa palvelua?

Anyone?

maanantai 10. elokuuta 2009

Louvre ja Prada


Ilkka Remeksen Pyörre oli mainiota kesälukemista. Remes on erinomaisen tuottelias -- paksu kirja joka vuosi ja lisäksi vielä nuorten kirjoja. Laatu ei näytä vauhdista kärsivän, pikemminkin päinvastoin. Remeksen pari tuoretta kirjaa ovat jopa parempia kuin varhaisempi tuotanto. Pyörre olisi vielä parempi, jos se malttaisi pysyä pienemmissä ympyröissä. Jokaiseen kirjaan ei tarvita kansainvälistä salaliittoa, Remeksen ammattitaito saa aikaan jännitystä pienemmissäkin piireissä.
Ostin Pyörre-kirjan kesällä ja se oli teoksen toinen painos. Sivulla 18 on pieni lipsahdus: "...Tero oppi hänen mukanaan Machu Picchussa, Louvressa ja Pradassa". Kirjailija on kaiketi tarkoittanut Pradoa, Madridissa sijaitsevaa taidemuseota eikä tunnettua italialaista muotimerkkiä.
Yhden kirjaimen virhe olisi ollut helppo korjata kirjan toiseen painokseen. Jos se onkin kustannustoimittajalta livahtanut ohi silmien, lukijat ovat varmasti antaneet siitä palautetta. Tiedän kokemuksesta, miten tarkkoja lukijat voivat olla. Itse sain aikoinani paljonkin palautetta lukijoilta. Yksi oli jopa tarkistanut PC-käyttäjän käsikirjan kaikki hakemistoviittaukset ja varmistanut, että ne tosiaan osoittivat oikeille sivuille.
Remes on tehnyt kirjaansa varten paljon taustatyötä. Kirjassa on mm. liitteinä kuvia Estonian uppoamisen tutkimuskomitean loppuraportista. Siksi toista, paljon isompaa lipsahdusta on vaikea käsittää. Sivulla 213 Remes kirjoittaa, että "Kun Pan Amin lentokone räjähti ja putosi mereen Lockerbien edustalle 40 metrin syvyyteen, hylkyyn tehtiin yli 4 600 sukellusta."
Pan Amin jumbo räjähti Lockerbien kylän yläpuolella joulukuussa 1988. Paikka sijaitsee Keski-Englannissa lähellä Skotlannin rajaa. Osat putosivat kylän talojen päälle, eivät suinkaan mereen. Sukellusten määrästä päätellen Remes tarkoittaa TWA:n jumbon räjähtämistä, joka tapahtui pian New Yorkista nousun jälkeen heinäkuussa 1996.
Näin oleellisen virheen korjaaminen toiseen painokseen olisi ollut vähintäänkin kohtuullista. On mahdoton uskoa, ettei kukaan lukijoista olisi antanut asiasta palautetta.