torstai 29. tammikuuta 2009

Halutaan ostaa: lerppuasema

Muistatko vielä lerput? Ne 5,25 tuuman levykkeet, joita käytettiin tiedostojen tallentamiseen aina 1990-luvun alkupuolelle asti? Levykkeillä makaa valtavasti tiedostoja, joille olisi yhä käyttöä - jos vain levykkeitä pystyisi lukemaan jossain.

On huolestuttavaa, jos ihmiskunnan sähköinen muisti alkaa tuhoutua jo 15 vuoden jälkeen. Uusissa koneissa ei ole enää vuosiin ollut levykeasemia lainkaan. Onneksi korppuasemia valmistetaan yhä ja niitä saa myös usb-liitännällä varustettuna, mikä tekee kytkemisen helpoksi.

Valitettavasti kukaan valmistaja ei tee usb-liitäntään sopivaa lerppuasemaa. Olen nimittäin etsinyt. Kukaan ei taida tehdä asemiakaan. Lerput ovat muuttuneet uhanalaiseksi lajiksi. Se on vahinko, sillä menneiden aikojen muistona varastostani löytyy useita pahvilaatikollisia vanhoja levykkeitä.

Säästin aikoinaan yhden lerppuaseman niiden lukemista varten. Vanhasta kortinreunaliittimestä huolimatta lerppuasema toimii yhä tämän päivän koneessa, kunhan vain sopiva kaapeli on tallella. Ehdin lukea asemalla yhden laatikollisen verran lerppujani, mutta sitten asemaan tuli vikaa. Nyt se ei lue enää mitään -- naarmuttaa vain levyt käyttökelvottomiksi.

Siksi olen halukas ostamaan toimivan 1,2 megatavun lerppuaseman. Tarjoukset ja hintapyynnöt sähköpostilla, kiitos.

Ennen kuin on liian myöhäistä.

tiistai 27. tammikuuta 2009

1737 leffaa vuonna 2008

Tänään julkistettu tutkimus viime vuoden TV-katselusta sisältää mielenkiintoisia numerotietoja. Viime vuonna ei-maksukanavilla esitettiin yhteensä 1737 elokuvaa, keskimäärin siis viisi leffaa päivässä. Keskimäärin päivässä lähetettiin 314 ohjelmaa (lehtiuutisissa on näkynyt luku 315, mutta Finnpanelin kalvoissa lukee yksi vähemmän).

Kaikkein kiinnostavin tieto, jonka esimerkiksi MTV3:n omat uutiset selkeästi nosti esille, oli kuitenkin katseluajan pidentyminen. Keskimäärin suomalainen katsoi viime vuonna televisiota kaksi tuntia ja 57 minuuttia päivässä. Siinä on lisäystä edelliseen vuoteen peräti 11 minuutin verran. Itse asiassa luku on korkein koskaan Suomessa mitattu.

Jos luku olisi totta, TV-yhtiöillä olisi syytä tyytyväisyyteen. Kasvu selittyy kuitenkin mittaustavan muutoksella: viime vuodesta alkaen luvuissa huomioidaan myös vieraskatselu (katsellaan telkkaria yhdessä vieraiden kanssa) sekä ajansiirtona tehty katselu. Koska näitä ei aiempina vuosina huomioitu, luvut eivät ole suoraan vertailukelpoisia. Lukua kaunistaa myös Pekingin olympialaiset.

Vertailukelpoinen TV-katselu lisääntyi viime vuonna yhden vaivaisen minuutin. Kanavien määrä siis kasvaa, mutta katsominen tuskin lainkaan. Ei ihme, että uusinnat houkuttelevat TV-yhtiöitä!

Lähes kolmen tunnin päivittäinen katselu on eurooppalaista keskitasoa. Eniten katsovat italialaiset, lähes neljä tuntia (3 h 50 min) ja espanjalaiset (3 h 43 min). Mutta onko tämä sellainen tilasto, jossa edes haluamme nostaa sijoitustamme? Ruotsi (2 h 37 min), Tanska (2 h 28 min) ja Norja (2 h 25 min) ovat Suomen alapuolella - ja hyvä niin.

Eräs digitalisoinnin perusteluista oli TV-tarjonnan ja kanavien määrän kasvattaminen. Oliko katselun lisääminen siis valtion mielestä tavoiteltavaa? Kansalaisia pitäisi aktivoida liikkumaan ja aktiivisuuteen, ei sohvalle televisiota katsomaan. Ja mitä kertoo se, että peräti kuusi Sub-kanavan kymmenestä katsotuimmasta ohjelmasta oli Big Brother -jaksoja?

Aiemmin Finnpanel on esittänyt www-sivuillaan TV-katselun minuutit ikäryhmittäin. Nyt tieto pitää kaivaa tuloksista itse. Niistä selviää, että katselu on entisestään lisääntynyt vanhemmissa ikäryhmissä. Nuorison (15-24 v.) ryhmässä lisäys on niin pieni, että vertailukelpoinen katseluaika on edellisvuoteen verrattuna käytännössä laskenut. Nuorten aikuisten ryhmässä (25-34 v.) kasvua on ilmeisesti juuri mittaustavan muutoksen verran. Yli 45-vuotiaissa kasvu on todellista, mikä näkyy kokonaiskatselun luvuissa.

Mainostajan -- ja koko TV-alan kannalta -- tämä on iso haaste. Kaupallisesti kaikkein halutuimman kohderyhmän katselu ei näytä kasvavan, vaikka tarjontaa ja kanavia kuinka lisättäisiin.

lauantai 24. tammikuuta 2009

Kolmannes tv-ohjelmista uusintoja

Liikenne- ja viestintäministeriö julkisti kuluvalla viikolla vuosittaisen tutkimuksensa suomalaisten tv-kanavien ohjelmatarjonnasta. Sen mukaan digitalisointi toi paljon uusia kanavia, mutta tavoite entistä monipuolisemmasta tarjonnasta ei ole toteutunut. Monipuolisuuden trendi on laskeva.

Toinen silmiinpistävä asia on uusintojen suuri määrä. Pääkanavilla (YLE 1, YLE 2, MTV3, Nelonen) hieman yli kolmannes ohjelmista on uusintoja. Todellisuudessa luku on vähän tätäkin suurempi, sillä tilastoissa on huomioitu vain saman kanavan uusinnat (ja ilmeisesti vielä suhteellisen lyhyeltä aikaväliltä).

Katsotaanpa. Näin lauantaina iltapäivällä YLE Teemalta tulee kohta dokumentti Te valkoiset. Se on uusinta. Dokumentin jälkeen Matka valkeaan yöhön, uusinta. Sen jälkeen Mount Everestin lääkäriaseman kolmas jakso. Sitten Suomalainen nimistö, uusinta. Tutkiva juttu: Kyborgin aika, uusinta. Tiededokumentti: Mielen vuoristoradalla, uusinta. Puolet lauantain ohjelmistosta näyttää olevan uusintoja.

Uusintojen suuri määrä herättää ihmisissä närää ja asiasta on tapana valittaa lehtien yleisönosastolla. Minusta uusinnoissa ei ole mitään pahaa. Tarjontaa on nykyään niin paljon, että kiinnostavat ohjelmat menevät väistämättä päällekkäin, eikä kaikkia huomaa edes ajastaa. On vain hyvä, että katsoja saa toisenkin mahdollisuuden.

Aina sekään ei riitä. Silloin on onneksi TV-kaista. Tosin LVM:n Viestintäfoorumissa MTV3:n Pekka Karhuvaara antoi ymmärtää, että TV-kaistan päivät ovat kohta luetut - siitä pitävät huolen tekijänoikeusjärjestöjen ja tv-kanavien yhdessä palkkaamat juristit.

Jostain uusintojen suuri määrä on kuitenkin oire. Mielestäni se kertoo, että Suomessa on nyt liikaa kanavia katsojapohjaan nähden. Ohjelma-aikoja ei pystytä täyttämään uusilla ohjelmilla, koska se maksaisi liikaa (YLE) ja ohjelmakohtaisia katsojia jäisi mainostajien kannalta liian vähän (kaupalliset kanavat). On pakko säästää näyttämällä ohjelmia useaan kertaan, vaikka tallentavat digiboksit ovatkin muuttaneet tilannetta niin, ettei katsoja ole enää ohjelmakartan armoilla.

Digitalisoinnin ansiosta saimme lisää kanavia, joiden monipuolisuus on nyt laskussa, ja samoja ohjelmia näytetään useaan kertaan. Jos jokainen ohjelma näytettäisiin vain kerran, kanavia tarvittaisiin puolet vähemmän.

Vielä yksi kummallinen juttu: viime viikolla esitelty tutkimus kertoo vuoden 2007 tilanteesta. Siis vuodesta, jonka kuluessa antenninverkon digisiirtymä pantiin lopullisesti toimeen. Digitalisoinnin todelliset vaikutukset näkyvät siis vasta viime vuoden tuloksissa, jotka ilmeisesti julkaistaan tammikuussa 2010.

Mainostajia kiinnostavat ohjelmakohtaiset katsojaluvut saadaan selville muutaman tunnin viipeellä. Miten ihmeessä tv-katselun tilastojen laskemiseen voi kulua yli vuosi aikaa?

perjantai 16. tammikuuta 2009

Kokeilussa Panasonic G1


Tämän päivän kamerat ovat kameroita - joko pokkareita tai järkkäreitä. Molemmat kehittyvät omia latujaan, mutta mitään todella uutta niissä ei ole nähty pitkään aikaan.

Panasonic G1 on jotain aivan uutta. Jättämällä perinteisen peilikoneiston pois ja korvaamalla optisen etsimen sähköisellä on saatu aikaan erittäin pienikokoinen järjestelmäkamera (aloituskuvassa vertailukohtana yhden euron kolikko). Luettuna kuvaus kuulostaa tylsältä, mutta omissa käsissä pidettynä kamera herättää aitoa innostusta. Vau, tässä olisi loistava matka- ja kakkoskamera! Istuu hyvin käteen eikä paina juuri mitään. Vielä kun rungon saisi kauniin punaisena... (ja saahan sen, vaikka koelaite olikin sininen).

Canon 40D ja 17-55 IS 2.8 -objektiivi on erinomainen yhdistelmä, mutta kookas ja painava. Koko G1-kamera mahtuu pelkän Canonin objektiivin mittoihin. Ei siis ole vaikea päättää, kumman ottaisi mieluummin mukaan matkalle - etenkin kun painossakin on eroa kilon verran. Tässä kuvassa Canon 5D + 24-105mm putki, mikä ei juuri eroa Canon 40D + 17-55IS2.8 -yhdistelmästä:

Pienestä koostaan huolimatta G1 on aito järjestelmäkamera. Käytössä on 4/3-formaatti, jossa kennon koko on puolet kinofilmistä. Objektiivien efektiivinen polttoväli siis kaksinkertaistuu. Objektiivin kiinnitys on uuden micro-4/3 määrityksen mukainen. Vanhat 4/3-objektiivit saa kiinni sovitteen avulla. Megapikseleitä on 12 ja ISO-arvoja löytyy väliltä 100-1600, sekä laajennettuna 3200.

Kokeilua varten oli käytettävissä vain kameran mukana tullut 14-45 millin kuvanvakaimella varustettu perusobjektiivi, jonka polttoväli vastaa kinokoossa 28-90 milliä. Valovoima on varsin vaatimaton, mutta piirto tuntui käyttötarkoitukseen nähden aivan riittävältä. Zoomin polttoväli kasvaa kääntämällä rengasta myötäpäivään (eli siis päinvastoin kuin Canonissa).

Sähköinen etsin on toimiva, vaikka ei optisen tasolle ylläkään. Tietoa on valtavasti - kamera näyttää etsimessä lähes kaiken mahdollisen, jopa reaaliaikaisen histogrammin. Kuvassa vilahtaa satunnaisesti dlp-projektorista tuttua sateenkaari-ilmiötä. Takaseinässä on iso, avautuva ja kaikki suuntiin kääntyvä lcd-näyttö.

Koska tavanomaista kääntyvää peilikoneistoa ei ole, kennon etäisyys objektiivin takaseinästä on voitu tehdä erittäin lyhyeksi.

Sopivalla mekaanisella sovitteella kameraan voi kiinnittää melkein mitä tahansa vanhoja, käsin tarkennettavia putkia, mikä avaa kiinnostavia mahdollisuuksia alan harrastajille. Käsitarkennuksen ajaksi etsinkuva suurenee automaattisesti ja suurennuskohtaa voi jopa siirtää nuolipainikkeilla.

Suurin kuvakoko on 4000x2672 pikseliä. Kohinasta voi silmämääräisesti sanoa ainakin sen, että ISO 800 kelpaa mainiosti, mutta 1600:lla kohina alkaa jo erottua ja 3200 kelpaa enää hätätapauksiin. Kamerassa on tietenkin myös raw-muoto. Automaattinen valkotasapaino toimii ainakin hehkulampun valossa hyvin, selvästi paremmin kuin Canonin järjestelmäkameroissa. Parhaan laatutason jpeg-kuvia mahtuu yhdelle 16 gigan SDHC-kortille 3020 kappaletta, mikä riittää vaikka maailmanympärimatkaan.

Kritisoitavaakin löytyy. Käyttöliittymä on paikoin niin hämmentävä, etten muista aikoihin nähneeni vastaavaa. Otetaan esimerkiksi etusormen alle tuleva säätöpyörä, jolla valitaan joko aukko tai yli/alivalotus. Kun sitä painaa, näyttöön ilmestyy symboli, joka ei suinkaan kerro, mihin pyörä nyt vaikuttaa, vaan sen, mihin pyörä vaikuttaa jos sitä painetaan uudelleen. Eli kun pyörää painetaan ja etsimeen ilmestyy "F", pyörä säätääkin valotusta eikä aukkoa. Kun pyörää painetaan uudelleen, näyttöön ilmestyy "+/-" ja silloin pyörästä säädetään aukkoa. Kerrassaan japanilaista!


Toinen yleisen käyttöliittymäsuunnittelun vastainen asia ovat takaseinän toimintopainikkeet. ISO-painike tuo näyttöön herkkyysasetuksen, jota muutetaan samalla painikkeella. Toisin sanoen painike, joka aktivoi toiminnan, vaihtuu painamisen jälkeen sen omaa arvoa säätäväksi. Yleensä periaatteena on, että toiminto valitaan yhdestä painikkeesta ja sen jälkeen arvoa muutetaan joko pyörästä tai toisista painikkeista. Onneksi tämäkin toimintamuoto on käytettävissä, kunhan sen hoksaa.

Lisäys 21.1.2009: Hämmentävä käytettävyys jatkuu vielä akku ladattaessa, sillä laturin merkkivalo palaa tasaisen vihreänä latauksen ajan. Kun akku on täynnä, merkkivalo sammuu. Melkein kaikissa muissa laitteissa vihreä valo kertoo latauksen olevan valmis ja punainen (usein vielä vilkkuva) sen olevan kesken.

Videokuvaus puuttuu kamerasta kokonaan, mikä on outoa. Myös pienikokoinen akku kuluu turhan nopeasti. Koska peiliä ei tarvitse kääntää, ainoa ääni lähtee sulkimesta. Laukaisuääni on vaimea, mutta sen odottaisi olevan vielä hiljaisempi.

Suurin ongelma on kuitenkin paketin hinta. Nykyinen 799 euroa on liikaa, kun valintatilanteessa oleva peruskäyttäjä saa samalla hinnalla myös perinteisen, ison järjestelmäkameran. Tällä hinnalla kamera uhkaa jäädä erikoisryhmien niche-tuotteeksi, mikä olisi sääli.

Kaiken kaikkiaan kamera on mielenkiintoinen, innostava tuttavuus. Jos micro-4/3-sarjaan tulee pienikokoisia, mutta hyvälaatuisia optiikoita, tässä on todella houkutteleva vaihtoehto esimerkiksi matkakameraksi.

Lisäys: tekniset tiedot ja perusominaisuudet löytyvät Rajala Cameran sivulta.

maanantai 12. tammikuuta 2009

Virheilmoitus: Invalid byte sequence in conversion input

Testiohjelmaa käynnistäessäni törmäsin erikoiseen virheilmoitukseen: The folder contents could not be displayed - Invalid byte sequence in conversion input.

Kummallisinta asiassa oli se, että ohjelma toimi kahdessa koneessa normaalisti, mutta antoi kaikissa muissa tämän ilmoituksen. Koneet olivat lähes samanlaisia, kaikissa oli Windows XP, ja ohjelma oli kopioitu niihin kaikkiin samalta muistitikulta. Miksi ihmeessä ohjelma toimi kahdessa koneessa, mutta ei muissa?

Pikainen googlaus ei antanut vastausta. Lopulta itselläni alkoi raksuttaa: niissä koneissa, missä ohjelma toimi, oli englanninkielinen Windows. Niissä missä se ei toiminut oli suomenkielinen.

Ja kas, syy selvisi: olin kopioinut testiohjelman koneiden työpöydälle, jonka hakemistonimi suomalaisessa versiossa on työpöytä. Polussa olleet ääkköset riittivät sotkemaan ohjelman. Siirsin ohjelman ja työtiedoston c:\temp-hakemistoon ja kaikki alkoi toimia.

Millään ohjelmalla ei pitäisi enää olla vaikeuksia ääkkösten kanssa - eikä varsinkaan, kun ääkköset ovat polussa eivätkä tiedostonimessä, ja tiedostoa avataan oletushakemistosta (siis ilman edeltävää polkumääritystä). Mutta kaikki on näköjään yhä mahdollista...

Kyse oli muuten glib2-kirjastoa käyttävästä open source -ohjelmasta, joten ongelman korjaamisen luulisi olevan helppoa. Mutta eipä vain kukaan ole korjannut.

Jos joku törmää samaan ongelmaan, hän toivottavasti löytää googlaamalla tämän sivun ja selityksen.

keskiviikko 7. tammikuuta 2009

Kokeilussa Canon 5D Mark II



Työni puolesta kokeilen paljon erilaisia laitteita ja ohjelmia. Niistä, joista en kirjoita lehteen, kerron kokemuksia ja havaintoja tässä blogissa.

Viime syksynä julkistettu Canon 5D Mark II on odotettu seuraaja alkuperäiselle 5D:lle. Noin 2500 euron hinta (pelkkä runko) kertoo, ettei kyse ole jokahenkilön järkkäristä. Toisaalta: täyden koon kenno ja 21 megapikselin tarkkuus tekevät siitä lähes edullisen -- se Canonin toinen täyden kennon malli maksaa nimittäin 6995 euroa.

Täyden koon kenno mahdollistaa hyvän erottelukyvyn ja alhaisen kohinan suurillakin herkkyyksillä. Nikonin esimerkkiä seuraten Canon on venyttänyt ISO-arvoja aina 25600 asti, mutta 6400 on ainakin 5DM2:ssa raja, jonka yli ei kannata mennä kuin hätätapauksissa. Omien kokeilujeni perusteella 3200 antaa oikein siistin kuvan ja 6400 on sekin vielä täysin käyttökelpoinen.

Vertailukohtana oli lähinnä oma 40D-mallini. Siihen nähden 5Dm2 on lähes samankokoinen ja -näköinen. Takaseinän painikkeet on järjestetty pystyyn, mutta muutoin käyttö on entisellään. Tottunut canonisti on siitä hyvillään, uusi käyttäjä tai Nikonista siirtyvä ei ehkä niinkään. Toisaalta valikkorakenne on erittäin selkeä ja toimiva.

Alkuperäistä 5D-mallia on ajanmukaistettu kahdella tärkeällä lisäyksellä: kennonpuhdistuksella ja elävällä etsinkuvalla (LCD-näyttö etsimenä pokkarikameroiden tapaan). Kolmen tuuman LCD-näyttö on selvästi aiempaa tarkempi (nyt 920 000 pikseliä) ja kirkkaampi -- jopa niin kirkas, että muutamat kuvat näyttivät sen perusteella ylivalottuneilta, vaikka todellisuudessa valotus oli aivan kohdallaan.

Perinteisen etsimen kuva on isompi kuin 40D:ssä ja samaa kokoa vanhan Canonin filmikameran kanssa. Toisaalta vanhan Leican filmikameraan on vielä paljon matkaa. Etsimessä näkyvä akun varaustilasta kertova indikaattori on tervetullut parannus, sen ansiosta akun loppuminen ei pääse tulemaan yllätyksenä.

Nettikeskusteluissa on kritisoitu kameran automaattitarkennusta. Tarkennuspisteitä on samat yhdeksän kuin 40D-mallissa, mutta ne sijaitsevat turhan pienellä kehällä. Lisäksi reunapisteiden herkkyys jättää toivomisen varaa. Kokeiluista jäi vaikutelma, ettei tarkennus ole ainakaan parempi kuin 40D:ssä. Ero ammattikäyttöön tarkoitettuun 1-sarjaan on selvä, ja niin pitää valmistajan kannalta ollakin.

Myös sarjakuvausnopeus on varsin vaatimatonta, enintään 3,9 kuvaa sekunnissa. Tätä kameraa ei ole tarkoitettu urheilukuvaukseen.

Megapikselit ovat mukavia, sillä ne jättävät tilaa kuvan rajaamiseen jälkikäteen. On vaikea keksiä tilannetta, missä koko 21 megapikselin tarkkuutta pääsisi käyttämään. Tarkkuuden varjopuolena on kuvatiedostojen koon kasvu. Täyden tarkkuuden jpeg-kuvat vievät fine-laadulla 7-10 megatavua kohinasta ja yksityiskohtien määrästä riippuen. Raw-koko on 27-30 megatavun luokkaa.

Aiemmin isolta vaikuttaneelle 8 Gt:n kortille mahtuu noin 270 raw-kuvaa. Jos kuvataan sekä Raw- että jpeg-kuvia yhtä aikaa, määrä putoaa 200 kuvaan. Monissa tilanteissa kannattaa suosilla käyttää alempia kuvakokoja, joita löytyy sekä raw- että jpeg-formaateissa. Erilaisten raw+jpeg-yhdistelmien valinta on helppoa, sillä niitä voi säätää yhtäaikaa: takaseinän säätöpyörällä toista ja etuseinän pyörällä toista.

Mahdollisuus kuvata kameralla teräväpiirtovideota jakaa mielipiteitä. Itse pidän sitä turhana markkinointijippona. Kamerakäyttöön tarkoitetut objektiivit mahdollistavat hyvän valovoiman ja ohuen syväterävyyden; myös hd-videon laatu on erinomainen. Mutta 5D:tä ei vain ole suunniteltu videokameraksi. Sen käytettävyys videokuvauksessa on kehno ja koska automaattitarkennus ei toimi, objektiivi pitää tarkentaa käsin. Ohutta syväterävyyttä haettaessa se on erittäin hankalaa. Objektiivin kuvanvakain ei myöskään yllä oikean videokameran tasolle.

Sen sijaan hdmi-lähtö on erittäin tervetullut. Aiemmin Canon on pitänyt niitä tarpeettomina still-kameroissa, mutta on nyt kääntänyt kelkkansa. Hdmi:n ansiosta kameran kuvia voi katsoa taulutelevisiosta teräväpiirron tarkkuudella.

Testikamerassa oli mukana 24-105 F4 -objektiivi, joka sopii kameraan mainiosti. Kit-pakettina kokonaisuutta myydään noin 3300 eurolla.

L-sarjan optiikka on laadukas, mutta laajassa päässä on tynnyrivääristymää ja reuna-alueilla näkyy kromaattista aberraatiota. Kameran resoluutio on niin korkea, ettei se anna mitään anteeksi. Herää epäilys, onko megapikselimäärän kasvattamiseen tästä eteenpäin mitään syytä. Omasta mielestäni ei ole, tässäkin on jo melkein liikaa.

Täyden koon kennoa kaipaavalle Canon 5D Mark II on hyvä valinta -- ja suorastaan edullinen.

Testikuva eri tarkkuudella löytyy sivultani.
Website Security Test