tiistai 30. maaliskuuta 2010

Palvelukseen halutaan: lukutaidottomia

Päivän kiinnostavin uutinen oli Itellan ilmoitus kokeilusta, jossa asiakkaiden kirjeet avataan postitoimistossa, skannataan ja välitetään perille sähköpostilla. Näin perinteisen postin jakelu voidaan supistaa kahteen kertaan viikossa. Ilmeisesti kirjeet suljetaan skannauksen jälkeen ja toimitetaan perille seuraavan jakelukierroksen yhteydessä. Sähköposti näyttää saapuvat viestit ikään kuin esikatseluna.

Sinänsä hauska idea ja esimerkki siitä, millaisia uusia hyötypalveluita laajakaistan kautta voidaan koteihin tarjota.

Radiossa Itellan edustaja kertoi, että tietosuojasta on huolehdittu. Skannaus tapahtuu ensinnäkin suljetussa tilassa, johon ulkopuolisilla ei ole pääsyä ja toiseksi työn suorittajilla on vaitiolosopimus.

Tiedoksi vain Itellalle, että sopimus on tarpeeton. Laki määrää joka tapauksessa henkilön pitämään omana tietonaan ne luottamukselliset viestit, jotka on vahingossa nähnyt. Tämä säännös koskee kaikkia kansalaisia, ei yksin Itellan työntekijöitä.

Ajatus postin työntekijöistä skannaamassa ihmisten kirjeitä kuulostaa jokseenkin huvittavalta. Ennen sentraali-santra kuunteli puheluita, nyt lajittelukeskus availee kirjeitä. Mitähän seuraavaksi?

Sopimuksia ja suljettuja huoneita parempi tapa varmistaa viestintäsalaisuuden säilyminen olisi palkata skannaajiksi henkilöitä, jotka eivät ymmärrä suomea. Yleensä puutteellinen kielitaito on työllistymisen este, mutta tässä tapauksessa asia olisi päinvastoin.

Kuka enää saa kirjeitä? Eivätkö lähes kaikki nykyajan kirjeet ole laskuja? Silloin ne voisivat tulla sähköisinä suoraan laskuttajalta. Ylimääräinen skannausvaihe vain lisää kustannuksia.

Uutisen mukaan Itella kustantaa kokeiluun osallistujille myös nettiyhteyden ja tietokoneen. Ilmeisesti takana on ajatus, että jatkossa nämä löytyvät jokaisesta kodista jo valmiina. On turha puhua säästöistä, jos postikierrosten vähentämisen vuoksi joudutaan kustantamaan laitteet ja yhteydet.

sunnuntai 28. maaliskuuta 2010

"Ei minulla ole mitään salattavaa"

Kauppias kerää ostotietosi, operaattori näkee viestintäsi. Sadat muut yritykset keräävät tietoja toiminnastasi. "Ei se mitään, ei minulla ole mitään salattavaa" ajattelee moni.

Varsinkin nuorten elämä on nettiaikana niin avointa, ettei salaisuuksille tunnu olevan tarvetta. Mitä siitä, vaikka kaikki näkevätkin kaiken?

Jokaisella on omat salaisuutensa. Haluatko kertoa palkkasi? Pankkitilisi saldon? Henkilötunnuksesi? Salasanasi ja käyttäjätunnuksesi? Luottokorttisi numeron? Seksuaalisuutesi? Aikomuksesi vaihtaa työpaikkaa tai hankkia perheenlisäystä?

Iän myötä salaisuuksien määrä lisääntyy. Kukaan ei selviä elämän tyrskyistä täysin puhtain purjein ja avoimin mielin. Ei ole yhdentekevää, kuka saa salaisuudet haltuunsa tai pystyy päättelemään ne keräämistään tiedoista.

Emme tiedä, mihin suuntaan maailma ja Suomi jatkossa kehittyvät. Vallankumousta tai totalitarismia tuskin tulee, mutta talouden liikkeet voivat olla arvaamattomia. Tiedoilla on se paha puoli, että kun ne kerran on luovutettu, niiden käyttöön ei voi enää itse vaikuttaa.

Entä jos suomalaiset yritykset päätyvät jatkossa kiinalaisten omistukseen? Länsimaat ovat yrittäneet viedä omia arvojaan Kiinan markkinoille melko vaatimattomin tuloksin. Money talks. Kiina on yhä vahvempi ja voimakkaampi, länsi yhä heikompi. Länsi ei ole määrännyt arvoja siksi, että sen ihmisoikeuksia kunnioittava linja olisi universaali ja ainoa oikea, vaan siksi, että se on ollut suurin ja mahtavin.

Jatkossa osat voivat vaihtua. Entä jos kiinalaiset arvot ja menettelytavat leviävät jonain päivänä meillekin?

TV-uutisissa näytettiin äsken kuvia Ruotsista. Juhlapuheita ja ministerin haastattelu.

Niinpä. Kiinalaiset ostivat juuri Volvon.

lauantai 27. maaliskuuta 2010

Vessan seinän puolustus

Filosofi Pekka Himanen vertasi nettikeskusteluja vessan seinään Helsingin Sanomissa 25.3.2010. "Mä en lue ollenkaan nettikeskusteluita. En anna sille painoarvoa", hän sanoi lehden Nyt-liitteen haastattelussa.

Vessan seinä -vertaus ei ole uusi. Esitin sen Tietokone-lehden kolumnissa joulukuussa 2002. Silloin oli käynnissä ajankohtainen keskustelu verkkojulkaisujen sananvapauden rajoista. Taustalla oli Myyrmannin räjäytys lokakuussa ja Kotikemia-foorumi, jolla räjähdealan harrastajat olivat vaihtaneet tietoja keskenään. Jo tuolloin nettikeskusteluja haluttiin rajoittaa, vaikka harva edes tiesi, mistä on kyse. Muistan, miten vähintään joka toinen minulle soittanut toimittaja ensin kysyi, mitä ne nettifoorumit oikein olivat.

Nyt 7,5 vuotta myöhemmin on toisin. Tuntuu kuin koko Suomi osallistuisi nettifoorumeilla väittelyyn, haukkumiseen ja alatyyliseen kirjoitteluun. Vessan seinä on suurempi kuin koskaan, ja monella tuntuu olevan aidosti hätä.

Kirjoittajien määrä on moninkertaistunut, mutta nettikeskustelujen taso ei ole juurikaan noussut. Suuri osa kirjoituksista on yksinkertaisesti hölmöjä. Joissakin tekijä on kaikesta päätellen ollut iloisessa humalassa ja joukkoon mahtuu myös selkeitä mielenterveyspotilaita.

Ja edelleen lähes kaikki haluavat kirjoittaa nimettöminä. Nekin, joilla on fiksuja ajatuksia, eivät halua nimeään näkyviin. Se on mielestäni outoa. Olen itse pyrkinyt esiintymään omalla nimelläni aina, kun sen peittämiseen ei ole ollut erityistä syytä.

Nimettömyys ei ole suomalainen erikoispiirre, vaikka joku niin Hesarin kolumnissa väittikin pitäen sitä osoituksena suomalaisten väkivaltaisesta kulttuurista ja heikosta itsetunnosta. Pikainen vierailu BBC:n keskustelupalstalla osoitti, että sielläkin ylivoimainen enemmistö kirjoittaa nimimerkillä. Ja briteillä on sentään pitkä perinne yleisönosastokirjoituksista, joiden tärkein motiivi oli saada oma nimi näkymään lehdessä.

Itseäni eivät niinkään häiritse hölmöt ja alatyyliset viestit, ne jokainen pystyy suodattamaan omissa aivoissaan. Pahempia ovat viestit, jotka näyttävät aivan asiallisilta, mutta joiden faktat ovat pielessä. Mitä varmempi mielipide, sitä hatarammat tiedot. Nettifoorumeilla julistetaan ehdottomana totuutena asioita, jotka ovat ykskantaan virheellisiä.

Toivoisi, että kirjoittajat viitsisivät edes vähän paneutua asiaan, jota ovat kommentoimassa. Mutta ehkä se on liikaa vaadittu.

En silti väheksyisi vessan seiniä. Valtaosa viesteistä on hyödyttömiä, mutta jokaisessa keskustelussa on myös kultahippuja. Ne saavat ymmärtämään, ettei oma mielipide sittenkään ole ainoa oikea ja osoittavat, miten monimutkaisia pienetkin asiat saattavat olla.

Vessan seinä on tärkeä myös siksi, että se kertoo suuren yleisön tunnoista. Ei ehkä edustavasti eikä tieteellisesti, mutta ainakin rehellisesti ja kaunistelematta. Ajatellaan vaikka parjattua maahanmuuttokeskustelua. Olisiko valtamedia ikinä rohjennut tarttua maahanmuuton ongelmiin oma-aloitteisesti? Olisiko teema noussut mitenkään esiin, ellei kansan tyytymättömyys olisi purkautunut nettifoorumien kautta? Olisiko ministeri ikinä myöntänyt, että Suomen sosiaaliedut voivat olla ylimitoitettuja ja että maassa pitää käyttäytyä maan tavalla?

Tai YLE-maksu. Miten on mahdollista, ettei kaavaillun YLE-maksun kritiikki kantautunut ajoissa kansanedustajien korviin? Eikö kukaan siellä lukenut saamiaan sähköposteja tai seurannut nettifoorumien keskusteluja aiheesta? Miten YLE-maksun kaatuminen saattoi tulla kenellekään poliitikolle yllätyksenä?

On vaarallista, jos päättäjät tai filosofit kuvittelevat olevansa rahvaan yläpuolella ja keskustelevat asiasta vain keskenään. Kannattaa välillä käydä vessassa ja pitää siellä silmät auki.

Myös Himanen tuli yön nukuttuaan toisiin ajatuksiin. Hän jätti Helsingin Sanomien keskustelualueelle viestin, jossa kertoi tulleensa väärin ymmärretyksi haastattelussa. Himanen piti nettikeskusteluja arvokkaina, pois lukien nimettömät ja epäasialliset kirjoitukset.

Ei hullummin vessan seinälle!

perjantai 26. maaliskuuta 2010

Miksi laajakaistavero on huono idea

Piraattikirja nosti keskusteluun laajakaistaveron, jonka tuotto tilitettäisiin oikeudenhaltijoille. Vastapainoksi musiikin ja elokuvien vapaa levitys netissä sallittaisiin.

Viikon uutisessa väitettiin, että kirjan tekijät kannattaisivat piratismikysymyksen ratkaisua laajakaistaveron avulla. Näin ei sentään ole, vaan tekijät tietävät maksun olevan hyvin ongelmallinen. Tarkkaan ottaen kirjan s. 234 sanotaan näin: "Hyvitysmaksujärjestelmä tiedostonjakamiselle ei ole mahdoton ajatus, vaikka se on monella tapaa ongelmallinen."

Totta, laajakaistavero olisi erittäin ongelmallinen. Miksi kaikkien nettikäyttäjien pitäisi maksaa siitä, että osa haluaa ladata musiikit ja elokuvat netistä? Samalla perustelulla kerättävää hyvitysmaksua (entinen kasettimaksu) arvostellaan laajasti siksi, ettei se ota lainkaan huomioon tallennusmedioiden käyttötarkoitusta eikä sen nimissä kerättyjä varoja voida tilittää oikeille edunsaajille. Uusi kollektiivinen maksu lisäisi ongelmia, ei poistaisi niitä.

Yksityistä kopiointia on vaadittu vapautettavaksi myös sillä perusteella, että nykyistä lakia on mahdoton valvoa ilman yksityisyyden loukkaamista. Laajakaistaverossa olisi sama ongelma. Pitäisi jotenkin mitata, millaisia teoksia kopioidaan. Lisäksi laajakaistaverosta pitäisi tehdä niin kattava, että se sisältäisi musiikin ja elokuvien ohella kaikki muutkin teoslajit aina sähköisiin kirjoihin ja tietokoneohjelmiin asti. Nykyisellään ohjelmien kopiointi on tyystin kielletty, joten niiden ottaminen maksun piiriin tietäisi isoa lakimuutosta.

Laajakaistavero olisi edes teoriassa mahdollinen vain, jos se kattaisi kaiken kopioinnin. Mikä silloin mahtaisi tulla kuukausimaksun hinnaksi? 50 euroa? 75 euroa?

Kuinka moni olisi valmis maksamaan tällaista pakkomaksua, kun paljon alhaisempi Yle-maksukin herättää laajaa vastustusta? Ylen radio- ja tv-palvelujen käyttäjiä on taatusti enemmän kuin p2p-verkkojen käyttäjiä.

Piraattien itsensä kannalta laajakaistaverossa on ikävä ongelma: maksun käyttöönotto tarkoittaisi sen tunnustamista, että yksityinen kopiointi ja levitys aiheuttaa taloudellisia vahinkoja, jotka pitää korvata. Tähän asti piraatit ovat kiistäneet haitan tai ainakin väittäneet, että menetyksiä on mahdoton laskea rahassa.

Laajakaistaverossa vahingot nimenomaan laskettaisiin ja niille asetettaisiin hintalappu. Sen suuruus voisi tulla yllätyksenä - ja etenkin niille, jotka joutuisivat maksamaan muiden kopioinnit.

torstai 25. maaliskuuta 2010

Yksityisyys - turvaa digitaalinen kotirauhasi

Tänään julkistettiin Yksityisyys - turvaa digitaalinen kotirauhasi. Kyseessä on 26. kirjoittamani kirja. Jos PC-käyttäjän käsikirjan, Windows-kirjojen ja PC-tietosanakirjan eri versiot otetaan huomioon, kirjojen määrä nousee lähes neljäänkymmeneen.

Kirjan keskeinen sanoma on tämä: tietoyhteiskunta on muuttumassa valvontayhteiskunnaksi, joka näkee, tietää ja tallentaa kaiken kansalaisistaan. Suurin intressi tietojen keräämiseen ja ihmisten profilointiin on yrityksillä, jotka haluavat kohdentaa markkinointiaan tehokkaasti ja löytää potentiaalisia asiakkaita. Hyvänä kakkosena ovat eri maiden tiedustelupalvelut. Niillä motiivina on paitsi kansallinen turvallisuus, myös taloudelliset kysymykset. Kaikkien maiden kannalta on tärkeää, että niiden yritykset menestyvät kansainvälisessä kilpailussa.

Perinteisesti signaalitiedustelu on tarkoittanut puhelinverkon ja viestintäsatelliittien salakuuntelua. Liikenteen siirtyminen kuituverkkoihin on pakottanut tiedustelupalvelut seuraamaan perässä. Niin Ruotsin FRA kuin Yhdysvaltojen NSA seuraavat runkoverkkojen liikennettä ja seulovat sieltä itseään kiinnostavaa aineistoa niin puheluista, tekstiviesteistä kuin sähköposteistakin.

Ihminen voi omilla toimillaan suojata digitaalista kotirauhaansa. Voimme salata nettiliikennettä, piilottaa ip-osoitteen, sammuttaa puhelimen, käyttää käteistä rahaa luottokorttien sijaan ja kieltäytyä kauppiaan tyrkyttämästä bonuskortista. Ei ole mikään pakko paljastaa elämäänsä Googlen ilmaispalveluille eikä kertoa elämän intiimejä yksityiskohtia Facebookissa.

Sosiaalinen paine on kuitenkin vahva. On pakko olla tavoitettavissa, on pakko olla verkossa. Bonuskorteista kieltäytyminen tulee kalliiksi, kun alennukset jäävät saamatta. Ja sitä ei kukaan halua.

Mistähän muuten johtuu, että Suomi on maailman edelläkävijä bonuskorttijärjestelmien kehittämisessä? Maassa, jossa on kaksi isoa keskusliikettä, jokainen on lähes automaattisesti jomman kumman kanta-asiakas. Olisikohan ohjelmilla jotain tekemistä sen kanssa, että Suomen ruoka on EU:n kalleimpien joukossa?

---

Yksityisyys-kirjan myötä tulee kuluneeksi tasan 25 vuotta siitä, kun aloitin kirjojen tekemisen. Talvella 1985 kirjoitin kovassa pakkasessa hytisten ensimmäisiä lukuja kirjaani, joka tuli painosta 25.3.1986 eli päivälleen 24 vuotta sitten. Asuin tuolloin Tampereen Pispalassa puutalossa, jonka ainoa lämmitin oli sähköpatteri ja ainoa mukavuus vesihana, joka sekin jäätyi. Vuoden 1985 alku oli ennätyksellisen kylmä.

Sen aikaiset muistot palasivat elävästi mieleen tänä talvena. Tammi-helmikuun kovien pakkasten ja runsaan lumentulon aikaan istuin koneen ääressä niin, että kahden kuukauden ajan kirjoitin keskimäärin viisi tuntia joka päivä, myös viikonloppuisin. Usein nousin koneen ääreen jo aamuviiden aikaan, koska aamun hiljaisuus on päivän parasta ja tuottavinta aikaa. Joulupäivä oli ainoa vapaapäivä, sen käytin lukemiseen.

Kahden kuukauden uurastuksen tuloksena on kirja, joka piraattien mielestä pitäisi olla kenen tahansa vapaasti kopioitavissa. Heidän mielestään musiikki, elokuvat ja kaikki luovan työn tulokset pitäisi rinnastaa metsien sieniin ja marjoihin, joita saa vapaasti poimia. Nehän syntyvät melkeinpä itsestään ja ovat yhteistä omaisuutta.

Apajalahti ja Sotala ovat toimineet esimerkillisesti ja ryhtyneet itse luovaan työhön. Toivottavasti muutkin piraatit seuraavat heidän esimerkkiään.

tiistai 23. maaliskuuta 2010

Onko salasana huono salasana?

Siis onko "salasana" huono salasana? Tyhmä kysymys, totta kai on.

Älypää-palvelun tietomurtaja vei 127 000 käyttäjätunnusta ja salasanaa, jotka levisivät verkkoon. Typerä ja lapsellinen temppu - mutta entä jos murtaja olisi pitänyt tunnukset omana tietonaan? Älypään palvelussa ei ole mitään tärkeää, mutta luultavasti samoilla tunnuksilla olisi päässyt moneen muuhunkin nettipalveluun.

Mistä voimme tietää, etteikö näin ole käynytkin? Pelottava ajatus.

Onneksi Älypään hakkeroinut henkilö toi itse murron julkisuuteen. Sen ansiosta pääsimme mm. tutkimaan listaa tämän hetken yleisimmistä salasanoista.

Top-20-lista ei tarjoa suuria yllätyksiä - suosituin salasana on edelleen 'salasana'. On tapana nauraa käyttäjille, joihin mikään oppi tietoturvasta ei näytä menevän perille. Vaikka salasanojen vaaroista muistutetaan niin koulussa, työpaikalla kuin julkisuudessakin, ihmiset valitsevat edelleen salasanaksi yksinkertaisia ja helposti arvattavia sanoja.

Mutta asia ei ole ihan näin suoraviivainen. Jos olisi, tämä blogimerkintä olisi jäänyt kirjoittamatta. En olisi itsekään jaksanut toistaa vanhaa liturgiaa hyvistä ja huonoista salasanoista. Sitä on kuultu kyllästymiseen asti.

Vaikka 'salasana' oli aineiston perusteella suosituin salasana, sitä oli ilmeisesti 127 000 nimen aineistossa vain 419 kappaletta eli 0,33 prosenttia. Syksyn 2007 tietomurrossa yleisin salasana oli niin ikään salasana; sen oli valinnut 214 käyttäjää 63 023:sta. Prosentuaalinen osuus on siis pysynyt käytännössä samana. Noin joka 300. käyttäjä valitsee salasanan salasanaksi.

Toiseksi yleisin salsana oli 123456 (304 kpl) ja kolmanneksi yleisin palvelun nimi eli älypää (184 kpl).

On tietysti tyhmää valita salasanaksi salasana, 123456 tai palvelun nimi, mutta huono salasana saattaa olla myös tietoinen valinta. Älypää-palvelussa ei ymmärtääkseni ole mitään erityisen luottamuksellista (en tiedä, en ole koskaan käyttänyt). Vaikka joku pääsisi kirjautumaan toisen käyttäjän puolesta, hän ei pysty aiheuttamaan taloudellista vahinkoa. On parempi käyttää hupipalveluissa huonoa, mutta helposti muistettavaa salasanaa kuin kunnollista, vaikeasti arvattavaa salasanaa - etenkin, jos samaa salasanaa käytetään myös yrityksen omassa verkossa tai muissa tärkeissä palveluissa (niin ei tietenkään pitäisi tehdä).

Huonoja salasanoja on varmasti paljon, mutta tästä aineistosta ei voi vetää sitä johtopäätöstä, että myös työpaikan salasanat olisivat näin huonoja.

Jotain palvelun kohderyhmästä kertoo sekin, että neljänneksi suosituin salasana on kissa ja kahdeksanneksi suosituin hevonen. Olisikohan käyttäjissä paljon tyttöjä? Syksyn 2007 murrossa kissa ja hevonen eivät mahtuneet 20 yleisimmän joukkoon, mutta olivat silti top-50:ssä. Näiden tilastojen perusteella juuri mikään ei näytä muuttuneen salasanojen valinnassa.

Tietomurto on rikos silloinkin, kun se on teknisesti helppoa. Tämä on sattumoisin sama argumentti, jota piraatit käyttävät. Koska netistä lataaminen on helppoa ja tekijöitä on vaikea saada kiinni, kopiointi pitäisi vapauttaa. Tuskin hekään vaativat saman periaatteen soveltamista tietomurtoihin?

Tässä tapauksessa todellinen älypää on ollut palvelun kehittäjä, joka on tallentanut käyttäjien tunnukset ja salasanat selväkielisessä muodossa. Se on vastoin alkeellisimpiakin tietoturvaperiaatteita. Jos palvelun kehittäjä ei ole tätä ymmärtänyt, Sanomien olisi pitänyt havaita asia kun se osti palvelun itselleen. Ei kai suuri mediakonserni muutenkaan ostele sikoja säkissä? Nyt harrastajamainen nettipalvelu aiheutti pörssinoteeratulle mediayhtiölle ikävän mainevahingon.

Kuka sitten palvelusta nykyään vastaakin, sietäisi itse joutua syytteeseen tietoturvalain rikkomisesta. Okei, sellaista ei ole, joten sovellettakoon vaikka henkilötietolakia. Näin laajan rekisterin suojauksesta on PAKKO huolehtia asianmukaisesti -- silloinkin kun kyse on puhtaasta viihdepalvelusta.

maanantai 22. maaliskuuta 2010

Jokapiraatinoikeus

Ahto Apajalahti ja Kaj Sotala julkaisivat tänään kirjan Jokapiraatinoikeus. Virallinen luokitus on tosin pamfletti, mutta kyllä tämä kirjasta käy niin laajuutensa kuin käsittelytapansakin puolesta. Kirja ei pyrikään olemaan puolueeton kokonaisesitys tekijänoikeuksien muutospaineista vaan on nuorten tekijöiden itsensä näköinen ja sellaisena tervetullut kokonaisesitys tämän hetken tilanteesta.

Nuoret eivät koe verkosta lataamista kovin suurena rikoksena, vaikka tietävätkin sen olevan kiellettyä. Näihin päiviin asti tekijänoikeusjärjestöt ovat ajaneet yhä kireämpää lainsäädäntöä ja yhä suurempia taloudellisia korvauksia kaikesta käytöstä. Tällainen ristiriita ei voi jatkua. Viime aikoina onkin ollut nähtävissä, miten tekijänoikeusjärjestöt ovat hieman lieventäneet kantojaan. Tähän saumaan Jokapiraatinoikeus sopii mainiosti. Jostain syystä Suomessa ei ole käyty mitään julkista keskustelua aiheesta, vaikka Ruotsissa Pirate Bay -tapaus on tuonut kysymyksen suuren yleisön tietoisuuteen.

Toivottavasti Jokapiraatinoikeus nostaa aiheen otsikoihin meilläkin. Vaikka kirja onkin asenteellinen ja valikoiva, siinä on kuvattu erinomaisesti vanhanaikaisen tekijänoikeuslain ongelmat ja kipupisteet. Teksti on sujuvaa ja sitä lukee ilokseen. Samaa ei voi sanoa nettikeskustelusta, jota innokkaimmat käyvät aiheen tiimoilta verkossa. Kirja on paitsi koottu, myös toimitettu ja perusteltu yhteenveto nettikeskusteluissa esiintyneistä teemoista.

Hesari teki kirjasta tänään juttua ottamalla kärjeksi TTVK:n nettilatauksista kiinni jääneille nuorille tarjotut sopimukset. Tekijät kutsuvat niitä kiristykseksi, jonka "uhreilla" ei ole rohkeutta lähteä taistelemaan oikeuksistaan käräjille. Siksi on helpompi suostua ehdotettuihin korvauksiin, jotka nuorten tapauksessa tuntuvat usein kohtuuttomilta.

Ikävä kyllä tämän asian nostaminen jutun kärjeksi ei tee oikeutta kirjalle eikä tekijänoikeuskiistoille laajemminkaan. Netissä musiikkia levittävät nuoret tietävät toimivansa lainvastaisesti. Jos korvaukset ovat suuria, se ei ole tekijänoikeusjärjestön syy. On pikemminkin reilua, että TTVK tarjoaa mahdollisuuden välttää pitkä rikosprosessi, jossa häviäjä maksaa kulut ja vahingonkorvaukset ja saa nimensä oikeuden pöytäkirjoihin.

Se, että mp3-latauksille asetetaan hinta ja että riitaan liittyy suuri oikeusepävarmuus ei ole TTVK:n vaan oikeuslaitoksen vika. Pitäisi saada aikaan yhtenäinen näkemys mp3-latausten tuottamasta taloudellisesta vahingosta ja varmuus oikeudenmukaisista tuomioista, jos oikeuteen asti mennään.

Toinen kritiikkini kohta liittyy teoksen nimeen. Jokapiraatioikeus viittaa Suomessa vallitsevaan (ja maailmalla liki ainutlaatuiseen) jokamiehenoikeuteen, joka antaa kansalaiselle oikeuden liikkua toisen mailla ja poimia sieniä ja marjoja lupaa kysymättä. Yksityisen kopioinnin mistä tahansa lähteestä pitäisi olla samanlainen oikeus.

Pitäisikö luovat teokset rinnastaa sieniin ja marjoihin? Julkistustilaisuudessa tekijät kertoivat kirjan vaatineen vuoden työn. Sienet ja marjat kasvavat metsässä itsestään. Vertailu ontuu.

Kirjaa voi lukea verkossa. Kun ihmettelin, miksei kirjasta ole PDF-versiota, jota voisi jakaa p2p-verkoissa, minulle luvattiin kirjan ilmestyvän myös tällaisena tiedostona (lisäys 24.3.2010: PDF-versio).

Nyt nostetaan tekijänoikeuksien paksu kissa pöydälle.

Kuvia julkistustilaisuudesta:












TTVK:n Jaana Pihkala


Vasemmistonuorten puheenjohtaja Dan Koivulaakso, taustalla Ruben Stiller

perjantai 19. maaliskuuta 2010

Tangomarkkinat ja mobiilipelit julkista palvelua?

(Otsikkoa muokattu 20.3.2010)

Pari vuotta sitten YLE teki sopimuksen Seinäjoen tangomarkkinoiden kanssa. Tangofestivaali, jolla oli alusta pitäen ollut läheinen suhde MTV3-kanavaan, siirtyi YLEn "talliin". Samalla kaupallisesta tangofestivaalista tuli julkista palvelua.

YLEn radiokanavilla pyörii parhaillaan mainoksia tangomarkkinoiden koelaulutilaisuuksista. Tangokuninkaalliseksi haluava voi käydä koelaulussa esikarsinnoissa, jotka järjestetään YLEn maakuntatoimistojen studioilla. Mainonnan pitäisi olla kiellettyä YLEssä, joten miksi Seinäjoen tangomarkkinoita mainostetaan lähes päivittäin?

Koelaulujen prosessi muistuttaa kovasti Idolsia. Jos Idols on kaupallista roskaa, voiko Tangomarkkinat olla julkista palvelua?

Toinen esimerkki on tv-kanavalla öisin pyörivä maantietoaiheinen tietokilpailu, johon osallistutaan matkapuhelimella. Ilmeisesti hinta on niin alhainen, ettei YLEn tarkoitus ole tehdä rahaa osallistujien kustannuksella, mutta onko tämä julkista palvelua? Jos kanavalle ei riitä öisin ohjelmaa, olisiko parempi säästää bittivirtaa ja näyttää staattista virityskuvaa?

Samaa kysyttiin Saksassa vuonna 2005. Brysselin kilpailuviranomaiset vaativat Saksalta selvitystä maan yleisradioyhtiön netti- ja mobiilipalveluista. Varmuuden vuoksi ZDF lopetti laajan yhteistyönsä Deutsche Telekomin kanssa, mutta en ole nähnyt, mitä muuta tulosta tutkinnasta oli.

Moni on kysellyt myös YLEn HBO-sopimuksen perään. Onko tarpeen, että kaupallisen kanavan näyttämät - sinänsä laadukkaat - jenkkisarjat ostetaan uudelleen YLEn kanaville?

Missä kulkee julkisen palvelun raja? Mitä siihen kuuluu ja mitä ei?

SDP:n Heinäluoma vastusti eilen A-Talkin keskustelussa jyrkästi uuden valvontaelimen luomista. Hänen mielestään YLEllä on jo riittävän monta valvojaa.

Ymmärtääkseni julkisen palvelun rajojen vetäminen kuuluisi kansanedustajista koostuvalle hallintoneuvostolle. Heidän joukossaan on tuskin ketään, jolla olisi kokemusta liike-elämästä tai yritystoiminnasta. Silloin on helppo ajatella, että YLElle kuuluu kaikki mahdollinen.

En tiedä, onko hallintoneuvosto edes keskustellut koko asiasta. Ovatko sen pöytäkirjat jossain luettavissa? Onko asiasta päätöksiä? Jos hallintoneuvosto ei ole tähän mennessä nähnyt tarpeelliseksi edes käsitellä koko asiaa, ministeri Lindenin ajama julkisen palvelun neuvosto on todellakin tarpeen. "Valvonta" on turhan juhlava ja pelottava sana, kyse olisi vain yleisradiotoiminnan objektiivisesta tarkastelusta.

Joku on epäillyt, että kaupalliset toimijat haluavat kieltää YLEä tarjoamasta uutisia ilmaiseksi, jotta niiden oma bisnes sujuisi paremmin. Siitä ei voi olla kyse. Uutiset eivät ole bisnestä niissäkään maissa, missä yleisradiotoimintaa ei ole lainkaan.

Lisäys 20.3.2010:

Tietoni eivät näköjään olleet aivan ajan tasalla, koska nukun öisin enkä tuijota telkkaria. TV-ohjelman mukaan viime yönä TV2-kanavalla oli seuraavanlaista "ohjelmaa":

01.00 Tellus-tietovisa
02.00 Mikämikä-tvpeli
03.00 Piilosana
04.00 Sudoku
05.00 Piilosana
06.00 Mikämikä-tvpeli
07.00 Tellus-tietovisa

Siis neljä erilaista mobiilipeliä. Olisi hauska tietää, millä tavalla näiden kuulumista julkiseen palveluun on käsitelty hallintoneuvostossa tai mitä mieltä kansanedustajat ovat asiasta olleet. Torstai-illan keskustelussa kun esitettiin väite, ettei julkisen palvelun neuvostoa tarvita, koska viime kädessä kansanedustajat valvovat asiaa ja he ovat erittäin riippumattomia.

keskiviikko 17. maaliskuuta 2010

Kuka korvaa, jos rosvo tyhjentää tilin?

Hesarin kuluttajasivuilla kerrotaan naisesta, jolta varastettiin lompakko ja sen mukana sirullinen pankkikortti. Tunnuslukua ei ollut lompakossa, mutta silti rosvo oli tyhjentänyt tilin alle tunnissa. Pankin mielestä vahinko oli naisen omaa syytä. Pankissa ei uskottu, että tiliä olisi voitu tyhjentää ilman tunnuslukua.

Kun pankkia vastassa on vain asiakkaan sana, tilanne on hankala. Miten asiakas voisi todistaa, että on säilyttänyt tunnuslukua riittävän huolellisesti? Kyse voi olla henkilökohtaisen talouden kannalta isoHelppoa ratkaisua ei ole. ista summista.

Periaatteessa tiliä ei voi tyhjentää pelkällä kortilla. Tunnusluku on saatava jostain. Luku voidaan urkkia automaatilla asioinnin yhteydessä, mutta tässä tapauksessa henkilö kertoi käyneensä automaatilla viimeksi kaksi päivää aikaisemmin.

On mahdollista, että rosvot ovat olleet suunnitelmallisia ja seuranneet uhria kahden päivän ajan. Tai jos henkilö on liikkunut saman reitin junalla töistä kotiin joka päivä, tekijät ovat saattaneet jäädä odottamaan sopivaa tilaisuutta. Kun vastustajana on ihminen, toisto on tietoturvan vihollinen.

On toinenkin selitys: tunnusluvun joutuu syöttämään lähes aina, kun korttia käyttää kaupassa, taksissa tai jossain muussa paikassa. Näissä tilanteissa näppäimistöä on vaikea peittää niin, ettei kukaan muu näkisi sitä.

Viime kädessä ongelma kuuluu pankille. Sen kannalta olisi ikävää, jos luottamus korttimaksamiseen ja pankkipalveluihin kärsisi, tai jos ihmiset siirtyisivät takaisin käteiseen (totta, sitä on vielä helpompi varastaa, mutta ainakin uhri tietää mitä on tapahtunut ja pystyy rajoittamaan vahingon määrää).

Epäselvissä tapauksissa riita pitäisi aina ratkaista asiakkaan eduksi. Lisäksi pankkien pitäisi mainostaa aktiivisesti nostorajoituksia ja muita suojakeinoja. Varsinkin kauppojen maksupäätteiden urkintasuojausta tulisi kehittää. Nyt urkinta on aivan liian helppoa. Käyttämässäni kahvilassa numeronäppäimistön ympärillä ei ole mitään näkösuojaa.

Yksi keino olisi kehittää jonkinlainen vahinkovakuutus, vähän kuin autoissa. Mutta niissäkin maksaminen perustuu syyllisyyden selvittämiseen. Jos asiakas huomaa tilinsä tyhjentyneen, ei syyllisyyttä voi todistaa.

Toinen keino olisi jonkinlainen pankkien yhteinen korvausrahasto. Sekään ei ole ongelmaton. Jos korvaus olisi automaattinen, ihmisten oma huolellisuus voisi vähentyä.

tiistai 16. maaliskuuta 2010

Keisarin uudet merkitysvaatteet

Hesarin kolumnisti pelasti päivän heti aamutuimaan: Paskanpuhuminen 2.0

Median tehtävänä on kritisoida keisarin uusia vaatteita. Liian usein näkee, että käy päinvastoin: media alkaa kehua olemattomia vaatteita, koska sillä tavalla saadaan uutta julkisuutta ja median oma myynti lisääntyy. Viis siitä, millaiset vaatteet keisarilla on - vai onko niitä lainkaan - tärkeintä on, että vaatteista puhutaan.

Kaikki kunnia Virpi Salmelle: hän kirjoittaa hauskasti, oivaltavasti - ja huom: omalla nimellään. Hän seisoo murhaavan kritiikkinsä takana, eikä ammu puskista anonymiteetin turvin kuten niin moni nettimeuhkaaja nykyään tekee. Salmi muistuttaa, mihin lehdistöä tarvitaan.

En ole lukenut Himasen kirjaa, mutta uskon Salmen osuvan oikeaan kun hän kirjoittaa miten "merkitysyhteiskunnan menestyjät ovat niitä, jotka röyhkeimmin kehtaavat paketoida vanhat itsestäänselvyydet uusiin lahjapapereihin". On helppo puhua merkitysyhteiskunnasta ja tulevaisuuden visioista, kun konkreettinen tekeminen jää muille.

Filosofien tehtävä on ajatella ja puhua. Toimittajien tehtävä on ajatella ja kirjoittaa. Nyt molemmat ovat tehneet osuutensa.

Toivottavasti joku myös oikeasti tekee jotain.

sunnuntai 14. maaliskuuta 2010

Julkinen palvelu vuodesta 1993 vuoteen 2005

YLEn julkisen palvelun tehtävä määritellään laissa 1380/1993 ("Laki Yleisradio Oy:stä"), joka tuli voimaan vuoden 1994 alusta.

Muistatko vielä, millaiselta maailma näytti 1.1.1994? Suomen presidenttinä oli Mauno Koivisto, tietokoneissa pyöri DOS tai Windows 3, matkapuhelimia oli vain johtajilla ja harrastajat käyttivät modeemilla BBS-järjestelmiä. Televisiokanavia oli kolme, sillä vuotta aiemmin MTV:n ohjelmat olivat siirtyneet omalle kanavalleen. Yleisradiolla oli kaksi kanavaa, jotka molemmat lähettivät tv-uutiset puoli yhdeksältä. Harva oli koskaan kuullutkaan internetistä. Sitä käytettiin vain yliopistoissa.

Tässä viestintäympäristössä eduskunta hyväksyi lain, jonka seitsemäs pykälä määritteli julkisen palvelun tehtävän seuraavasti:

====================

7 §
Julkinen palvelu

Yhtiön tehtävänä on tuoda täyden palvelun yleisradio-ohjelmisto jokaisen saataville yhtäläisin ehdoin.

Toiminnan tulee julkisen palvelun erityisinä tehtävinä:

1) tukea toimivaa kansanvaltaa tarjoamalla yhteiskunnallisista kysymyksistä monipuolisia tietoja, mielipiteitä ja keskusteluja, myös vähemmistöryhmille ja erityisryhmille;

2) tukea, luoda ja kehittää kotimaista kulttuuria ja välittää sen tuloksia jokaisen saataville;

3) edistää ohjelmiston sivistävää luonnetta, tukea kansalaisten opiskelua ja tarjota hartausohjelmia;

4) kohdella ohjelmatoiminnassa yhtäläisin perustein suomen- ja ruotsinkielisiä kansalaisia ja tuottaa palveluja saamen kielellä sekä soveltuvin osin myös maan muille kieliryhmille;

5) välittää asetuksella tarkemmin säädettäviä viranomaistiedotuksia ja varautua yleisradiotoiminnan hoitamiseen poikkeusoloissa; sekä

6) valmistaa, tuottaa ja lähettää suomalaisia ohjelmia ja välittää uutisia ja ohjelmia Suomen ja ulkomaiden välillä.

====================

Lakia on vuosien varrella päivitetty pienillä muutoksilla. Esimerkiksi 12. pykälän mainontakielto on muuttunut ehdottomaksi, vaikka alkuperäisessä laissa YLEllä oli mahdollisuus saada valtioneuvostolta (!) ohjelmakohtainen poikkeuslupa mainosten esittämiseen. Tätä lupaa käytettiin mm. urheilulähetysten rahoittamiseen.

Takaisin tähän päivään. Elämme vuotta 2010, jolloin 80 prosenttia kansasta on nettipalvelujen piirissä. Internetissä on yli tuhat miljardia www-sivua. Käytännössä jokaisella on matkapuhelin. Etelä-Suomessa jokaisen katsojan saatavilla on 12 tv-kanavaa. Puolet kotitalouksista on kaapeliverkossa, jolloin kanavia näkyy vielä enemmän. Maksu-tv moninkertaistaa kanavien määrän ja on saatavilla niin antenni-, kaapeli- kuin satelliittiverkossakin.

Miten tämä muutos on näkynyt julkisen palvelun määrittelyssä? Tutkitaanpa seitsemännen pykälän nykyistä sisältöä. Sen viimeiset muutokset ovat vuodelta 2005. Jos pienet viilaukset (kuten "Toiminnan tulee julkisen palvelun erityisinä tehtävinä" -> "Julkisen palvelun ohjelmatoiminnan tulee erityisesti") ohitetaan, jäljelle jäävät seuraavat muutokset:

====================
7 §
Julkinen palvelu

Yhtiön tehtävänä on tuoda täyden palvelun televisio- ja radio-ohjelmisto siihen liittyvine oheis- ja lisäpalveluineen jokaisen saataville yhtäläisin ehdoin. Näitä ja muita julkiseen palveluun liittyviä sisältöpalveluja voidaan tarjota kaikissa televerkoissa.

1) tukea toimivaa kansanvaltaa ja jokaisen osallistumismahdollisuuksia tarjoamalla monipuolisia tietoja, mielipiteitä ja keskusteluja sekä vuorovaikutusmahdollisuuksia;

2) tuottaa, luoda ja kehittää kotimaista kulttuuria, taidetta ja virikkeellistä viihdettä;

3) ottaa ohjelmistossa huomioon sivistys- ja tasa-arvonäkökohdat, tarjota mahdollisuus oppimiseen ja itsensä kehittämiseen, painottaa lapsille suunnattuja ohjelmistoja sekä tarjota hartausohjelmia;

4) kohdella ohjelmatoiminnassa yhtäläisin perustein suomen- ja ruotsinkielistä väestöä, tuottaa palveluja saamen, romanin ja viittomakielellä sekä soveltuvin osin myös maan muiden kieliryhmien kielellä;

5) tukea suvaitsevaisuutta ja monikulttuurisuutta sekä huolehtia ohjelmatarjonnasta myös vähemmistö- ja erityisryhmille;

6) edistää kulttuurien vuorovaikutusta ja ylläpitää ulkomaille suunnattua ohjelmatarjontaa;

7) välittää asetuksella tarkemmin säädettäviä viranomaistiedotuksia ja varautua televisio- ja radiotoiminnan hoitamiseen poikkeusoloissa.
====================

Muutoksista näkee, että julkisen palvelun tehtävää on laajennettu perinteisen tv- ja radiotoiminnan ulkopuolelle ottamalla mukaan osallistumis- ja vuorovaikutusmahdollisuudet. Merkittävin muutos on johdantokappaleessa: julkisen palvelun sisältöjä voidaan tarjota kaikissa televerkoissa.

Maininta lastenohjelmista on lisätty, samoin romani- ja viittomakielet sekä viittaus muihinkin kieliryhmiin. Kokonaan uusi pykälä mainitsee suvaitsevaisuuden ja monikulttuurisuuden tukemisen.

Uutena on lisätty taide ja virikkeellinen viihde. Ei siis mikä tahansa viihde, vaan virikkeellinen viihde. Myös maininta tasa-arvosta on lisätty.

Jostain syystä kohdasta toimiva kansanvalta on jätetty toimiva pois. Onko ajateltu, että toimivuus on itsestään selvää? Vai tiedetäänkö, ettei se toimi?

Jokainen voi pohtia, miten hyvin julkisen palvelun nykyinen määritelmä vastaa tämän päivän tarpeisiin. Yksi asia on selvä: viestintäympäristö on muuttunut paljon enemmän kuin pykälän teksti.

perjantai 12. maaliskuuta 2010

Heinäluoma: Yleisradio on eduskunnan radio

Helsingin Sanomat siteeraa tänään SDP:n Heinäluomaa: "Yleisradio ei ole hallituksen radio vaan eduskunnan radio".

Ihanko totta? Olin kuvitellut, että Yleisradio on koko kansan radio. Me sen kulutkin maksamme, ei eduskunta.

Toisaalta Heinäluoman käsitys Yleisradion omistuksesta selittää sen, miksi eduskunta suhtautuu niin erityisellä tavalla yhtiöön.

Tämän jälkeen on turha väittää, ettei Yleisradion rahoitusta voi siirtää budjetin varaan, koska se vaarantaisi yhtiön riippumattomuuden. Minkä ihmeen riippumattomuuden, jos kyse on kerran "eduskunnan radiosta"?

torstai 11. maaliskuuta 2010

Nykyinen tv-maksu onkin ihan hyvä

Ministeri Lindenin päätös jättää tv-maksun kohtalo seuraavan hallituksen päänsäryksi on ymmärrettävä. Ehkä oli viisainta ottaa aikalisä asiassa, joka on pahasti solmussa. Siinä on sekin hyvä puoli, että aiemmin kritisoitu, vuosittain automaattisesti nouseva tv-maksu alkoi jo näyttää katsojista suorastaan hyvältä, kun sitä verrattiin tarjolla olleeseen vaihtoehtoon.

Talouskohtainen, kaikille yhtä suuri tv-maksu oli alunperinkin huono idea. Sitä miettineessä komiteassa oli 11 jäsentä, heistä 8 oli kansanedustajia. On kummallista, ettei kukaan kansanedustaja rohjennut kritisoida maksuehdotusta. Mikä tahansa muu tuloista riippumaton maksu olisi herättänyt hirveän vastustuksen, mutta tämä ei. Kansa vastustaa, kansanedustajat eivät. Jokin tässä klikkaa.

Maksu alkoi näyttää entistä epäilyttävämmältä, kun sen suuruus nousi Sasin ja Lindenin puheissa jo 200 euroon. Alunperin maksua yritettiin myydä kansalaisille silmänkääntötempulla: uuden maksun piti olla selvästi halvempi kuin vanha. Sitä se olikin - mutta vain pari ensimmäistä vuotta.

On ollut mielenkiintoista seurata, miten YLE on tänään uutisoinut maksun kohtaloa. Ministeristä on tehty syyllinen, eikä yhtään puolustavaa kantaa ole kuultu. Nettikeskusteluissa on aivan toinen henki: siellä päätöstä on kiitelty. Mutta on toki vaikea uutisoida neutraalisti itseä koskevia huonoja uutisia.

SDP arvosteli tänään myös suunnitelmaa perustaa YLEn toimintaa valvova ulkopuolinen raati. "Hän [Heinäluoma] ei kuitenkaan ymmärrä hallituksen halua saada Yleisradiolle uusi ulkopuolinen valvontaelin" (HS uutinen). Ei varmaan niin. Onhan se paljon kivempaa, kun kansanedustajat pääsevät itse valvomaan kaikkea hallintoneuvoston kautta. Mutta ei sellainen järjestelmä ole enää nykypäivää.

Väistyvä toimitusjohtaja kommentoi päätöstä pettyneenä Lontoosta puhelimella. Hänen harminsa ymmärtää. Ei ole helppoa suunnitella yhtiön toimintaa vuosien päähän kun rahoitus on auki. Ainoa lohtu on siinä, että kaupallisilla yhtiöillä on jatkuvasti sama ongelma. Yksikään mediayhtiö ei voi tietää, miten sen oma rahoitus ja asiakaskunta kehittyvät muutaman vuoden tähtäimellä. Suunnittele siinä sitten uusia palveluita ja teräväpiirtoon siirtymistä (vihdoin!).

Julkinen kiistely YLEn tehtävästä, rahoituksesta ja valvonnasta osoittaa, miten viestintäkenttä on muuttunut. Seuraava eduskunta ei voi enää lykätä vaikeita päätöksiä.

keskiviikko 10. maaliskuuta 2010

1001 tapaa käyttää Googlen Street View'tä

Relacomin asentajan piti tänään vaihtaa laajakaistayhteys linjasta toiseen. Hän kuitenkin soitti puhelimella ja kertoi ongelmasta: puhelimen kytkentätaulua ei löytynyt, koska kaikki on hautautunut jopa parimetristen kinosten alle.

Vähän ajan kuluttua asentaja soitti uudelleen. Hän oli keksinyt katsoa katua Googlen Street View -palvelusta. Sen kuvissa oli kesä ja kytkentäkeskus oli helppo tunnistaa. Sitten vain kaivamaan kuvan näyttämästä paikasta. Onneksi kuvat oli otettu kesällä eikä talvella.

Mitä kaikkea Street View -palvelulla voikaan tehdä!

YLEn toimitusjohtajuus: unelmaduuni

YLEn toimitusjohtajan paikka voi olla tuulinen, mutta muutoin se on unelmaduuni. Ajatelkaa nyt: lehtitietojen mukaan palkka 16 000 euroa kuukaudessa (luultavasti Jungnerin pian aloittava seuraaja on 'suostunut' tehtävään vain palkankorotusta vastaan), mahdollisuus työnantajan kustantamiin opintoihin Kaliforniassa, matkat olympialaisiin ja palkinto/opintomatkat koko johtoryhmälle Japaniin. Ei hullumpaa.

Työtä helpottaa se, ettei yritys saa tehdä voittoa. Tappiotkin ovat ikäviä, mutta ne maksetaan lopulta kansan kukkarosta. Optimaalinen tavoite olisi nollatulos.

Toimitusjohtajat eivät ole olleet kovan linjan ammattilaisia, vaan yhteiskuntasuhteiden johtajia. Tehtävässä tarvitaankin enemmän sosiaalisia taitoja ja diplomatiaa kuin liiketoimintaosaamista.

Jos mediamaksun suuruudeksi tulee 200 euroa, pelkän toimitusjohtajan palkka sivukuluineen (ilman USA-, Japani- ja olympiamatkoja) syö 1500 katsojan rahat.

BBC:llä toimitusjohtajan palkka on kuulemma kolminkertainen pääministerin liksaan verrattuna.

Tällaiset älyttömyydet ovat perua vanhasta maailmasta, jossa media oli hyvä bisnes ja harvojen saatavilla. Nyt tilanne on muuttunut, ja ennen pitkää sen täytyy näkyä niin BBC:ssä kuin YLEssäkin.

YLEn säästökuuri ei ole vielä edes alkanut.

maanantai 8. maaliskuuta 2010

Sasi myönsi: tv-kanavia perustettiin liikaa

YLEn radiossa lähetettävä Julkinen sana -ohjelma käsitteli 15.2.2010 YLEn taloustilannetta otsikolla "Miksi Ylen rahat eivät riitä?". Toimittaja haastatteli sekä entistä toimitusjohtaja Arne Wessbergiä että hallintoneuvoston puheenjohtajaa Kimmo Sasia.

Alunperin Digitaksi yhtiöitetty jakelutekniikka oli tarkoitus myydä Alma Median, Sanoman ja Ylen yhteisesti omistamalle yritykselle. Wessbergin mielestä tämä olisi johtanut käytännössä Digitan lahjoittamiseen, koska siitä saatava hinta olisi ollut niin huono. Hallitus oli yhtiöittämispäätöstä tehdessään ohjeistanut, että jakeluyhtiö tulee myydä kotimaiselle taholle. Tämä periaate lensi kuitenkin romukoppaan kun tuli puhe rahasta: silloin ranskalaisen TDF:n maksama hinta oli tuntuvasti korkeampi kuin mitä kotimainen kolmikko olisi Digitasta maksanut.

Haastattelussa Wessberg unohtaa sopivasti, että YLE ehti jo sopia Digitan myynnistä Soneralle. Hinta ei ollut mikään myynnin este vaan kilpailuvirasto, joka kielsi Soneraa osallistumasta sekä digi-tv:n sisältötuotantoon että jakeluverkon omistamiseen. TDF ja korkeampi hinta tuli kuvioihin vasta Soneran jälkeen.

No, mitäs pienistä. Wessberg oli Digita-kaupan pääarkkitehti ja toimii edelleen aktiivisesti tv-bisneksessä. Päivällä parturissa luin helmikuun Hymy-lehteä, jossa kerrottiin Wessbergin olevan mukana ruotsinkielistä aamu-tv-ohjelmaa säätiön varoilla tuottavassa yhtiössä. Osuudestaan Wessberg ei radiohaastattelussa mainitse mitään, vaikka toimittaja kysyykin Ylen uusista rahoitusmalleista ja viittaa säätiöön. Ihmettelinkin ohjelmaa kuunnellessani, miksi Wessberg hymähteli pari kertaa haastattelun aikana. Ilmeisesti hän itsekin odotti suoraa kysymystä osuudestaan. Nyt siitä puhuttiin aivan kuin Wessberg olisi ulkopuolinen asiantuntija.

Hurmaantuiko Yle Digita-kaupan rahoista ja pisti niiden avulla pystyyn liian monta kanavaa? Tätä kysyin itse kymmenen vuotta sitten, nyt saman kysymyksen esitti ohjelman toimittaja Anna-Liisa Haavikko.

"Hyvä kysymys", myöntää Wessberg. "On ihan mahdollista, että toisinkin olisi voinut toimia." Kanavia oli paljon, mutta ei rahaa tehdä niille ohjelmille, kuten Haavisto sanoo.

Wessberg paljastaa myös, miten YLE oli aina elänyt yli varojensa. Se sai aikoinaan ansiotonta toimilupamaksua kaupallisilta kilpailijoilta. Kaupalliset kanavat ilmoittivat maksun poistamisen ehdoksi digiprojektiin lähdölle. Niinpä YLEn rahoituksesta tippui viidesosa pois. Toinen kiintoisa tieto on se, että YLE oli myös velkaa 70-80 miljoonaa euroa omalle eläkesäätiölleen. Tämä velka haluttiin maksaa pois Digitan myynnistä saaduilla rahoilla.

Kanavia perustettiin aika paljon, oltiinko liian optimistia mitä sillä rahalla voidaan tehdä? Kimmo Sasi vastaa: "Meillä oli digikauden hype... YLE halusi olla mukana kilpailussa lisäämällä olennaisesti ohjelmatarjontaa ja tavoitteena oli 5 tv-kanavaa, joista nyt yhdestä on luovuttu. Voi sanoa, että optimismi voitti taloudellisen realismin kun suunnitelmia tehtiin. Suomen kokoisessa maassa katsojia ei välttämättä ihan kaikille ohjelmille riitä. Laatu on tärkeämpää kuin määrä."

Mitäpä tuohon voisi enää itse lisätä? Korkeintaan sen, että tämä kaikki oli helppo nähdä jo 10 vuotta sitten.

Haastattelussaan Wessberg vetoaa moneen kertaan siihen, miten kallista digitalisointi oli, ja miten valtio ei halunnut osallistua sen kustannuksiin - siksi jakelutekniikka piti yhtiöittää ja Digita myydä. Mutta eihän se näin ole! Kuten YLEn edustajat tuolloin toistuvasti kehuivat, digitalisointi toi TV-yhtiöille säästöjä. Kalliiksi se tuli vain katsojille, jotka joutuivat ostamaan uudet laitteet ja maksamaan koko ajan nousevaa TV-maksua.

Se, että rahat tuhlattiin perustamalla kolme uutta tv-kanavaa, on aivan toinen juttu eikä mitenkään liity itse digitalisointiin.

sunnuntai 7. maaliskuuta 2010

GPS-häirintälähettimet laittomia

Tammikuussa kirjoitin hankkineeni netistä tilaamalla kaksi GPS-häirintälähetintä tekeillä olevaa tietosuoja-kirjaa varten. Samalla tiedustelin Viestintävirastosta lähettimen lainmukaisuutta.

Viime viikolla, pari päivää ennen kuin kirja lähti painoon, sain vastauksen, jonka tässä välitän muidenkin asiasta kiinnostuneiden tiedoksi.

Radiolähettimiä säädellään tiukasti. Periaatteena on, että kaikenlainen lähetystoiminta on luvanvaraista (radiolain 7. pykälä), ja vain muutamat harvat laitteet on vapautettu lupamenettelystä (kuten nykyään lasten radio-ohjattavat lelut, aikoinaan nekin vaativat lupalapun täyttämisen ja postittamisen telehallintokeskukseen). Lupamenettelystä vapautetut radiolähettimet on listattu Viestintäviraston määräyksessä 15Z/2009.

Koska GPS-häirintälaitteet ovat laittomia, sellaisen hallussapidosta voi saada sakkorangaistuksen. Jos laitetta käytetään radioliikenteen häirintään, tulee sovellettavaksi rikoslain 38. luvun 5-7. pykälien määräykset eli samat lainkohdat, joilla säädellään netissä tapahtuvaa tietoliikenteen häirintää.

Jos siis GPS-ruuhkamaksu tulee, ainoaksi lailliseksi keinoksi autovastaanottimen mykistämiseen näyttää jäävän Faradayn häkin rakentaminen antennin ympärille tai riittävä määrä foliota.

Lue myös muita kirjoituksia ruuhkamaksusta.

lauantai 6. maaliskuuta 2010

Onneksi ilmasto ei ainakaan kylmene

Turussa Aurajoen ylittävä silta uhkaa romahtaa. Liedossa ratsastushalli sortui jo. Lukuisia muita kattoja on taipunut lumimassojen painon alla. Puoli tusinaa henkilöä on kuollut pudottuaan katolta. Junien myöhästely, liikenteen takkuilu, pakkasen myötä jäätyneet putket ja katujen auraukset ovat aiheuttaneet suuren lisälaskun koko yhteiskunnalle. Puhumattakaan kovien pakkasten vaatimista lämmityskustannuksista, joiden hintaa lasketaan varmaan kesään asti.

Onpa hyvä, ettei ilmasto ainakaan ole kylmenemässä! Suomen talous ei kestä lisää tällaisia talvia. Jos pitää valita kylmenemisen tai lämpenemisen väliltä, me suomalaiset valitsemme mieluusti jälkimmäisen. Parasta tietenkin olisi että ilmasto ei muuttuisi mihinkään suuntaan, mutta historiasta tiedämme, että muutos on väistämätön. Maapallon ilmasto on niin monimutkainen systeemi, ettei sillä ole yhtä ikuista tasapainotilaa.

Moni on kaivanut tänä talvena kameran esille ja kuvannut lumisia maisemia jälkipolville. Saavat sitten lapsetkin nähdä, millaisia olivat kunnon lumitalvet. Pidämme itsestään selvänä, että kylmä ja luminen talvi on poikkeus, ja että jo ensi talvena palataan takaisin lauhaan säähän.

Mutta entä jos niin ei käykään? Entä jos menneet talvet ovatkin olleet se poikkeus, ja jatkossa talvet ovat taas entiseen tapaan kylmiä ja lumisia? Entä jos olisikin kannattanut kuvata ne lauhat, lumettomat talvet?

Hrr... jo ajatuskin pelottaa!

Mikä kiinnostaa kevään 2011 vaaleissa?

Kolme viikkoa sitten kuuntelin Ylen iltapäiväohjelmaa, johon kuuntelijat saivat soittaa ja kertoa mielipiteensä vuoden päästä pidettävien vaalien tärkeimmistä kysymyksistä. Taustalla oli uutinen, jonka mukaan presidentti oli arvellut oman roolinsa nousevan erääksi vaaliteemaksi.

Kovin kaukana ovat päättäjät kansalaisten arkipäivästä! On ihan sama, edustaako meitä EU:ssa presidentti, pääministeri vai molemmat yhdessä. Sillä, onko pöydässä yksi vai kaksi lautasta, ei ole mitään - ei kerrassaan mitään - vaikutusta kansalaisten arkeen.

Soittajien kommenteissa esiintyi oikeastaan vain kaksi teemaa. Ne ovat äänestäjille aidosti tärkeitä ja niihin puolueiden on otettava ajoissa kantaa.

1. Talous. Työn riittäminen, verotus ja taloustilanne kiinnostaa konkreettisesti jokaista äänestäjää. Taloustilanne pakottaa nostamaan veroja ja kiristämän menoja. Tässä on ensi kevään vaalien ykkösteema.

2. Maahanmuutto. Olin itse hieman yllättynyt, miten moni soittaja otti esille maahanmuuttajiin liittyvät kysymykset. Kaikki soittajat kritisoivat nykyistä virallista linjaa. Pinnan alla kytee -- eikä kyse ole muutamista äänekkäistä nettihäiriköistä, vaan ihan tavallisista kypsistä kansalaisista. Tässä on ilmeisesti toinen aihe, jossa päättäjät ovat erkaantuneet liian kauaksi kansalaisten arkipäivästä.

Unohdetaan siis presidentin asema ja lautasten määrä. Keskustellaan ajoissa taloudesta ja maahanmuuton tulevaisuudesta. Niistä vaaleissa on kysymys.

torstai 4. maaliskuuta 2010

Nokia Siemens Network ja Iranin televalvonta

Iranilainen rauhannobelisti Shirin Ebadi vaati äskettäin Nokia Siemens Networksille rangaistusta siitä, että tämä on myynyt Iraniin teknologiaa, jolla maan kansalaisia voidaan valvoa ja sortaa.

Viime talven Lex Nokia -kohussa kyseenalaisesti kunnostautunut Hesarin toimittaja Petri Sajari jatkoi 27.2.2010 samalla linjalla: "Nokian verkkoyhtiö myikin Iraniin kattavan vakoiluverkon".

Ebadin mukaan "Iranin viimekesäisiä presidentinvaaleja seuranneiden levottomuuksien yhteydessä pidätetyt ovat kertoneet, että viranomaisilla oli tietoja heidän tekstiviesteistään ja puheluistaan."

Tietenkin viranomaiset saavat tiedot tekstiviesteistä ja puheluista. Jokaisen operaattorin keskus tuottaa nämä tiedot laskutusta varten. Jokaisessa maassa viranomaisilla on pääsy teletunnistetietoihin, syyt tosin vaihtelevat. Jos Iranin laki sallii tunnistetietojen luovuttamisen kyseenalaisiin tarkoituksiin, se on Iranin mutta ei NSN:n vika.

Puhelutietojen seuranta ja tekstiviestien kaappaus perustuu ns. viranomaisliitännän (Lawful interception) käyttöön. Jos tämä tulee jollekin yllätyksenä niin kerrataan vielä: jokaisessa puhelinkeskuksessa on valmis töpseli maan omia poliisiviranomaisia varten. Sen kautta voi kuunnella puheluita ja kaapata tekstiviestejä. Laki määrää liitännän pakolliseksi ja se on vieläpä standardoitu. Tällainen liitäntä on myös kaikissa suomalaisissa keskuksissa poliisia varten. Asian tässä puolessa ei ole mitään uutta eikä ihmeellistä.

Kenellekään ei pitäisi olla yllätys sekään, että viranomaiset voivat salakuunnella matkapuhelimen käyttäjää ja seurata tämän liikkumista. Matkapuhelin on todellinen käenpoika kainalossa. Totalitaarisissa valtioissa matkapuhelin antaa viranomaisille uudenlaisen valvontamahdollisuuden. Ilman oikeudellista kontrollia ne voivat tehdä kansalaisista Ison Veljen alamaisia. Ainoa ratkaisu on olla käyttämättä matkapuhelinta. Tosin lankaverkon keskuksissa on sama liitäntä.

Sajarin viittaus "kattavaan vakoiluverkkoon" tarkoittanee analyysijärjestelmää, joka voidaan kytkeä LI-liitännän perään. Sen avulla on mahdollista haravoida epäilyttäviä kuvioita ihmisten keskinäisessä viestinnässä tai liikkumisessa. Tämäkin tekniikka on yleisesti käytössä eri valtioiden viranomaisilla, luultavasti myös Suomen poliisilla. Se, että Siemens valmistaa tämänkaltaisia ohjelmia, on monelle yllätys. Tai valmisti, nykyään liiketoiminnasta vastaa itsenäinen Trovicor-yhtiö.

NSN:n ilmoituksen mukaan Iraniin myytiin yksinkertainen versio, jolla voi seurata vain mobiiliverkon liikennettä. Todennäköisesti langallisen netin liikennettä valvotaan jonkin toisen yhtiön ohjelmilla. Yleensä alan parhaat ohjelmat tulevat Israelista, mutta Iranin viranomaiset tuskin asioisivat vihollisvaltion kanssa. Tai ei sitä tiedä, näissä asioissa on tapana olla hyvinkin pragmaattisia.

Toimiko NSN moraalisesti väärin myydessään iranilaiselle operaattorille puhelinkeskuksen, jossa on LI-liitäntä? Ei varmasti. Toimiko yritys väärin myydessään analyysiohjelman? Se onkin jo hankalampi kysymys. Missä määrin poliisikäyttöön tarkoitettuja tuotteita myyvän yrityksen pitäisi ottaa kantaa ao. maan sisäisiin asioihin? Ilmeisesti kaupat tehtiin vuonna 2007. Mikä oli Iranin poliittinen tilanne tuolloin? Saako yritys myydä rikollisten paljastamiseen tarkoitettuja ohjelmia, jos on vaara, että jonkin maan viranomaiset käyttävät niitä oman maan kansalaisia vastaan?

Ilmeisesti iranilaiset ovat itse yllättyneet teknisen tarkkailun mahdollisuudesta. Sitten on korkea aika herätä huomaamaan, millaisia valvontamahdollisuuksia uusi tekniikka viranomaisille antaa. Luultavasti Iranin mielenosoittajat ovat kuitenkin hyötyneet netistä, matkapuhelimista ja Twitteristä enemmän kuin heitä tukahduttamaan pyrkivät viranomaiset.

keskiviikko 3. maaliskuuta 2010

Kuka on vallannut Facebookkini?

Ollessani viime viikolla talvilomalla sain puhelun huolestuneelta naiselta. Hänen Facebookiinsa oli ilmestynyt omituisia viestejä, aivan kuin joku olisi vallannut tilin itselleen. Nainen itse epäili, että dead man -aiheiset viestit olivat kosto hänen toisella nettifoorumilla käymästään väittelystä.

Kun nettipalvelussa tapahtuu jotain outoa, ei ole ketään jonka puoleen kääntyä. Kukaan ei tule kotiin katsomaan konetta ja selvittämään vikaa. Lähitukea tarjoava korttelinörtti -järjestelmälle olisi totisesti kysyntää. Siksi naisen ahdinko on varmasti tuttu tunne muillekin.

Ahdistusta lisää media, joka kertoo päivittäin hakkereista ja tietoturvauhkista. Outojen ilmiöiden tapahtuessa tavallinen käyttäjä uskoo joutuneensa hyökkäyksen uhriksi.

Lupasin katsoa konetta heti palattuani Suomeen. Ja tapaus olikin helppo: Facebookin uudistuksen yhteydessä hänen kieliasetuksensa oli jostain syystä vaihtunut arvoon English (Pirate). En edes tiennyt, että sellainenkin vaihtoehto on olemassa. Valinta muutti koko Facebookin piraattihenkiseksi: uloskirjautumisen paikalla oli "Abandon the ship!" ja sisäänkirjautumisen tilalla luki "Key to the chest". Kuolleisiin viittaavat viestiotsikot olivat kai tekijän mielestä humoristisia, mutta tämän käyttäjän ne pelästyttivät pahanpäiväisesti.

Muutimme Facebook-kielen englanniksi ja vaihdoimme salasanan. Sen jälkeen käyttäjä oli helpottunut ja toivottavasti nukkui taas yönsä rauhassa. Kukaan ei ollut murtautunut hänen Facebookiinsa eikä siellä ollut viruksia. Kyse oli vain pienestä kieliasetuksen lipsahduksesta (tai Facebookin omasta virheestä palvelun päivityksesssä).

Sinänsä harmiton tapaus on hyvä muistutus tavallisen kansalaisen asemasta tietotekniikan edessä. Palvelut voivat olla pelottavia, kun niiden toimintaa ei täysin ymmärrä. Kaikki käyttäjät eivät edes tiedä, miten Facebook eroaa omassa koneessa toimivasta sovelluksesta.

Mediassa varoitellaan jatkuvasti haittaohjelmista ja tietoturvauhkista. Valistus pyrkii hyvään, mutta voi aiheuttaa myös turhaa ahdistusta. Kaikki kummalliset ja uhkaavat ilmiöt eivät johdu hakkereista.
Website Security Test