sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Suomen turhin sakotuspaikka

Jokaisella on varmasti oma käsitys siitä, missä on Suomen turhin liikenteen sakotuspaikka. Yleensä ehdotukseen liittyy syrjäinen seutu, alamäki ja juuri alempaan vaihtuva nopeusrajoitus.

Kerron nyt oman ehdotukseni, pistäkää paremmaksi jos pystytte.

Helsingin Stockmannille valmistui äskettäin uusi parkkihalli. Sinne pääsee mukavasti tunnelia pitkin, jonka toinen pää on lähellä Länsiväylän Helsinginpuoleista päätä. Tunneli on pitkä ja sen keskivaiheilla on liikenneympyrä, josta haarautuu tunneli toiseen parkkihalliin.

Sisään ajettaessa tunnelin alku on alamäkeä. Tunnelissa on 30 kilometrin nopeusrajoitus ja seinässä on nopeusvalvontakamera.

Luulin, ettei tästä oikeasti jaettaisi ylinopeussakkoja, mutta olin näköjään väärässä. Tuttava kertoi juuri saaneensa sakot, koska kamera oli välähtänyt hänen ajaessa 41 kilometrin tuntinopeutta. Ylitystä oli siis 11 kilometriä.

Kannatan liikennevalvontaa. Liikenteessä on monia vaarallisia paikkoja, joissa on huono näkyvyys ja yllättäviä kaistajärjestelyjä. Joissakin paikoissa ajetaan säännöllisesti ylinopeutta, vaikka lähistöllä on kouluja, päiväkoteja tai asuntoalueita. Osa kuljettajista on rattiraivon tai muun piittaamattomuuden vallassa. Suojatien eteen ei pysähdytä ja punaista päin ajetaan surutta.

Liikennevalvonta on tervetullutta, eikä sen pidä kohdistua pelkkiin nopeuksiin, vaan kaikkeen muita vaarantavaan liikennekäyttäytymiseen. Puhallutuksia unohtamatta.

Mutta mutta: Stockmannin tunneli lienee Suomen turvallisin tie. Siellä ei ole jalankulkijoita, aurinko ei häikäise eikä tie ole koskaan liukas. Tiellä ei ole liikennevaloja, ei suojateitä eikä risteyksiä - vain yksi kiertoliittymä. Rattiin nukahtamisen ohella ainoa riski lienee peräänajon vaara.

Voisiko joku poliisin edustaja perustella, miksi juuri tätä tunnelia kannattaa valvoa nopeuskameralla? Onko tunnelissa ikinä sattunut onnettomuuksia?

Lähellä on se ajatus, että kamera on laitettu tunneliin vain rahastuksen vuoksi. Tunnelissa sitä on helppo huoltaa ja hyvien olosuhteiden vuoksi kuvatkin ovat aina selviä. Ei kai kyse ole tästä, eihän?

Itse kytken tunnelissa vakionopeussäätimen päälle. Ilman sitä 30 km/h nopeuden säilyttäminen olisi vaikeaa. Uskon, että mahdollinen sakko nostaisi lähinnä ärtymystä kameravalvontaa kohtaan eikä vaikuttaisi liikenneturvallisuuden parantumiseen.

lauantai 29. tammikuuta 2011

Kotimaiset ja ulkomaiset raiskaajat

Vähemmistövaltuutettu Eva Biaudetin vastaukset eilisessä TV2:n Pressiklubissa herättivät pientä ihmetystä. Ohjelman vetäjä Ruben Stiller esitteli tilaston, jonka mukaan 20 prosenttia raiskauksista on ulkomaalaisten tekemiä. Määrä on huomattava, koska ulkomaan kansalaisten osuus koko väestöstä on vain noin neljä prosenttia. Toisen tiedon (jota ohjelmassa ei esitetty) mukaan pääkaupunkiseudun raiskaustapauksissa peräti puolessa epäiltynä oli ulkomaalaistaustainen mies.

Vielä jokin aika sitten kukaan ei halunnut puhua näistä asioista julkisuudessa. Netistä alkaneen maahanmuuttokriittisen keskustelun seurauksena epäsuhta on noussut otsikoihin, kuten oikein onkin.

Kenties virkansa puolesta Biaudet vähätteli tilastojen merkitystä ja vetosi siihen, että tilasto vääristyy koska vain pieni osa kantasuomalaisten raiskauksista päätyy tilastoihin. Suurin osa raiskauksista on sellaisia, joissa tekijä ja uhri tuntevat toisensa. Silloin ilmoituskynnys voi olla korkea.

Toisaalta Turun Sanomat kirjoitti viime kesänä, että viidennes raiskausilmoituksista on kokonaan perättömiä. Perättömissä tapauksissa uhri ilmoittaa tekijäksi yleensä ulkomaalaisen, koska silloin häneltä ei odoteta yhtä tarkkoja tuntomerkkejä.

Lisäksi maahanmuuttajissa on suhteellisesti ottaen tuntuvasti enemmän nuoria miehiä kuin koko väestössä. Jotta luvut olisivat vertailukelpoisia, ne tulisi suhteuttaa vastaavaan kantaväestön profiiliin, eikä laskea koko väestöstä.

Oli totuus luvuista mikä tahansa, Biaudet puhui harkitsemattomasti. Aivan varmasti myöskään kaikista ulkomaalaisten tekemistä raiskauksista ei ilmoiteta, varsinkaan jos ne tapahtuvat tuttujen kesken tai perheen sisällä. Useimmissa muissa kulttuureissa vaimolla ei ole oikeutta kieltäytyä seksistä, joten mitään raiskausta ei edes voi tapahtua. Suomessa avioliiton sisäinen raiskaus kriminalisoitiin vasta vuonna 1994.

Biaudet teki virheen myös rinnastaessaan tuttujen ja tuntemattomien raiskaukset. Nainen voi jossain määrin valita seuransa ja vaikuttaa siihen, minkälaisen riskin oman puolison tai tuttujen suhteen ottaa. Sen sijaan tuntemattoman hyökkäys lenkkipolulla, työpaikalla tai bussipysäkiltä kotiin kävellessä on täysin ennakoimaton tilanne, johon ei voi itse vaikuttaa. Todennäköisesti se on myös tekona traumaattisempi ja ahdistavampi.

Pressiklubissa keskusteltiin lisäksi toisesta kiistanalaisesta aiheesta: saako rikosuutisessa kertoa, että tekijä on ulkomaalaistaustainen? Toimittajien mielestä saa ja suorastaan pitää, Biaudetin mielestä se on harvoin perusteltua. Jos tiedolla ei ole merkitystä itse teon kannalta, se leimaa helposti koko väestöryhmän.

Uutisoinnin yleinen periaate on, että kaikki oleellinen ja lukijoita kiinnostava tieto kerrotaan, ellei ole erityistä syytä pidättäytyä siitä (kuten tutkinnallinen seikka tai uhrin yksityisyys).

Oleellista ei ole se, oliko tekijällä pitkät hiukset vai oliko hän kalju, eikä se, oliko hän pitkä vai lyhyt. Näitä tietoja ei mainita uutisoinnissa. Tekijän tausta sen sijaan on kiinnostava tieto. Yhteiskunnan pitääkin olla kiinnostunut siitä, mikä on ulkomaalaistaustaisten osuus rikostilastoissa, sillä luvut kertovat epäsuorasti kotouttamisen onnistumisesta. Se on myös selvästi tieto, joka näinä aikoina kiinnostaa lukijoita.

Uutisoinnilla on toinenkin vaikutus: taustasta vaikeneminen aiheuttaa nettikeskusteluissa vääriä spekulaatioita. Siksi avoin oikea ja täsmällinen tieto sekä avoin uutisointi on parasta kaikkien osapuolten kannalta.

torstai 27. tammikuuta 2011

Miljoona ei ole pois mistään

Suomi on rähmällään Guggenheimin edessä. Nyt on varmistunut, että selvityksen Guggenheim-museon perustamismahdollisuuksista tekee Guggenheim itse. Helsinki vain maksaa sen. Guggenheimilla on käytännössä avoin, kahden miljoonan euron shekki, ja vapaat kädet.

Asiassa ei kuitenkaan ole mitään ongelmaa, sillä kuten Helsinkiä hankkeessa edustava taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Siren tänään Hesarissa sanoo, "tämähän ei ole mistään pois".

Samalla, kun Helsinki säästää kaikessa mahdollisessa, kaupunki kirjoittaa 1,1 miljoonan euron avoimen shekin amerikkalaiselle säätiölle ilman mitään julkista keskustelua. Asian luulisi kiinnostavan kaupunginvaltuutettuja edes jälkikäteen.

Perustelu, jonka mukaan miljoonaa euroa ei ole mistään pois, on kuultu ennenkin. Tässä yhteydessä sillä kai tarkoitetaan, että kyseinen miljoona euroa otetaan kaupungin omiin selvityksiin budjetoiduista varoista, joten se ei vähennä esimerkiksi terveydenhuoltoon tarkoitettuja varoja. Meno ei vähennä edes taidehankintoja, vaikka kahdella miljoonalla voitaisiin maksaa kaikkien Suomen museoiden taideostot vuoden ajalta.

Vain julkishallinnossa voidaan ajatella, ettei kulutettu raha ole mistään pois. Ikään kuin budjetissa olisi lokerot, joihin setelit ilmestyvät tyhjästä. Jos lokeroa ei käytetä, raha jää käyttämättä ja pilaantuu.

Niin ei tietenkään ole. Jokainen käytetty euro on pois jostain -- ainakin veronmaksajien lompakosta. Jos miljoona ei ole pois mistään, miksei niitä sitten käytetä Helsingin ongelmien ratkaisemiseen? Käyttökohteita kyllä riittäisi. Vai onko raha alunperinkin laitettu väärään lokeroon?

On vaarallista, että poliitikot toistavat julkisuudessa virheellistä mantraa, koska silloin se alkaa ohjata heidän ajatteluaan. Seuraava poliitikko, joka julkisuudessa kehtaa sanoa "tämä meno ei ole mistään pois" joutaa nurkkaan häpeämään ja miettimään kuntatalouden yhteisten rahojen käyttöä.

keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Iloiset, mutta vähäiset veronmaksajat

Ajankohtaisessa kakkosessa haastateltiin eilen iloisten veronmaksajien puheenjohtajaa. Ohjelma on katsottavissa kuukauden ajan Ylen Areenassa. Haastattelu alkaa 23 minuutin kohdalta.

Verojen maksaminen on useimmille vastenmielistä. Ajatus iloisista veronmaksajista on niin hauska, että yhdistys pääsee usein julkisuuteen, vaikka sillä on vain runsaat 500 jäsentä. Pääsisikö vastaavankokoinen Verot valtion maksettaviksi -yhdistys samaan?

Tv-haastattelussa puheenjohtaja myönsi, että valtaosa yhdistyksen jäsenistä on vasemmistopuolueiden ja vihreiden aktiiveja. He maksavat tyypillisesti vähän veroja -- esimerkiksi puheenjohtajan oma veroprosentti oli 23. Moni muukin olisi iloinen veronmaksaja, jos selviäisi samalla tasolla. Iloiset veronmaksat voisi muuttaa nimensä muotoon vähäiset veronmaksajat.

Kuvaavaa on, että tästä huolimatta puheenjohtaja katsoi maksavansa "ansiotuloista aika paljon veroja". Oli oma tulotaso tai veroprosentti mikä tahansa, jokainen katsoo maksavansa paljon.

Pääomatuloja puheenjohtajalla ei ollut lainkaan, tuskin muillakaan yhdistyksen jäsenillä. Siksi heidän on helppo vaatia pääomatuloille progressiivista veronkorotusta.

Haastattelussa puheenjohtaja korosti, että veroja tarvitaan julkisten palvelujen rahoittamiseen. Oletettavasti yhdistyksen jäsenet ovat itse aktiivisia julkisten palveluiden käyttäjiä. Heidän ilonsa maksaa veroja onkin siis  halua turvata omien palveluiden rahoitus. Mainostetun ilon takana on pohjimmiltaan yhtä itsekäs ajattelu kuin niillä vähemmän iloisilla hyvätuloisilla, jotka samasta syystä vaativat omien verojensa alentamista.

Verojen maksaminen on iloinen asia -- kunhan joku muu tekee sen. Vastaavaa ajattelua löytyy muualtakin. Esimerkiksi monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa puolustavat aktiivisimmin ne, jotka itse asuvat Kauniaisissa tai Töölössä, mahdollisimman kaukana monikulttuurisuudesta ja maahanmuutosta.

On helppoa kertoa muille, mikä on oikein ja hyvää, ja varsinkin tehdä se mediassa. Siellä monikulttuuristen lähiöiden asukkaat pääsevät harvoin itse esille.

Lisäys 26.1.2011: Yhdistyksellä on www-sivut osoitteessa iloisetveronmaksajat.wordpress.com. Uusimmasta tiedotteesta päätelleen yhdistys haluaa myös poistaa asuntolainojen verovähennysoikeuden (ei suinkaan siksi, että se liittyisi verotukseen, vaan koska se suosii omistusasumista) ja puolittaa kotitalousvähennyksen (ei taaskaan siksi, että se vaikuttaisi veroihin vaan siksi, että se tukee hyvin toimeentulevan väestönosan palvelujen ostamista).

Yhdistyksen tavoitteena ei siis olekaan pelkkä iloinen verojenmaksu vaan sillä on myös toinen, taloudelliseen tasaamiseen pyrkivä agenda: ei omistusasuntoja, koska kaikilla ei ole niihin varaa; ei kotiapua, koska kaikilla ei ole siihen varaa. Tavoitteet ovat sinällään ihan OK, mutta niiden piilottaminen iloisen veronmaksun julkisivun taakse on vähintäänkin arveluttavaa.

maanantai 24. tammikuuta 2011

Edustaja saa arkkunsa halvemmalla

Viime kesänä lehdissä hämmästeltiin, miten monet kuntapäättäjät ja kansanedustajat ovat mukana osuuskauppojen hallinnossa. Helsingin kaupunginhallituksen 15 jäsenestä vain kolmella ei ollut yhteyksiä HOK-Elantoon ja kansanedustajista peräti 39 istui jonkun osuuskaupan edustajistossa tai hallituksessa.

Asia on kiusallinen, sillä samat kuntapäättäjät käsittelevät myös paikallisia kaavoitus-, tontti- ja kilpailutusasioita. Kuntapäättäjien on tietenkin jäävättävä itsensä tällaisten asioiden käsittelyn ajaksi, mutta tapahtuuko niin todella? Miten paljon jäsenyys vaikuttaa päättämiseen alitajunnassa? Eikö olisi hygieenisempää ja kuntalaisen edun kannalta parempi pitää erillään kaupan osuustoiminta ja kuntapäättäminen?

En ymmärrä, mikä saa kansanedustajan istumaan osuuskaupan hallintoneuvostossa. Onko taustalla todella aito kiinnostus osuuskauppa-aatteeseen (mitä se muuten on nykyään?) -- vai pikemminkin kokouspalkkiot?

Sitten on vielä ne alennukset. Kesällä nousseen kohun myötä Helsingin HOK-Elanto poisti edustajiston jäseniltä oikeuden ostaa tuotteita henkilökuntahintaan. Etu kuitenkin säilyi hallintoneuvoston jäsenillä. On jotain perin epäoikeudenmukaista siinä, että ne, joilla on hyvä palkka, saavat järjestettyä itselleen alennuksia ja etuja. Vähävaraiset joutuvat maksamaan kaikesta täyden hinnan.

Kansanedustajat vähättelevät alennusten suuruutta sanoen, että "eihän se ole kuin muutama satanen vuodessa". Hyväpalkkaisen mielestä kyse on pikku summasta, mutta ehkä bonukset ja alennukset houkuttelevat silti periaatteellisella tasolla? Ei ihme, että kauppojen bonusjärjestelmät ovat olleet niin tehokkaita. Mitä päättäjät edellä, sitä asiakkaat perässä.

Helsingin Sanomat listasi hallintoneuvostojen jäsenten ostoetuja: ruoka ja päivittäistavarat -3 %, ravintola-ateriat S-ryhmän ravintolassa -15 %, autonpesu ABC-asemalla -50 %, hotelliyö 50 euroa/huone Sokos-hotelleissa... niin, ja arkuista -15 % HOK-Elannon hautauspalvelussa. Mutta tällä ei ole mitään vaikutusta mihinkään, eihän?

lauantai 22. tammikuuta 2011

Linux vai Windows - pilvi ei piittaa

Pitäisikö kotikoneessa olla Windows vai Linux? Pitäisikö tekstinkäsittelyä varten hankkia maksullinen Office vai ilmainen, avoimen lähdekoodin OpenOffice?

Kiitos pilviajattelun, kummallakaan kysymyksellä ei ole jatkossa merkitystä. Käyttöjärjestelmän merkitys laskee koko ajan, sillä tietojenkäsittely muuttuu ohjelmien käyttämisestä palvelujen käyttämiseksi. Käyttöjärjestelmää tarvitaan vain koneen käynnistämiseen, paikallisten tiedostojen hallintaan ja oheislaitteiden ohjaamiseen.

Tekstinkäsittelyä varten ei tarvitse ostaa Microsoftin Wordiä eikä ladata edes ilmaista OpenOfficea. Pilvipalvelut kuten Google Docs ja Microsoftin Live Office tarjoavat kaikki peruskäyttäjän tarvitsemat toiminnot. Ja mikä parasta: ohjelmia ei tarvitse asentaa eikä päivittää, koska ne latautuvat suoraan selaimeen. Tiedostot ja sovellukset ovat käytettävissä kaikkialla, missä vain on nettiyhteys. Edes omaa konetta ei tarvita, sillä tiedostoihin pääsee nettikahvilasta, työpaikalta ja koulusta.

Jatkossa tietokoneen sijaan riittää älypuhelin tai sormitietokone. Tietojenkäsittely irtaantuu lopullisesti pc-maailmasta. Samalla pääsemme eroon monista tietoturva- ja ylläpito-ongelmilta.

Tämä kaikki on hienoa, tervetullutta kehitystä. Voimme unohtaa väittelyt käyttöjärjestelmien ja sovellusten paremmuudesta sekä avoimen lähdekoodin eduista. Vain omat työt ja dokumentit ovat tärkeitä.

Pilvipalvelut ovat mainioita myös siksi, että jatkossa julkishallinto voi tuottaa dokumentteja ja sähköisiä palveluita pelkäämättä niiden aiheuttavan kansalaisille it-ongelmia. Samat tiedostomuodot on tuettuna kaikkialla, eikä ohjelmien ostaminen tai edes lataaminen ole enää edellytys tietoyhteiskuntaan pääsemiseksi.

Toki pilvipalveluissa on omat, sekä tietoturvaan että tietosuojaan liittyvät ongelmansa. Tekniikka on vielä niin uutta, että voimme vain arvailla mitkä niistä tulevat aiheuttamaan todellista haittaa.

Joka tapauksessa meneillään oleva muutos on tervetullutta ja tarpeellista. Pc-maailma on säilynyt lähes muuttumattomana 30 vuoden ajan. On jo korkea aika siirtyä kehityksessä eteenpäin.

perjantai 21. tammikuuta 2011

Yksityisyydestä varakkaiden etuoikeus

Kävin eilen Helsingin Stockmannilla ja ostin kolme paitaa. Ne olivat kanta-asiakas"tarjouksessa": kaupan omalla kortilla jokaisesta paidasta sai 10 euron alennuksen. Laitoin sanan tarjous lainausmerkkeihin siksi, että todellisuudessa tarjouksia ei ole. Normaalihintaisissa tuotteissa vain on lisähintaa, joka poistetaan kanta-asiakkailta bonuksen, ostohyvityksen tai suoran alennuksen nimissä. Asiakas maksaa itse omat bonuksensa.

Kanta-asiakaskortit ovat nerokasta psykologiaa. Olen kirjoittanut aiheesta useasti enkä voi olla ihailematta sen takana olevaa kieroa logiikkaa: alennusta lupaamalla henkilöltä saadaan suostumus sellaisen tiedon keräämiseen, joka henkilötietolain nojalla olisi muutoin kiellettyä, ja jonka selvittäminen olisi kaupalle mahdotonta. Kyse ei todellakaan ole kanta-asiakkuuden tavoittelusta -- ja molemmat osapuolet tietävät sen.

Itselläni ei ole yhtään kanta-asiakaskorttia, joten jouduin maksamaan paidoista 30 euroa ylihintaa. Tietenkin se harmitti. Yleensä vältän asiointia kaupoissa, joiden kanta-asiakasohjelmat ovat näin näkyviä (iso maininta alennuksesta tavaran vieressä), mutta tässä tapauksessa tarve oli olemassa ja kauppa osui sopivasti työmatkan varrelle. Sääli turisteja, jotka joutuvat niin ikään maksamaan kalliimpaa hintaa.

En kuitenkaan murehdi menetettyä 30 euroa, sillä se oli eilisen kurssin mukainen hinta yksityisyydestä. Jonkun mielestä yksityisyyden sai halvalla, jonkun mielestä se oli poskettoman kallista. Useimpien mielestä on tyhmää maksaa liikaa ja olla ottamatta alennuksia kotiin.

Asialla on myös laajempi ulottuvuus, sillä yksityisyydestä on tulossa varakkaiden etuoikeus. Kansalaisten enemmistö ottaa kiltisti kaikki bonuskortit ja muut "edut", joiden yhtenä tarkoituksena on rapauttaa yksityisyyttä ja tehostaa kaupan markkinointia. Enemmistö maksaa ostokset maksuaikakorteilla ja jättää muutenkin itsestään joka paikkaan sähköisiä jälkiä. Enemmistön elämää voi lukea kuin avointa kirjaa, eivätkä he välttämättä pidä sitä edes pahana.

Varakkaiden ei tarvitse juosta bonusten perässä (olkoonkin, että osa heistä on varakkaita juuri siksi, että on aina tehnyt niin). Heidän kuvansa ei tallennu keskustan valvontakameroihin, koska he liikkuvat omilla autoilla eivätkä julkisilla tai kävellen. He voivat maksaa ostoksensa käteisellä, josta ei jää jälkiä mihinkään.

Näin ei tietenkään pitäisi olla. Mutta minkäs teet? Niin kauan kuin jokainen ajattelee vain bonustaan, kauppias määrää pelin säännöt.

tiistai 18. tammikuuta 2011

Guggenheim tulkoon Suomeen omilla rahoillaan

Hesarin otsikko lupaa paljon: "Helsinki saattaa saada Guggenheimin". Ihan noin vain, ilmaiseksi? Ei sentään, jo pelkkä asian selvittäminen maksaa kaksi miljoonaa euroa. Se nyt on pikkuraha, kun kyse on sentään taiteesta. Ilmankos Helsingin kaupunginhallitus hyväksyi rahoituksen ja työ alkaa välittömästi.

Hieno homma, jos Guggenheim katsoo Helsingin sopivaksi paikaksi seuraavalle museolleen. Amerikkalaisen säätiön rahoittamana ensimmäinen modernin taiteen museo nousi New Yorkiin ja siitä tuli kuuluisa nähtävyys (ilmeisesti vähintään yhtä paljon talon arkkitehtuurin kuin varsinaisen taiteen vuoksi). Sen jälkeen säätiö on laajentanut brändiään mm. Venetsiaan, Abu Dhabiin ja Berliiniin perustamillaan museoilla. Kuuluisin on muutama vuosi sitten Espanjan Bilbaossa avattu museo, jonka erikoinen arkkitehtuuri on herättänyt runsaasti huomiota. Ja varmasti maksanut aivan hirveästi.

Tervetuloa Helsinkiin, Guggenheim -- kunhan vain rakennatte museon omilla rahoillanne ja maksatte käyvän hinnan tontista Helsingin kaupungille. Vaikka Guggenheim takana onkin säätiö, kyse ei ole hyväntekeväisyydestä vaan bisneksestä.

Berliniin Guggenheim toimii ilmeisen vanhassa kivitalossa, mutta muut rakennukset ovat todellisia arkkitehtuurin ihmeitä. Maallikkona arvelisin pelkän rakennuksen maksavan 100-200 miljoonaa euroa. Suomella ei missään tapauksessa ole varaa moiseen hankkeeseen aikana, jolloin jokainen euro joudutaan laskemaan tarkkaan ja tinkimään niin vanhusten kuin lastenkin hyvinvoinnista.

Helsingissä on jo ennestään yksi nykytaiteen museolle omistettu arkkitehtuurin ihme, 12 vuotta sitten avattu Kiasma. Suomesta ei tahdo löytyä riittävästi kävijöitä edes sen rahoittamiseen, joten mistä saataisiin riittävästi kulttuurinnälkäisiä nykytaiteen ystäviä uutta museota varten? Onko realistista odottaa, että Guggenheim-museo houkuttelee Suomeen riittävästi uusia ulkomaisia matkailijoita kustannusten peittämiseksi? Sellaisia, jotka tulevat Suomeen nimenomaan Guggenheimin vuoksi? Etenkin kun lähin Guggenheim on Berliinissä.

Kiasman piti houkutella Suomeen uusia matkailijoita. Nyt väitetään, että Guggenheim tekisi sen, koska se on kansainvälisesti tunnettu brändi, todellinen modernin taiteen Lexus (kun Kiasma oli vain Volkswagen). Jos todella on niin, ettei taiteen sisällöllä ole merkitystä ja vain brändi ratkaisee, miten tämä homma enää eroaa tavallisesta bisneksestä? Ja jos se ei eroa bisneksestä, miksi veronmaksajien pitäisi rahoittaa se?

Kun on kyse korkeakulttuurista, raha menettää päättäjien silmissä merkityksensä. Miljardit muuttuvat miljooniksi ja miljoonat satasiksi, kun vain tarkoitus on riittävän hieno. Olettavasti kahden miljoonan euron määräraha on mennyt helposti läpi Helsingin valtuustossa (tosin summalla on muitakin maksajia). Miten suuri vääntö olisikaan tarvittu, jos kyse olisi ollut samansuuruisesta koulutukseen, terveydenhuoltoon tai vaikkapa lumien puhdistukseen tarvittavasta määrärahasta?

Käyn mielelläni oopperassa ja on hienoa, että jokaista ostamaani lippua tuetaan verovaroista 150 eurolla. Harmittaa vain, että katsomo on usein puolityhjä. Meitä suomalaisia on aivan liian vähän, jotta tällaisten instituutioiden pyörittäminen olisi taloudellisesti kannattavaa. Ja niitä vähiä kansalaisia kiinnostaa enemmän jääkiekko kuin ooppera (sattumoisin talot ovat lähes vierekkäin).

Guggenheim-projektin puolustajilla -- joita nettikeskustelun perusteella tuntuu olevan runsaasti -- on nyt mahdollisuus esittää laskelmat ja perustelut sille, miksi Helsinkiin tarvitaan toinen nykytaiteen museo, kun kävijöitä ei riitä ensimmäiseenkään. Esittäkää selvät numerot siitä, paljonko rakentaminen ja ylläpito maksaa, ja mistä löytyy tarpeellinen määrä kulttuurinnälkäisiä, maksukykyisiä asiakkaita, jotta yhtälö saadaan myös taloudellisesti toimivaksi. Toki museosta olisi myös paljon epäsuoraa hyötyä, mutta nekin on arvioitava. Vastaavia laskelmia tarvitaan kaikkien muidenkin hankkeiden perustelemiseen, joten miksi kulttuuri olisi poikkeus?

Perusteluja ja laskelmia odotellessa toivotan Guggenheimin tervetulleeksi vain omilla rahoillaan ja omalla liiketaloudellisella riskillä.

Lisäys 18.1.2011: Münchenin yliopiston raportista selviää mm. että Bilbaon museohankkeen kustannukset olivat 220 miljoonaa dollaria (1990-luvun rahassa). Guggenheim-säätiö veloitti 25 miljoonaa dollaria nimensä käytöstä jonkinlaisena rojaltimaksuna - tämä on tosiaan heille bisnestä! Vastaavan rakennelman pystyttäminen Katajanokalle olisi ehkä 300 miljoonan euron projekti.

maanantai 17. tammikuuta 2011

Vain muutaman prosentin tähden

Liikenneministeriö suosittelee tiemaksuja koko maahan viimeistään 2020-luvulla. Ensimmäiseksi ne otettaisiin käyttöön pääkaupunkiseudulla ja kehyskunnissa aina Hyvinkäätä myöten. Autoilijoita seurattaisiin gps-tekniikalla reaaliaikaisesti niin, että ruuhka-aikaan ajamisesta laskutettaisiin 8 senttiä kilometriltä ja muuna aikana 4 senttiä kilometriltä. Öisin isoveli sulkisi silmänsä, joten ajaminen olisi vapaata (tai no, ainakaan siitä ei perittäisi kilometriveloitusta).

Ja mikä onkaan tämän pöyristyttävän seurantajärjestelmän tuoma hyöty: neljän prosentin lisäys joukkoliikenteen käytössä. Siis NELJÄN eikä esimerkiksi 40 prosentin. Onko moinen lisäys todella niin merkittävä, että sen vuoksi kannattaa rakentaa satelliittipohjainen, reaaliaikainen valvontajärjestelmä, ja varustaa jokainen auto tarvittavalla laitteella? Ei taatusti ole.

Neljä prosenttia on pelkkä arvio. Kukaan ei voi etukäteen tietää, kuinka moni autoilija siirtyisi lisämaksun vuoksi julkisten liikennevälineiden käyttöön. Arvio kuulostaa niin maltilliselta, että se voi hyvinkin pitää paikkansa. Lopuille 96 prosentille auton käyttäjistä ei käytännössä ole vaihtoehtoa -- oma auto on ainoa tapa selvitä arkipäivästä. Heille ainoaksi keinoksi jäisi maksaa 8 senttiä lisää kilometriltä. Aivan kuin autovero, bensavero ja vuotuinen käyttömaksu eivät jo olisi riittävän ankara rangaistus oman auton käytöstä.

Kumma, ettei seurantaa tällä kerralla perustella ilmastosyillä. Olisiko kaksi ankaraa talvea vienyt terän ilmastoargumenteilta? Sillä, liikkuvatko suomalaiset töihin autolla, polkupyörällä, reellä vai suihkukäyttöisillä lentorepuilla ei ole maailmanlaajuiseen ilmastoon käytännössä mitään vaikutusta.

Helsingin Sanomien otsikossa asia ilmaistaan imperatiivilla: "Liikenneministeriö: Yksityisautoilu hinnoiteltava kilometritaksalla". Ilmeisesti jutun kirjoittanut toimittaja ilmaisee siinä omaakin kantaansa. Ministeriö voi tehdä vain selvityksiä ja ehdotuksia, ei käskeä ketään. Päätökset jäävät onneksi niille, jotka on valittu tehtävään edustuksellisen demokratian periaatteiden mukaisesti. Näin myös kansalaisten mielipide pääsee esille.

Lasketaan asia miten päin tahansa, neljän prosentin lisäys joukkoliikenteessä on mitätön saavutus. Nykyisellä liikenteen kasvuvauhdilla säästö on syöty muutamassa vuodessa. Sen jälkeen meillä on sekä satelliittivalvonta että entisenkaltainen yksityisautoilu. Ruuhkamaksu ei ole ratkaisu mihinkään, se vain siirtää ongelmia muutamalla vuodella eteenpäin.

Herääkin kysymys, onko jollakin taholla intressi saada kansalaisten liikkuminen nykyistä tarkempaan seurantaan. Onko ruuhkamaksussa lainkaan kyse ruuhkista, vai halutaanko sillä ainoastaan luoda infrastruktuuri johonkin tulevaisuuden tarpeeseen? Miksei ministeriö edes puhu muista kuin satelliittipohjaisesta vaihtoehdosta ruuhkamaksun yhteydessä?

Autoilu on jo nykyisellään niin kallista ja hankalaa, että kukaan tuskin huvikseen tekee työmatkoja omalla autolla. Joukkoliikenteen suosiota voidaan parhaiten lisätä sen toimivuutta ja palvelua parantamalla. Jos niin ei tehdä, tavoiteltu neljän prosentin lisäys jää saavuttamatta ruuhkamaksusta huolimatta, ja maksusta tulee vain yksi uusi tapa rokottaa autoilijoita. Vastaava rahasumma voitaisiin yhtä hyvin kerätä nykyisiä maksuja korottamalla. Miksi ihmeessä sotkea isoveli ja satelliittivalvonta soppaan mukaan?

Joukkoliikenteestä on tehtävä pakon sijasta niin houkuttelevaa, että ihmiset käyttävät sitä mielellään ja oma-aloitteisesti. Tällainen ratkaisu on ainoa keino leikata liikenteen kasvua pysyvästi.

perjantai 14. tammikuuta 2011

Henki on Suomessa halpa

Marraskuussa 2009 nuoren miehen kaahaus aiheutti kolarin, jossa kuoli kolme nuorta. Toissa päivänä oikeus tuomitsi nuorukaisen vuodeksi ja kahdeksaksi kuukaudeksi ehdolliseen vankeuteen sekä maksamaan oikeudenkäyntikuluja ja korvauksia. Poikansa menettäneiden vanhempien kärsimyksen hinnaksi arvioitiin 5000 euroa.

Tänään oikeus tuomitsi 21-vuotiaan naisen kuuden ja puolen vuoden vankeuteen avomiehensä puukotuksesta. Uhrin äidille määrättiin 3500 euron korvaus henkisestä kärsimyksestä.

Ihmisen henkeä ei voi mitata rahassa, mutta silti mitättömät korvaukset ovat yksi suomalaisen oikeusjärjestelmän häpeäpilkuista. Varsinkin väkivaltarikoksissa oikeusjärjestelmä suojaa paremmin tekijää kuin uhria tai hänen omaisiaan. Se ei voi olla oikein.

Muutama tuhat euroa ei ole mikään korvaus henkisistä kärsimyksistä. Luvussa pitäisi olla vähintään nolla perässä -- tai sitten korvauksesta pitää luopua kokonaan ja todeta, ettei tapahtunutta voi mitata rahassa, joten tekijä maksakoon vain hautauskulut (jotka nekin ovat helposti tuhat euroa). Nykyinen käytäntö tuntuu lähinnä omaisten halventamiselta.

Valtaosa rikoksen tekijöistä lienee varattomia, eikä heiltä koskaan saada perittyä mitään. Silloin maksu jää valtiokonttorin vastuulle. Tekijän varattomuus ei kuitenkaan voi olla perustelu sille, että korvaukset määrätään niin alhaisina. Rikoksen tutkinta ja oikeuskäsittely maksavat valtiolle joka tapauksessa. Se on oikeusvaltion hinta.

Korvaus omaisille olisi yhteiskunnan anteeksipyyntö siitä, että jotain on hyvinvointivaltiossa mennyt vikaan. Miksei nuorta kaaharia otettu kiinni ja pantu kuriin ajoissa? Miksei avomiehensä väkivallasta kärsinyttä ja lopulta itse veitseen tarttunutta naista autettu?

Elämällä ei ole hintalappua. Oikeaa korvaustasoa on mahdoton määrittää, mutta silti oikeudessa on valittu muutaman tuhannen euron linja. Olisi kiinnostavaa tietää, miten on päädytty juuri sellaiseen lukuun. Herää epäily -- anteeksi vain makaaberi ilmaisu -- että kyse on kilohinnasta.

Lisäys 16.1.2011:

Juristiystäväni Facebookissa valistivat minua lisää aiheesta. Kävi ilmi, että tietoni olivat vanhentuneet: lakia on muutettu niin, ettei Valtiokonttori enää maksa kärsimyskorvauksia tekijän puolesta. Ellei tekijä itse suorita hänelle määrättyä korvausta, uhrin omaiset eivät saa mitään. Korvauksen perimmäisenä tarkoituksena ei ole hyvittää uhrin henkeä vaan omaisille surusta, hautauksesta ja mahdollisesta terapiasta aiheutuvia kustannuksia ja ansiotulojen menetyksiä. Siksi määrätyt korvaukset tuntuvat kovin pieniltä.

Aamun uutiset kertovat, että äänestäjät toivovat kansanedustajilta ennen kaikkea kovempia rangaistuksia rikollisille. Populismiin syyllistymättä on helppo sanoa, että nykyinen linja kaipaa todellakin muutosta.

torstai 13. tammikuuta 2011

Mihin Suomen pankki tarvitsee taideaarteita?

Suomen Pankki juhlistaa 200-vuotista historiaansa avaamalla talonsa taideaarteet ensi kertaa kansan ihmeteltäviksi. Uutisista päätellen taide on kiinnostanut kansalaisia, sillä jonottajia oli tänään, ensimmäisenä neljästä näyttelypäivästä, satamäärin.

Mutta hetkinen, eihän Suomen Pankki ole mikään museo. Mihin se tarvitsee taideaarteita, joita varastossa on tiettävästi 1200 kappaletta? Teokset ovat yhteistä omaisuutta, joten miksei niitä siirretä oikeisiin taidemuseoihin? Mikäli joukossa on ulkomaisia teoksia, ne voisi myydä ja rahat käyttää vaikka valtionvelan lyhentämiseen.

Valtaosa Suomen Pankin tehtävistä hävisi euroon siirtymisen myötä. Nyt Pankin tehtävistä on jäljellä lähinnä Euroopan keskuspankin määräysten toteuttaminen, setelihuollon varmistaminen ja erilaisten tilastojen laatiminen. Listalta ei löydy museotointa, taideaarteiden säilytystä eikä taidesijoittamista.

Onko tämä vain yksi niistä monita wanhoista asioita, joita kukaan ei uskalla muuttaa, vaikka maailma ympärillä on muuttunut?

tiistai 11. tammikuuta 2011

Varo www.songtexte-24 -palvelua

Pari päivää sitten vanha tuttuni soitti huolestuneena. Hän oli etsinyt erään biisin sanoja ja päätynyt saksalaisen Songtexte24-palvelun sivulle (http://www.songtexte-24.de/). Välttävällä saksankielen taidolla (kiitos pakkoruotsin) hän oli rekisteröitynyt käyttäjäksi, vaikkei täysin ymmärtänyt palvelun pitkiä ehtoja.

Niiden merkitys paljastui vasta jälkikäteen, kun palvelusta kolahti sähköpostiin 96 euron lasku. Selvisi, että palveluun liittyessään käyttäjä hyväksyy 8 euron kuukausimaksun ja sitoutuu kahden vuoden asiakkuuteen. Oli sopimusehdoissa mitä tahansa, moista sitoumusta voi pitää kohtuuttomana ja siksi kuluttajakaupassa pätemättömänä.

Tuttu kertoi, että kun hän ei maksanut laskua, palvelusta soitettiin hänelle. Puhelinnumero oli selvitetty ilmeisesti sähköpostiosoitteen perusteella. Viimeistään tässä vaiheessa ketä tahansa vastahakoista asiakasta alkaa ahdistaa ja maksaminen on helpoin tapa mielenrauhaan.

Nettikäytön tärkein sääntö on: älä klikkaa Yes tai paina OK, ellet ymmärrä kysymystä. Vieraskielisissä palveluissa riski on moninkertainen.

Yksi hyvä keino testata palvelun luotettavuutta on kääntyä MyWOTin puoleen. Sen sivulta voi ladata selaimeen lisäohjelman, joka tarkistaa palvelun muilta käyttäjiltä saamat arviot. Www-sivulta tarkistuksen voi tehdä myös yksittäiselle sivulle ilman mitään ohjelmia, jopa suoraan osoiteriviltä näin: http://www.mywot.com/fi/scorecard/www.songtexte-24.de. Kuten arvata saattaa, Songtexte24:n saamat arviot ovat tylyä luettavaa. Samanlaista rahastusta harjoittaa myös toinen palvelu, http://www.routenplaner.de/.

Jos joutuu huijauksen uhriksi, kovahermoinen voi jättää laskun maksamatta. Luultavasti huijarit yrittävät aikansa painostaa aiakasta, mutta ymmärtävät kyllä rahan päälle. Jos summa on 192 euroa, sen perimiseen ei kannata käyttää kovin paljon aikaa ja rahaa. Tärkeintä on saada mahdollisimman paljon uhreja, koska heidän joukossaan on riittävästi niitä, jotka maksavat laskun kiltisti.

Laulujen sanat ovat tekijänoikeuden suojaamia, siksi niitä ei yleensä löydy avoimesta netistä. Rohkenen epäillä, etteivät huijarit tilitä palvelun tuottoja sanoittajille, vaan pitävät itsellään kaikki tulot. Kaksinkertainen huijaus siis: myydään huijaamalla jotain, mihin ei ole edes oikeuksia.

Oletko itse joutunut vastaavien huijausten uhriksi?

maanantai 10. tammikuuta 2011

Liikaa tietosuojaa?

Tietosuoja on arvokas asia, mutta voiko sen suhteen mennä liian pitkälle? Tietenkin voi. On hyvä, että esimerkiksi potilastietoja suojataan ja sairauksista annetaan tietoja vain lähimmille omaisille, mutta kun tietosuoja alkaa estää potilaan kannalta tarpeellisten tietojen siirtoa sairaalasta toiseen, ollaan selvästi menty liian pitkälle.

Rajan määrittely ei ole helppoa, vaan se vaatii jatkuvaa tasapainoilua. Vaikka tekisi parhaansa, toiset syyttävät tietosuojan liiasta tiukkuudesta, toiset sen liiasta lepsuudesta.

Kolme vuotta sitten suomalainen yritys ryhtyi valokuvaamaan hautakiviä ja laittoi lähes sata tuhatta valokuvaa verkkoon. Tarkoituksena oli tehdä bisnestä sukututkijoiden työtä helpottamalla. On toki mukavampaa etsiä hautakiviä lämpimässä työhuoneessa tietokoneen ruudulla kuin matkustaa eri puolille Suomea ja kaivaa talvisaikaan hautakiviä esiin lumen alta.

Yksityishenkilön tehtyä valituksen asiasta tietosuojavaltuutettu piti toimintaa henkilötietolain vastaisena ja katsoi, että mikäli henkilön kuolemasta on kulunut alle 25 vuotta, kiven valokuvan julkaisu verkossa vaatii omaisten suostumuksen. Tietosuojalautakunta oli myöhemmin asiasta samaa mieltä. Aikaraja on peräisin väestötietolaista, jossa henkilötiedot tulevat julkisiksi 25 vuoden jälkeen.

Kiinnostava periaatteellinen kysymys on se, voidaanko kuolleen henkilön tietoihin soveltaa henkilötietolakia. Laissa puhutaan vain luonnollista henkilöä taikka hänen ominaisuuksiaan tai elinolosuhteitaan kuvaavista merkinnöistä. Liikenne- ja viestintäministeriön mielestä teksti viittaa vain eläviin henkilöihin, tietosuojalautakunnan mukaan se koskee myös kuolleita.

Oli kuolleilla tietosuojaa tai ei, heillä on joka tapauksessa oikeus yksityisyydensuojaan. Kielteisiä tai arkaluontoisia asioita heidän elämästään ei välttämättä saa julkaista eikä esimerkiksi vainajan terveystietoja kerrota omaisille kuin perustellusta hakemuksesta. Syntymä- ja kuolinaika sekä nimi ovat kuitenkin julkisia tietoja, jotka kuka tahansa voi selvittää menemällä itse hautausmaalle katsomaan.

Helsingin hallinto-oikeus kumosi lopulta tietosuojalautakunnan kielteisen päätöksen ja hautakivien kuvat saivat jäädä verkkoon. Nyt tosin palvelu (http://www.lepopaikka.fi/) näyttää hävinneen netistä ilmeisesti muista syistä.

Nyt sukututkijat ovat taas tietosuojakiistan kohteena. Korkein hallinto-oikeus totesi viime marraskuun ratkaisussaan, että tutkijat muodostavat tietosuojariskin penkoessaan kirkonkirjoja ja muita henkilötietoja sisältäviä rekistereitä. Käytännössä päätös tarkoittaa sitä, että sukututkija ei saa itsenäisesti tutkia kuin yli sata vuotta vanhoja kirkonkirjoja. Tuoreempia tietoja pitää erikseen tiedustella rekisteriä ylläpitäviltä virkailijoilta, jotka hoitavat varsinaisen tiedonhaun.

Onkohan tässä sinänsä hyvä tarkoitus ajanut käytännöllisyyden edelle?

sunnuntai 9. tammikuuta 2011

Mailamaksu urheilun tukemiseen

On tärkeää tarjota nuorille mahdollisuutta urheilun harrastamiseen. Koska hallien rakentaminen ja ylläpito maksaa, eivätkä valtion tukirahat riitä kattamaan kuin osan tarpeesta, ehdotan uudeksi rahoituskeinoksi mailamaksun perimistä.

Periaate on yksinkertainen. Jääkiekkomailan hintaan lisätään 10 euroa, pesismailaan viisi ja golf-mailaan 20 euroa. Näin kerätyt varat käytetään liikuntaharrastuksen edistämiseen.

Maksu kerätään hyvään tarkoitukseen, mikä varmaan jo sinällään on riittävä perustelu. Kukapa ei haluaisi tukea nuorten tervehenkistä liikuntakasvatusta? Ja lisämaksu on joka tapauksessa varsin pieni, enintään arvonlisäveron suuruinen. Kalliimmissa mailoissa nousu jää muutamaan prosenttiin. Tokihan tällaisen välineurheilun harrastajilla on varaa tukea hyvää tarkoitusta.

Jos halutaan laajempia oikeudellisia perusteluita voidaan vedota vaikka tekijänoikeuslakiin. Jääkiekon, pesäpallon ja golfin pelaaminen on urheilusääntöjen käyttämistä, josta ei tähän asti ole peritty maksua lainkaan. Miksi urheilun suorittaminen olisi maksuista vapaata - etenkin kun moniin urheilutapahtumiin myydään pääsylippuja, ja silloin pelin mahdollistavat säännöt ovat viihtymisen tuottamisen edellytys.

Joku saattaa nähdä tässä analogian hyvitysmaksuun. Siltä varalta, ettei yhteys ole riittävän ilmeinen, pitää lisätä vielä kirjoituksen loppuun hymiö :-)

tiistai 4. tammikuuta 2011

Presidentti Carter ei ollutkaan ydinvoimateknikko

Maaliskuussa 1979 koko maailma seurasi jännittyneenä ydinvoimalaonnettomuutta, joka oli vähällä johtaa Harrisburgin kaupungin evakuointiin ja vakaviin ympäristövahinkoihin. Teknisten vikojen ja inhimillisten virheiden yhteisvaikutuksesta Three Mile Island -saarella oleva voimala vahingoittui pahoin, ja vain suojakuori esti säteilyn leviämisen ympäristöön. Kolmen Mailin Saarella oli vähällä tapahtua tsernobylit jo seitsemän vuotta ennen Tsernobyliä.

Muistan, miten tilanteen ollessa päällä Ylen TV-uutiset kertoivat presidentti Jimmy Carterin matkustaneen itse paikan päälle tutustumaan tilanteeseen. Samassa yhteydessä mainittiin, että hän oli koulutukseltaan ydinvoimateknikko.

Muutama päivä sitten asia tuli sattumoisin puheeksi tuttavan kanssa ja päätin tarkistaa, mistä Carterin koulutus oli peräisin. Yllätys oli suuri kun löysin tämän sivun: tieto hänen koulutuksestaan on virheellinen, vaikka se luettiin aikoinaan Ylen uutisissa ja toistetaan edelleen netissä (esimerkiksi täällä ("trained nuclear engineer") ja Washington Postissa ("former nuclear engineer")).

Carter sai koulutusta laivastossa, mutta varsinaiselta ammatiltaan hän oli maapähkinäviljelijä. Sen jälkeen politiikka vei miehen mennessään. Carter oli tuskin edes nähnyt toimivaa ydinreaktoria ennen Kolmen Mailin Saarta.

Usein tuntuu, että netti levittää disinformaatiota ja kaupunkilegendoja, mutta ilmeisesti samaa ovat aikoinaan tehneet perinteiset tiedotusvälineet. Ne vain eivät jääneet kiinni siitä -- ennen kuin nyt, kun asiat voi tarkistaa netistä.

Carterin kohdalla väärä tieto ydinvoimaosaamisesta sai kauaskantoisen merkityksen, sillä uusien voimaloiden rakentaminen pantiin jäihin ja se johti amerikkalaisen ydinvoimateollisuuden alasajoon. Osaamista on alettu nyt kaivaa uudelleen esiin.

Lisäys 13.2.2014: Hmm... Carterin säätiön sivulla sanotaan kuitenkin näin: "Chosen by Admiral Hyman Rickover for the nuclear submarine program, he was assigned to Schenectady, New York, where he took graduate work at Union College in reactor technology and nuclear physics, and served as senior officer of the pre-commissioning crew of the Seawolf, the second nuclear submarine."

Ilmeisesti hänellä oli sittenkin alan koulutus ja bloggaajan omat väitteet olivat virheellisiä. Tyypillistä nettiä: valitse itse, mihin uskot. Carterin säätiön tietoja voinee tässä tapauksessa pitää luotettavina.

maanantai 3. tammikuuta 2011

Kuka olikaan eduskunnan IT-pioneeri?

Kuka on ollut eduskunnassa todellinen tietotekniikan hyödyntämisen pioneeri.

Ensimmäinen vihje: kyseesssä ei ole Jyrki Kasvi.

Toinen vihje: kyseinen pioneeri on nykyinen euroedustaja.

Hän on tietenkin Heidi Hautala. Siivotessani arkistoa joulun alla löysin vanhan iltapäivälehdestä 12.6.1991 leikkaamani uutisen otsikolla "Mikrot kiellettiin eduskunnan istunnossa".

Siinä kerrotaan, miten eduskunnan puhemiesneuvosto oli päivää aiemmin päättänyt, ettei eduskunnan täysistuntoihin saa tuoda mikrotietokoneita. Heidi Hautala oli tuonut oman mikronsa saliin valmistellakseen puhueenvuoroaan Vuotos-välikysymyskeskusteluun. Puhemies vaati kuitenkin viemään koneen pois, mitä Hautala kommentoi pettyneenä: "Minun tietokoneeni on aivan äänetön. Jos niiden käyttö sallittaisiin, entistä enemmän edustajia osallistuisi täysistuntoihin".

Uutisessa on ajan patinaa, sillä se kertoo myös toisesta päätöksestä. Yhtä aikaa tietokoneiden kanssa oli kielletty kannettavien nmt-puhelinten käyttö. Sirkka-Liisa Anttilan vastauspuheenvuoro oli häiriintynyt, kun "taskupuhelin" oli pärähtänyt soimaan hänen kassissaan. Tapaus "herätti hilpeyden sekaista hämmennystä.. kansanedustajakunnassa."

Uutinen päättyy tietoon, jonka mukaan puhemiesneuvoston kielto välitettiin edustajille suullisesti, jotta siitä ei jäisi lehdistölle päätyvää kirjallista dokumenttia. Pelättiin, että se olisi herättänyt lehdistössä "kiusallista, jopa huumoripitoista huomiota." Ihan varmasti!

Olisiko 20 vuotta kehitystä tehnyt tehtävänsä? Voisiko kansanedustajille sallia tietokoneiden käytön? Nytkin he lähettävät istunnon aikana sähköposteja, tekstiviestejä ja päivittävät Facebook-statusta Nokian Communicatorin kautta.

Pöytätila on yleensä paperipinojen peitossa, joten perinteisen tietokoneen sijoittaminen olisi ongelmallista. Jokin tablet-kone olisi tehtävään omiaan. Samalla eduskunta voisi vihdoin ottaa harppauksen kohti paperitonta toimistoa. Todennäköisesti kevään vaaleissa läpi menee paljon nykyistä nuorempia ehdokkaita, joilla ei ole muutosvastarintaa asiassa. Paras tapa tehdä isoja muutoksia on silloin, kun henkilökunta muutenkin vaihtuu.
Website Security Test