sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Saako opettaja valvoa oppilaiden nettisurffailua?

Kysymys siitä, saako opettaja valvoa oppilaiden nettisurffausta oppituntien aikana, nousee säännöllisesti otsikoihin. Nyt asialla oli Maikkarin uutistoimitus, joka teki jutun aiheesta.

Päätin kirjoittaa aiheesta, sillä se kuvaa hyvin perusoikeuksien ja sähköisen viestinnän problematiikkaa. Samalla kun poliisi haluaa oikeuden tietomurtoihin, oppilaat vaativat täyttä yksityisyyttä surffaukseen. Tämän kauempana keskustelun ääripäät tuskin voisivat olla.

Kouluasia on yksinkertainen: opettaja saa valvoa tunnilla tapahtuvia asioita, se on suorastaan hänen velvollisuutensa. Tietokoneluokassa ollaan opiskelemassa opettajan johdolla, ei surffaamassa netissä eikä omia sähköposteja lukemassa

Pidin aikoinaan  pc-koulutuksia. Luokan opetusverkko oli mainio apuväline, koska sillä pystyi seuraamaan osallistujien toimintaa koneellaan ja neuvomaan tarvittaessa. Minkä tahansa työaseman kuvan pystyi siirtämään videotykille kaikkien katsottavaksi. Tässä ei ollut mitään epäselvää eikä erikoista -- tosin se tapahtui aikana, jolloin koneissa ei vielä ollut nettiyhteyksiä. Koneilla ei voinut tehdä muuta kuin annettuja harjoitustöitä.

Toinen syy kirjoitukseeni on se väärinkäsitys, joka Maikkarin uutiseen (ja etenkin asialle omistettuun nettisivuun koulu-urkinta.info) sisältyy. Opettaja voi seistä oppilaan selän takana ja nähdä kaiken, mitä ruudulla tapahtuu, eikä siinä ole mitään laitonta tai perusoikeuksia vaarantavaa. Asia ei muuksi muutu, vaikka opettajan silmät ovatkin opetusverkon monitorilla.

Sähköisen viestinnän tietosuojalain nojalla luottamuksellisia ovat vain surffauksesta kertyvät tunnistetiedot. Surffausta ei saa tarkkailla palomuurin lokeista eikä työaseman selainhistoriasta.

Vastaavasti matkapuhelimeen puhuminen kesken oppitunnin on kiellettyä. Jos oppilas kuitenkin puhuu kännykkään ja ympärillä olevat sen kuulevat, ei voi syyttää muita viestintäsalaisuuden loukkaamisesta. Opettajalla ei silti ole oikeutta urkkia kännykästä tunnistetietoja (numeroita, joihin on soitettu) eikä lukea tekstiviestejä.

Yksityisyyden ja julkisen rajaa on joskus vaikea hahmottaa, mutta arkijärjen käyttäminen auttaa.

Lähes jokainen koulu järjestää opiskelijoilleen mahdollisuuden surffata oppituntien ulkopuolella ja hoitaa silloin sähköposteja sekä muuta asiointeja. Näitä tilanteita opettaja ei tietenkään saa valvoa, koska ne eivät liity opetukseen. Liioin ei ole hyvin tapojen mukaista, että opettaja kertoo luokassa ääneen muiden oppilaiden nettikäytöstä.

Hyvin tapojen mukaista on lisäksi muistuttaa oppilaita siitä, että opetusverkon tai vastaavan teknisen järjestelyn kautta opettaja voi virtuaalisesti seistä kenen tahansa oppilaan selän takana oppitunnin aikana. Tämä kun ei välttämättä tule kaikille oppilaille mieleen.

lauantai 26. helmikuuta 2011

Poliisi tekee murron

Parhaillaan eduskunnan käsittelyssä on pakkokeinolain uudistus, joka antaisi poliisille oikeuden asentaa salaa epäiltyjen koneille vakoiluohjelmia.

Asentaminen voisi tapahtua esimerkiksi niin, että poliisi lähettää epäillylle sähköpostiviestin, jonka liitetiedostoon on piilotettu salakuunteluohjelma. Samaa kikkaa käyttävät pankkitunnuksia ja salasanoja urkkivat verkkorikolliset.

Poliisi voisi ujuttaa haittaohjelman epäillyn koneelle myös paikallisesti, jos saa sen hetkeksi haltuunsa. Osana peitetoimintaa poliisi voisi tekeytyä epäillyn ystäväksi tai vaikka tietokonehuollon edustajaksi.

Oli keino mikä tahansa, se merkitsisi käytännössä luvatonta koneelle tunkeutumista. Siis tietomurtoa.

Ajatus poliisihakkereista kuulostaa vieraalta ja pelottavaltakin. Tietomurto-oikeus on lisätty laajaan lakiuudistukseen kaikessa hiljaisuudessa. On kai laskettu sen varaan, ettei kukaan kansanedustajista huomaa puuttua tällaiseen teknisluonteiseen yksityiskohtaan. Lisäksi pakkokeinoja käytetään vain vakavia rikoksia tutkittaessa, joista epäillyt yleensä osoittautuvat myös syyllisiksi.

Jo nykyisten pykälien nojalla poliisi voi kuunnella puheluita, seurata nettiliikennettä, asentaa salakuuntelulaitteita kotiin ja autoon sekä harjoittaa peitetoimintaa. Esimerkiksi Ulvilan murhatutkinnan yhteydessä poliisi tekeytyi epäillyn miesystäväksi. Periaatteessa oikeus asentaa vakoiluohjelma epäillyn koneelle on vain tekninen laajennus nykyiseen salakuuntelu- ja puhelinkuunteluoikeuksiin. Mutta erojakin on.

Perinteisessä kuuntelussa voidaan seurata vain osaa ihmisen toiminnasta. Pääsy tietokoneelle avaa ikkunan koko henkilökohtaiseen elämään: viestintään, raha-asioihin, henkilökohtaisiin tiedostoihin, vain kavereille tarkoitettuihin Facebook-päivityksiin. Tiedostojen suojaksi asetetut salasanat menettävät merkityksensä. Epäillyn elämää voi lukea kuin avointa kirjaa.

Totta, harva rikollinen elää näin aktiivisesti verkossa. Mutta me nettiaktiivit olemme edelläkävijöitä ja on vain ajan kysymys, milloin muut seuraavat perässä. Lopulta rikollisetkin tekevät niin.

Kun arkipäiväinen toiminta ja henkilökohtainen elämä siirtyvät nettiin, kaikkea voi valvoa täydellisesti seuraamalla koneen käyttöä.

Poliisin perinteiset valvontakeinot liittyvät siihen, mitä epäilty tekee. Vakoiluohjelmalla selviää, mitä epäilty ajattelee. Tässä on iso periaatteellinen ero

On helppo keksiä erilaisia uhkakuvia siitä, miten vakoiluoikeutta tullaan jatkossa laajentamaan yhä pienempiin rikoksiin. Mutta ei nyt lähdetä sille tielle vaan pohditaan asiaan liittyviä käytännön ongelmia. Vakoiluoikeus on nimittäin melkoinen matopurkki.

Monella meistä on useita tietokoneita. Mihin koneeseen ohjelma asennetaan? Entä jos epäilty surffaa ja lukee sähköpostiaan kännykällä? Entä jos hänellä on tietokoneessaan Linux tai Macintosh? Tai levylle asennettu salausohjelma, jota poliisi ei pysty ohittamaan? Entä jos tieto ohjelmasta leviää ja myös rikolliset oppivat seuraamaan toisiaan sen avulla?

Mitä tekevät F-securen kaltaiset virustorjuntayhtiöt? Pitääkö niiden jättää vakoiluohjelma löytämättä, jotta poliisin valvonta ei paljastu? Entä jos joku kuitenkin havaitsee ohjelman, ottaa sen talteen ja lähettää henkilölle, jota haluaa itse vakoilla?

Asiassa voi nähdä viittauksen myös tuleviin pilvipalveluihin. Jonain päivänä tiedostot ja sähköpostit ovat pilvessä, jolloin poliisi tarvitsee vain salasanan ja käyttäjätunnuksen voidakseen penkoa niitä kaikessa rauhassa tarvitsematta edes poistua KRP:n konttorilta.

Nykyisillä valvontakeinoilla ei voida urkkia salasanaa, koska se välitetään suojatulla https-yhteydellä ulkomaiseen pilvipalveluun. Lakimuutoksen jälkeen poliisi voisi kaapata salasanan suoraan epäillyn koneelta ja sen jälkeen tehdä kotietsinnän (öh, pilvietsinnän?) tiedostoihin. Tähänkö lailla pyritään?

Toivottavasti eduskunta jaksaa keskustella asiasta eikä takerru pelkästään reaalimaailmaa koskeviin pykäliin. Verkkomaailman sääntelyn merkitys kasvaa kuitenkin nopeasti ja siksi nyt tehtävillä päätöksillä on kauaskantoiset seuraukset.

lauantai 19. helmikuuta 2011

Obama tapasi IT-johtajia, Halonen puolestaan...

Viime viikolla USA:n presidentti Barack Obama vieraili Kalifornian Piilaaksossa. Hän mm. tutustui puolijohdeteollisuuden uusiin saavutuksiin Intelin tehtailla. Matkan yhteydessä järjestettiin 17.2. illallistapaaminen (huhujen mukaan vakavasti sairaan Steve Jobsin kotona), jolle osallistui presidentin lisäksi alan nimekkäitä vaikuttajia: Googlen Eric Schmidt, Facebookin Mark Zuckerberg, Oraclen Larry Ellison ja niin edelleen. Matkan tarkoituksena oli keskustella keinoista, joilla Yhdysvallat turvaa koulutuksen, tutkimuksen ja tuotekehityksen myös tulevaisuudessa.

Mitähän Tarja Halonen mahtoi tehdä viime viikolla? Kotisivujen mukaan viikko-ohjelma näyttää maanantaista keskiviikkoon tyhjää, torstaina Halonen otti vastaan kolmen suurlähettilään valtuuskirjan ja perjantaina oli tasavallan presidentin esittelytilaisuus valtioneuvostossa. Muita helmikuun tapahtumia olivat puhe kansainvälistymispalkintojen jakotilaisuudessa, osallistuminen Itämeri-huippukokouksen seurantatilaisuuteen sekä puhe Euroopan sosiaalisen peruskirjan uudistamista käsittelevässä seminaarissa Säätytalolla. Ensi viikolla ohjelmassa on valtiovierailu Namibiaan.

No joo, onhan näissä eroa. Näkee heti, kumpi maista on teknologiajohtaja ja kumpi ei. Obamaa kiinnostaa talous, tekniikka ja tulevaisuus, Halosta tasa-arvo, ihmisoikeudet ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus.

Juuri nyt Halosella olisi oiva tilaisuus osoittaa tukea Nokialle ja sieltä mahdollisesti irtautuville uusille yrittäjille. Turha toivo, sillä internet ja teknologia ovat Haloselle vieraita. Sen sijaan hänellä on laaja yhteysverkosto erilaisten sosiaalijärjestöjen, yhteiskunnallisten järjestöjen sekä vähemmistö- ja ihmisoikeusjärjestöjen ja ympäristöpuolen järjestöjen kanssa (suora lainaus HS:n jutusta 31.1.2010). Hesarin mukaan Halonen seuraa säännöllisesti Helsingin Sanomia ja Hufvudstadsbladetia sekä Uutispäivä Demaria ja Kansan Uutisia.

Nettikäytöstä jutussa sanotaan vain, ettei presidentti aio blogata eikä käyttää Facebookia. Eipä ole yllätys. Olisi kiva tietää, kuka ne twiittaukset oikein kirjoittaa. Tänä vuonna on tullut jo kokonaista kolme twiittiä, eikä Halonen edelleenkään seuraa ketään.

Presidentillä ei ole oikeaa valtaa, joten yritysvierailujen, tapaamisten ja kommenttien arvo on lähinnä symbolinen. Vuoden 2006 vaaleissa Halonen itse sanoi haluvansa arvojohtajaksi. Olisiko nyt oikea hetki näyttää, millä on arvoa tulevaisuuden Suomelle?

perjantai 18. helmikuuta 2011

Onko vika aina johdossa?

Kun työelämässä on ongelmia, vikaa on helpointa etsiä johdosta. Suomalaista johtamista moititaan huonoksi ja jäykäksi. Ei kuunnella työntekijöitä, ei tunnisteta työilmapiirin ongelmia eikä anneta työntekijän ottaa vastuuta omasta työstään. Ei anneta tilaa luovuudelle. Osaamattoman johdon vuoksi työnteko on puurtamista hampaat irvessä. Parempi johtaminen pidentäisi työuria ja estäisi ennenaikaisen eläköitymisen.

Jos työnä on ajaa bussia, sammuttaa tulipaloja tai tyhjentää jäteastioita, paraskaan johto ei pysty muuttamaan työtä miellyttäväksi. Ikäviä ja raskaita työtehtäviä on edelleen runsaasti ja on vain luonnollista, että niistä halutaan eläkkeelle mahdollisimman aikaisin. Kaikki eivät ole siistissä sisähommissa -- paitsi ne, jotka huonosta johtamisesta eniten valittavat.

Olisi kiinnostavaa nähdä kansainvälinen vertailu johtamisen kulttuurista ja kyvystä eri maissa. Onko saksalainen, ranskalainen tai ruotsalainen johtaja todella parempi kuin suomalainen? Mitä he tekevät toisin? Moniko oikeasti haluaisi itselleen saksalaisen tai amerikkalaisen pomon?

Miten suomalainen johtaminen voi olla huonoa, kun maa on täynnä yrityksiä, jotka www-sivullaan ilmoittavat erikoistuneensa juuri johdon koulutukseen ja konsultointiin? Kokeile vaikka googlata: "johdon koulutusta" antaa 2200 osumaa, johtamiskoulutus 45 800 ja "johdon konsultointi" 31 300. Meneekö kaikki tämä koulutus hukkaan? Koulutetaanko väärää asiaa, vai eikö suomalaisista vain ole johtajiksi?

En tiedä. Mutta jotain pitäisi tehdä.

Oli pysäyttävää kuunnella eilen A-talkin keskustelua Nokian tilanteesta. Luottamusmies Mikko Merihaara kertoi laskeneensa, että viimeisen 2-3 vuoden aikana talossa oli käyty 23 YT-kierrosta. Alansa ammattilaiset olivat siis saaneet pohtia 23 kertaa, onko heidän vuoronsa tulla irtisanotuiksi. Keskity siinä sitten työn tekemiseen, yritä olla luova ja sitoutua työnantajaan! IT-alasta on tullut YT-ala, kuten Susanne Päivärinta osuvasti sanoi.

Nokian kriisi taitaa olla vähintään yhtä paljon johtamisen ja viestinnän kuin teknisesti vanhenevan Symbianin kriisi. Kukaan ei voi toimia tehokkaasti, jos joutuu elämään jatkuvassa epävarmuudessa. Jos työkaverit, organisaatiokaaviot ja käytännön järjestelyt pannaan uusiksi muutaman kuukauden välein.

Merihaara sanoi, että Nokian arvoissa mainittu "avoin viestintä" on toteutunut vain mediaan päin. Työntekijät ovat joutuneet lukemaan uutisista Kauppalehdestä ja aprikoimaan sen jälkeen kohtaloaan. Tiedonkulun ongelmat lisäävät epävarmuutta ja antavat tilaa huhuille.

Ei ihme, jos Nokian innovatiivisuus pysähtyi ja kehitys jähmettyi Symbianin ympärille. Ihme oli vain se, ettei tieto tai ymmärrys tästä kaikesta välittynyt ylimmälle johdolle. Tai sitten se ei kuunnellut. Ehkä sen puhelimissa oli vain mikrofoni, ei lainkaan kaiutinta? Johtaminen ei ole puhumista ja komentamista vaan kuuntelemista.

Nokian liittoutuminen Microsoftin kanssa todennäköisesti vain pahentaa johtamisen ongelmia, ainakin aluksi. Liitto merkitsee vain uusia organisaatiomyllerryksiä ja uutta epävarmuutta. Olipa Windowsin tekninen alusta hyvä tai huono, se ei auta jos ihmiset eivät pysty puhaltamaan yhteen hiileen ja toteuttamaan yhteistä päämäärää.

Olisi hauska tietää, miten Jobs on puhaltanut henkeä Applen henkilökuntaan. Jotain kertoi se, että kun ensimmäisen iPhonen julkistustilaisuus oli lopuillaan, kamera kääntyi salin takaosassa istuneisiin kehitystiimin jäseniin, joita Jobs kiitti julkisesti hyvin tehdystä työstä. Onko Nokia joskus antanut vastaavaa kunniaa tai tunnustusta omille osaajilleen? Ovatko he joskus saaneet julkista kiitosta?

Suomalaisella yhteistoimintamenettelyllä on hyvä tarkoitus, mutta muuttuessaan rutiiniksi se kääntyy itseään vastaan. Amerikkalainen johtaja ei järjestä YT:itä - potkut tulevat äkkiä, jos firmalla menee huonosti tai henkilön työpanos ei tyydytä. Sen jälkeen asia on käsitelty ja muut jatkavat. Ehkä armeliaan nopeat potkut ovat sittenkin parempi vaihtoehto kuin loputon YT-neuvottelujen ja epävarmuuden suo?

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Youtube-sotilaat Suomen turvana

Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa. Joskus parhaiten oikeaan osuuvat vitsit. Kun salainen agentti 86 otti kengän jalastaan ja alkoi puhua siihen, kansa nauroi. Ei nauranut enää 1990-luvulla, kun matkapuhelimesta tuli totta. Jopa kenkäpuhelin-nimitys säilyi pitkään käytössä.

Pari vuotta sitten kysyin Talouselämän kolumnissa näin: Jos meitä vastaan hyökätään, kuka lähtee videokameran kanssa kadulle? Kuka kuvaa uhrit, editoi videot ja lähettää ne YouTubeen?

Kirjoitukseni taustalla oli Venäjän ja Georgian välinen sota. Georgia hyödynsi tehokkaasti Youtubea ja Googlen blogialustaa sotapropagandansa levittämiseen. Temppu toimi hyvin ja pieni Georgia sai paljon kansainvälistä huomiota.

Viime perjantaina Yleisradion uutiset kertoivat, että Puolustusvoimat on jo perustanut Youtube-joukot. Muutama varusmies koulutetaan taistelukuvaajiksi (combat cameramen), joiden tehtävänä on kuvata materiaalia ja laittaa sitä Youtubeen. Unelmahomma nuorelle, joka on harrastanut av-alaa ennen armeija-aikaa.

Näin rauhan aikana kuvataan materiaalia harjoituksista ja armeija-ajan arkipäivästä, mutta epäilemättä kriisin tullessa juuri nämä ovat niitä miehiä, jotka ottavat rynkyn sijasta videokameran ja lähtevät saalistamaan videomateriaalia.

Sodassa ensimmäinen uhri on totuus. Propagandan merkitys on vain kasvanut netin myötä.

Siksi seuraava sota käydään ainakin osittain Youtubessa.

maanantai 14. helmikuuta 2011

Jälkiviisautta Nokiasta

Nokian kurssin syöksyttyä kahden päivän ajan lähes vapaassa pudotuksessa on käynyt selväksi, etteivät markkinat usko Microsoft-yhteistyön onnistumiseen. Ja markkinat ovat tunnetusti oikeassa, silloinkin kun ne näyttävät olevan väärässä.

Raju markkinareaktio on varmasti ollut yllätys niin Microsoftille, toimitusjohtaja Elopille kuin Nokian hallituksellekin. Olisi vähintään kohtuullista, että Jorma Ollila tai joku muu hallituksen jäsen tulisi julkisuuteen selittämään päätöksen taustoja ja perustelemaan, miksi ratkaisu oli oikea. Ellei mitään kuulu syntyy vaikutelma, että ratkaisu oli ehkä huono mutta ainoa mahdollinen. Alan gorilla putosi puusta ja lupautui Microsoftille ilman kunnon myötäjäisiä pelastaakseen sen, mitä vielä pelastettavissa oli.

Selvää on, että Microsoft-diiliä oli valmisteltu jo pitkään. Toimitusjohtaja Elop sanoi eilen Barcelonassa, että hallitus päätti asiasta vasta edellisenä iltana. Se ei tunnu uskottavalta. Ilmoittaisiko Nokia pitävänsä sijoittajapäivän pari viikkoa etukäteen ellei se tietäisi, mitä aikoo kertoa? Lähtisikö toimitusjohtaja Lontooseen tietämättä edellisenä iltana, mitä puhua seuraavana päivänä toimittajien ja sijoittajien edessä?

Se, että toimitusjohtajaksi nimitettiin syyskuussa 2010 Microsoftin mies kertoo, että Windows-päätös oli tehty jo kauan sitten. Oli selvää, että Microsoftin mies valitsee Windowsin. Toisinpäin: jos Nokia olisi palkannut johtajan Googlelta, olisiko hän voinut päätyä muuhun kuin Androidiin?

Monien mielestä Nokia teki virheen palkatessaan amerikkalaisen toimitusjohtajan (no, kanadalaisen jos tarkkoja ollaan, mutta samalta mantereelta kuitenkin). Taitaa olla pikemminkin päinvastoin: virhe oli siinä, ettei amerikkalaista johtajaa palkattu ajoissa. Kolmikko Ollila, Kallasvuo ja Vanjoki oli oman menestyksensä vankeja eivätkä he nähneet muutosta ajoissa.

Ratkaiseva käänne oli Applen iPhone-julkistus tammikuussa 2007. Jokainen oivalsi, että jotain merkittävää tapahtui: teknologia otti harppauksen, joka oli verrattavissa siirtymään nmt-ajasta gsm-tekniikkaan. Julkistukseen olisi pitänyt reagoida välittömästi muutoinkin kuin vähättelemällä iPhonen merkitystä.

Syyskuussa 2008 kirjoitin Tietokone-lehden kolumnissa näin: Onkin huolestuttavaa, että vaikka Iphonen esittelystä on kulunut pian kaksi vuotta, Nokia ei ole esitellyt mitään vastaavaa. Toivottavasti siellä ei kuvitella, että Iphone on pelkkä markkinointijippo, joka menee nopeasti ohi.

Jälkiviisaus on helppoa, mutta parempi sekin kuin ei viisautta ollenkaan. Mobiiliala oli muuttunut kolmikon hyvin tuntemasta kapulavalmistuksesta palvelu- ja ekosysteemibisnekseksi, jossa vanhat opit eivät enää päteneet. Vielä tuossa vaiheessa Nokia olisi alan gorillana pystynyt luomaan ihka oman ekosysteemin, jonka pelisäännöt se olisi pystynyt sanelemaan. Hyvinä vuosina Nokialla oli ollut 770-mallin kaltaisia kehitysprojekteja, joiden tuloksista olisi ollut suurta apua tässä työssä.

Ironista kyllä, Hewlett-Packard järjesti 25.1.2007 Finlandia-talolla 40-vuotisjuhlan, jossa yhtenä puhujana oli Nokian Special Advisor Mikko Kosonen. Puhe käsitteli strategista ketteryyttä suuryritysten kilpailutekijänä. Kosonen oli tutkinut syitä, jotka johtivat isojen yritysten kilpailukyvyn katoamiseen menestyksen ja kasvun myötä. Esitys oli niin kiinnostava, että yleisö kuunteli sitä hiiren hiljaa, ja kysymyksiä olisi ollut enemmän kuin niille varattu aika salli. Kunpa myös Nokian johto olisi kuunnellut Kososta ajoissa!

Apple oli esitellyt iPhonen vain kahta viikkoa aikaisemmin.

Nyt, neljä vuotta myöhemmin sen ympärille on kasvanut laaja palvelujen ja tuotteiden kirjo, ekosysteemi. Google teki saman Androidilla runsaassa vuodessa. Nokialla ei riittänyt enää paukkuja omaan ratkaisuun, joten se joutui Microsoftin syleilyyn.

Miten tästä eteenpäin? Jos pahin toteutuu ja Nokia irtisanoo Suomessa tuhansia työntekijöitä, tilanne on maallemme aivan uusi. Aiempaa kokemusta on lähinnä teollisuuden irtisanomisista syrjäisillä paikkakunnilla. Nyt vaarana on, että parhaat osaajat perheineen ja euroineen lähtevät ulkomaille. Ottajia kyllä löytyy.

Selvää on, ettei softainsinöörejä työllistetä perustamalla valtiolle uusi tietoliikenneyhtiö, kuten hyvää tarkoitettava poliitikko jo esitti. Yhtä hyvin voisi ehdottaa koodareille muuntokoulutusta perushoitajiksi.

Suomeen pitää luoda kymmenittäin uusia hitech-alan yrityksiä, joissa Nokialla hankittu osaaminen ja ideat pyritään hyödyntämään kaupallisesti. Näitä voisi koota saman katon alle, jotta synergia hyödyttäisi kaikkia. Kriiseissä piilee aina myös mahdollisuus. Jokin uusista yrityksistä saattaa jonain päivänä kasvaa oman alansa nokiaksi.

Tämä kaikki vaatii rohkeutta, ideoita ja valtion takaamaa riskirahoitusta. Nyt on oiva tilaisuus näyttää, ettei hyvinvointia luoda vanhaa työtä verottamalla vaan yrittämällä ja uutta työtä keksimällä.

lauantai 12. helmikuuta 2011

Jenkit pelasivat voiton kotiin - haluatko ruton, koleran vai syövän?

GSM oli 1990-luvulla huikea menestystarina. Kaikkialla Euroopassa toimiva digitaalinen matkapuhelinjärjestelmä antoi lentävän lähdön Nokialle, Ericssonille ja muille, nyt jo luovuttaneille. valmistajille. Kun tähän vielä yhdistyi teletoimialan vapautuminen valtion sääntelystä (deregulointi), syntyi eurooppalainen menestystarina.

Muistan, miten nauroimme vuosituhannen vaihteessa amerikkalaisille. Heillä oli yhdessä taskussa PDA, toisessa hakulaite ja kolmannessa isokokoinen, analoginen matkapuhelin. Sen numeroa ei saanut kertoa kenellekään, koska jenkkikäytännön mukaan vastaanottaja maksoi koko puhelulaskun -- ja matkapuhelimeen vastaaminen oli kallista.

Me suomalaiset näimme jo numerosta kuka soittaa, lähetimme tekstiviestejä ja personoimme puhelimia lataamalla niihin soittoääniä. Toimittajat saapuivat Suomeen ihmettelemään koululaisia, joilla oli repussa kännykkä ja kouluja, joissa käytettiin metallinpaljastimia kännyköiden paljastamiseen. Amerikassa samoilla laitteilla etsittiin käsiaseita. Kerrankin vanha Eurooppa oli pessyt teknologiassa uuden mantereen. Näytti siltä, etteivät amerikkalaiset saa ikinä eurooppalaisten etumatkaa kiinni. Vain Japani ja Korea haastoivat Euroopan.

Tänään kaikki näyttää aivan toiselta. Kukapa olisi uskonut, että 2010-luvun alkaessa amerikkalaiset ovat omineet koko mobiilibisneksen itselleen? Kaikki kolme isoa mobiilialustaa ovat nyt amerikkalaisten hallussa: Applen iPhone, Googlen Android ja jatkossa myös Microsoftin Nokia. Kaikki uudet mobiilijutut tulevat nyt USA:sta.

Ei tässä näin pitänyt käydä.

Eurooppa kehitti tekniikan, mutta se ei riittänyt. Oli osattava myös brändi, markkinointi, globaali yhteistyö ja sisältötuotanto. Piti hallita koko ekosysteemi. Kun matkapuhelin kasvoi pelkästä puhelimesta tietokoneeksi, amerikkalaiset ottivat kentän haltuunsa ja pelasivat voiton kotiin.

Eikä kyse ole pelkästä bisneksestä vaan jostain paljon suuremmasta. Applen iPhone ja Googlen Android ovat infrastruktuuri, jonka varassa muu bisnes jatkossa toimii. Mobiilipalveluiden kautta Apple ja Google pystyvät seuraamaan, markkinoimaan, ohjaamaan ja rahastamaan kaikkia tuleviakin bisnesmahdollisuuksia.

Harva on vielä havahtunut tämän kehityksen seurauksiin. Mainos-, haku-, sijainti- ja sähköpostipalvelut ovat kaiken tulevan toiminnan perusta. Joka hallitsee niitä, pystyy seuraamaan tietovirtoja, viestintää ja ihmisten fyysistä liikkumista. Apple ja Google hallitsevat mainontaa ja tietävät, mitä sovelluksia ostamme. Ne voivat napata osuutensa kaikista mobiileista rahavirroista. Applen tapauksessa yrityksellä on jopa valta päättää, kuka saa sisältönsä globaaliin jakeluun ja kuka ei. Valtiota kiinnostavan urkinnan ja kansallisen tietoturvan mahdollisuudet ovat niin ikään huikeat.

Jorma Ollila sanoi jo kymmenen vuotta sitten, että tulevaisuuden tietoyhteiskunta rakentuu mobiililaitteiden varaan. Ilmeisesti Nokia (tai ainakin joku siellä) oli ensimmäinen, joka ymmärsi mihin kehitys tulee lopulta johtamaan. Pelkästä tiedosta ei kuitenkaan ollut apua, ja hiljalleen asia valkeni myös amerikkalaisille.

Microsoft uhkasi missata kokonaan tämän kehityksen. Nokia oli sen viimeinen oljenkorsi päästä Googlen ja Applen rinnalle hallitsemaan tulevaisuuden megamarkkinoita. Microsoftilla ei tosin vielä ole Googlen tai Applen kaltaista seuranta- ja hallintakoneistoa, mutta sen luominen jatkossa on helppoa nyt, kun vaikein osa on hoidettu. Hotmail, Bing ja Live-palvelut ovat hyvä alku.
Käyttäjille Nokian lipuminen Microsoftin hallintaan on erittäin valitettavaa. Nokian myötä häviää viimeinen mahdollisuus käyttää eurooppalaista palvelua, jossa tietosuoja-asiat olivat kunnossa, ja johon paikallinen käyttäjä saattoi luottaa.

Jatkossa joudumme valitsemaan joko Applen, Googlen tai Microsoftin. Jokainen saa tietomme ja näkee tekomme. Emmekä me voi sille enää mitään.

Haluatko ruton, koleran vai syövän?

perjantai 11. helmikuuta 2011

Gorillasta kalkkunaksi

Nokia teki sen, mitä pelättiin. Hyppäämällä palavalta lautalta hyiseen veteen se veti mukaan koko Suomen kansallisen ylpeyden. Teollisuuden historiassa alkaa uusi luku, eikä sen kirjoittaminen tule olemaan miellyttävä tehtävä.

Liittoutuminen Microsoftin kanssa oli looginen ja odotettu valinta. Kurssireaktiosta päätellen moni oli kuitenkin toivonut toisenlaista ratkaisua. Nokian olisi pitänyt pysyä itsenäisenä ja panostaa tulevaan Meegoon, tai ottaa riski ja hypätä avoimeen Androidiin. Siinäkin tapauksessa, että tällainen strategia olisi epäonnistunut, tappio olisi ollut kunniakas. Alistumisessa Microsoftin vietäväksi ei ole tippaakaan sitä talvisodan henkeä, jota nyt olisi kaivattu. Psykologisesti Nokia on jo hävinnyt pelin, jonka se itse aloitti 15 vuotta sitten.

Päätös Symbianin saattohoidosta on ikävä uutinen suomalaisille softataloille ja niille tuhansille koodareille, joiden kouluttamiseen on käytetty valtavasti pienen maan resursseja. Uudelleenkoulutus ja vanhojen sovellusten siirtäminen Windows-alustalle tulee olemaan vaikea tehtävä. Tilanne ei koskaan palaa ennalleen, sillä amerikkalaisilla toimijoilla on Windowsissa pysyvä kotikenttäetu.

Microsoftin osakkeenomistajille tämän päivän uutiset ovat erinomaisia. Nähtäväksi jää, pystyykö Microsoft edes tällä siirrolla valtaamaan merkittävää asemaa mobiilimarkkinoista, vai syleileekö se Nokian kuoliaaksi yrittäessään. Microsoftilla on monta rautaa tulessa ja useita tukijalkoja, Nokialla vain tämä yksi.

Parhaassa tapauksessa yhteistyö hyödyttää molempia osapuolia ja Nokia valtaa uudelleen asemia Yhdysvaltojen markkinoilla. Kaikissa kuviteltavissa olevissa skenaarioissa Nokian merkitys Suomelle tulee kuitenkin vähentymään. Suomi menettää osaamista, arvostusta, työpaikkoja ja euroja. Vaikka pääkonttori säilyykin vielä toistaiseksi Suomessa, Nokian brändi ja ydinosaaminen valuvat hiljalleen Atlantin toiselle puolelle.

Edes ne monet suomalaiset, jotka joko henkilökohtaisesta katkeruudesta tai kateudesta ovat toivoneet Nokialle ongelmia, tuskin ilahtuvat seurauksista.

Nettikommenteissa moni syyttää toimitusjohtaja Elopia maanpetturiksi tai suorastaan Microsoftin kätyriksi. Kohde on kuitenkin väärä. Ei ollut sattumaa, että juuri hänet valittiin Kallasvuon seuraajaksi. Todennäköisesti hallitus linjasi strategian jo syksyllä 2009 kun sille selvisi, ettei älypuhelimissa menetettyä asemaa enää pystytyä kuromaan umpeen omin avuin. Hallitus päätti, Elop toteutti.

Todellista syyllistä Nokian ratkaisuun pitää etsiä niistä virheistä, joita yhtiön johto teki vuosina 2005-2007. Innovatiivisuus ja nopealiikkeisyys hukkui organisaation syövereihin, missä se korvautui itsetyytyväisyydellä ja ylimielisyydellä. Markkinoiden muuttumiseen ja kilpailijoiden julkistuksiin olisi pitänyt reagoida ajoissa. Kun niin ei tehty, vanhoja syntejä on tänään jouduttu korjaamaan raskaalla kädellä. Ne muuttavat gorillan kalkkunaksi.

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

IPTV on tekohengitystä televisiolle

Tilasin jokin aika sitten Elisa Viihde -palvelun. En juuri katso televisiota, mutta kiinnosti tietää, miten IPTV käytännössä toimii.

Ja toimiihan se. Asennus oli todella helppo, eikä juuri poikennut perinteisestä digiboksista. Ainoa uusi piirre oli Ethernet-liitäntä, ja sen vetäminen television luo onkin monelle ensimmäinen kynnys. Koska mediapc-kone on ollut television vieressä jo vuodesta 2005 lähtien, kaapelointi oli kunnossa, mutta piuhan jakamiseksi piti hankkia pieni hubi.

Elisan palvelu on yksinkertainen ja selkeä. Kaukosäädin on huono, mutta niinhän ne aina ovat: täynnä pieniä painikkeita, joista oikeasti tarvitaan vain muutamaa. Tv-ruudulle tungettuna EPG on yhtä ahdas ja hankala kuin aina ennenkin, eikä hyödynnä edes teräväpiirtoa.

Viihde-palvelusta voisi ostaa maksukanavia, mutta ne eivät kiinnosta. En ehdi katsoa antenniverkon kanavia, joten miksi maksaa vielä lisäkanavista? Kaikkea tarjontaa tuntuu olevan nykyään jo liiankin kanssa. Sama ongelma on ilmeisesti muillakin, sillä antenniverkon maksu-tv on kääntynyt laskuun. Sen huomaa siitäkin, miten ahkerasti maksu-tv-kanavia on alettu mainostaa.

Elokuvavuokrausta en ole vielä kokeillut. Selasin eräänä iltana valikoimaa, mutta tarjonta näytti koostuvan vähän vanhemmista ja tuntemattomimmista elokuvista. No, jostainhan se on aloitettava.

Viihde-paketti sisältää virtuaalisen digiboksin, jonka levylle voi tallentaa 5000 tuntia ohjelmaa. "Levy" sijaitsee jossain pilvessä, joten sen tekniikasta ei tarvitse huolehtia. Siitä ei liioin tarvitse maksaa hyvitysmaksua, mikä tuottaa kohtuullista henkistä tyydytystä. Ajastaminen on helppoa eikä tarvitse laskea, tulevatko päällekkäiset ohjelmat samoista vai eri kanavanipuista. Ohjelmia voi tallentaa vaikka kaikilta kanavilta yhtä aikaa. Katsoessa kuvanlaadusta ei voi päätellä, tuleeko ohjelma pilvestä vai livenä antennista.

Yllättäen Viihde-paketin hyödyllisin ominaisuus on ollut digiboksin ajastaminen www-selaimella. Tallenteita voi hallita selaimella ja jopa katsoa tietokoneella, mikä on usein mukavampaa kuin tv-ruudulta. Käyttöliittymä toimii paremmin hiirellä kuin kaukosäätimellä ja ajastuksen (sekä katselun!) voi tehdä vaikka työpaikalta.

Kaikkein kiinnostavin ominaisuus puuttuu: ohjelmia ei voi ajastaa jälkikäteen. Siinä on jatkossakin turvauduttava Tv-kaistan apuun. Elisa ei uskaltanut ottaa sitä juridista riskiä, mikä liittyisi tv-yhtiöiden ohjelmien välittämiseen netissä. Harmi, koska juuri sille olisi kysyntää.

Paketin myötä laajakaistan nopeuden piti nousta 24 megabittiin sekunnissa. Testiohjelmien mukaan nopeus on siitä noin puolet, mikä on vähän aiempaa enemmän mutta kaukana luvatusta. Toisaalta se on enemmän kuin riittävästi, eikä ollut syy paketin tilaamiseen. Lisänopeutta tarvittaisiin pikemminkin uplink-puolelle, ja siihen 24/1 ei tuonut mitään parannusta entiseen 8/1:een verrattuna.

IPTV toimii ja tarjoaa mukavia lisämausteita, mutta ei ole sellainen mullistus kuin muutama vuosi sitten ennustettiin. Televisio on vanhanaikainen broadcast-media eikä muuksi muutu, käärittiin se millaiseen pakettiin tahansa. Tilanne olisi toinen, jos kaksisuuntaista yhteyttä todella hyödynnettäisiin vuorovaikutteisilla palveluilla, eli siten kuin digi-tv:n tullessa runsas kymmenen vuotta sitten luvattiin.

Suomen pienillä markkinoilla siitä ei näy mitään merkkejä. Innovatiiviset ratkaisut tehdään suoraan nettiin ja laajakaistaan. Perinteiselle televisiolle IPTV tarjoaa vain tekohengitystä. Ja onhan se mukava lisätulonlähde operaattoreille, jotka pelkäävät muuttuvansa pelkiksi bittiputkiksi.

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Android on pahuksen hyvä

Viime vuoden lopussa mobiilimarkkinoilla tapahtui jotain hyvin merkittävää: Android-käyttöjärjestelmällä varustettujen puhelinten myynti ylitti ensi kertaa Symbian-järjestelmän myynnin. Symbian -- nykyään käytännössä Nokia -- oli pitänyt paalupaikkaa kymmenen vuoden ajan.

Meille suomalaisille Nokian putoaminen ykkössijalta kakkoseksi on iso asia. Millään toisella yrityksellä ei ole kotimaassa niin suurta taloudellista ja symbolista merkitystä kuin Nokialla on Suomessa. Nokian menestys tietää menestystä koko Suomelle, ja tietenkin myös päinvastoin.

Googlen kehittämä Android nousi suosituimmaksi mobiilialustaksi nopeasti ja lähes varkain. Mediassa päähuomion on varastanut Applen iPhone. Se kuvaa hyvin Applen ällistyttävää mediahallintaa ja Steve Jobsin todellisuutta vääristävää voimakenttää. Mitä tahansa Apple tekeekin, media jumaloi sitä.

Media ei ole edes huomannut, miten nopeasti iPhone on vanhentunut. Se, mikä neljä vuotta sitten oli uutta ja ällistyttävää, on nyt kömpelöä ja vanhanaikaista. iPhonen staattiset kuvakkeet, kömpelö puhelujen hallinta, muistikorttituen puuttuminen ja monet muut yksityiskohdat kalpenevat vertailussa uusien Android-mallien kanssa. Android on vuoden 2011 iPhone.

Androidin menestys on avointen markkinoiden ansiota. Kun kehittäjille annetaan vapaat kädet, vauhti on huimaa. Applen strategia on tyystin toinen: se haluaa pitää kaiken Jobsin käsissä. Sinänsä hyödyllisiä ominaisuuksia (kuten mp3-tiedoston käyttö soittoäänenä) estetään, jotta ne eivät pilaisi bisnestä.

Suljetun maailman etu on tietoturvassa. Hyväksymällä sovellukset itse Apple pystyy varmistamaan puhelinten turvallisuuden. Androidin avoimmuus voi tulevina vuosina kostautua haittaohjelmina -- aivan kuten kävi pc-maailmassa (tosin ensimmäiset tietokonevirukset tehtiin Mac-koneisiin, mikä kaikilta on jo unohtunut).

Jos iPhone vaikuttaakin vanhalta, Symbian on suorastaan antiikkinen. Uusi Symbian^3 on toivoton yritys tekohengittää jo koomassa olevaa ympäristöä. Uuden toimitusjohtajan tehtäväksi jää Symbianin saattohoito. Aiheesta kuullaan lisää ensi viikolla, kun Nokia julkistaa uuden strategiansa 11.2.2011. Päivästä tulee taatusti mielenkiintoinen ja sillä on kauaskantoisia vaikutuksia koko Suomelle.

Monet toivovat, että Nokia liittyisi Android-valmistajien joukkoon. Se olisi epäilemättä käyttäjien etu, mutta laitevalmistajan kannalta tilanne on ihan toinen. Markkinoilla olevat Android-luurit ovat ulkoisesti erilaisia, mutta sisäisesti lähes identtisiä eivätkä siksi tarjoa valmistajille riittävästi mahdollisuuksia erottua toisistaan. Myös Androidin tiukka kytkeytyminen Googlen palveluihin on ongelmallista. Aiheesta on puhuttu vielä kovin vähän, vaikka kyseessä on mitä ilmeisin tietosuojariski.

Kiinalainen halpa-Android palvelee käyttäjää yhtä hyvin kuin eurooppalainen merkki-Android. Miksi siis maksaa moninkertainen hinta? Androidin myötä mobiilimaailmassa toteutuu pc:stä tuttu kehitys. Kun Microsoft käytännössä standardoi ensin Dosilla ja myöhemmin Windowsilla pc-markkinat, tietokoneiden hinta romahti ja valmistajat joutuivat armottomaan hintakilpailuun. Vain muutama valmistaja jäi jäljelle, nekin toimivat nollakatteilla. Androidin valinta voisi olla käyttäjien voitto, mutta Nokian tappio.

Nokian toinen vaihtoehto on liittoutuminen Microsoftin kanssa. Sen Windows Phone 7 -järjestelmä julkistettiin viime lokakuussa ja muutama valmistaja onkin jo tuonut markkinoille uusia Windows-puhelimia.

Microsoft ei ole säästellyt aikaa eikä rahaa yrittäessään valloittaa asemia mobiilimarkkinoilla. Tulokset ovat kuitenkin jääneet laihoiksi, mikä on jossain määrin yllättävää. Microsoftilla on osaamista ja valtava rahamäärä käytettävissään, mutta mikään ei näytä auttavan. iPhone on saanut julkisuuden, Google avoimet kehittäjät ja Symbian markkinaosuuden. Microsofitlle on jäänyt ikuisen mobiilimokaajan maine.

Microsoftille liittoutuminen Nokian kanssa olisi epäilemättä tervetullut vaihtoehto. Me suomalaiset emme välttämättä näe asiaa samoin. Nokian tarrautuminen mobiilialan krooniseen epäonnistujaan voi koitua kohtalokkaaksi molemmille.

Suo siellä, vetelä täällä. Tuoreella toimitusjohtajalla on käsissään päätös, joka tulee jäämään suomalaiseen teollisuushistoriaan aivan kuten Soneran ilmakaupat Saksasta. Nyt panoksissa vain on nolla tai kaksi lisää.

Me käyttäjät -- ei, suomalaiset -- voimme vain pitää peukkuja viisaiden päätösten puolesta.

iPhone 4 ja Android (HTC) rinnakkain. Näytöt ovat fyysisesti lähes samankokoisia, mutta koska iPhonen tarkkuus on paljon suurempi, sen kuvaa on pienennetty.

perjantai 4. helmikuuta 2011

Pakkoruotsi ei toimi

Komppaan Tuomas Enbusken kirjoitusta pakkoruotsin ongelmallisuudesta. Se ei vain toimi.

Pakkoruotsista on vaikea keskustella, koska kielikysymyksiin liittyy aina vahvoja tunteita. Se pieni vähemmistö, jolle ruotsi on oikeasti äidinkieli, näkee Suomen säilyttämisen kaksikielisenä välttämättömänä oman kulttuurinsa ja identiteettinsä vuoksi.

Suomenkielisen enemmistön mielestä ruotsinkielisyys on vanha jäänne, jonka ylläpitäminen tulee kalliiksi ja joka aiheuttaa tyytymättömyyttä. Ruotsinkielisillä on rikkaat säätiöt ja pienet koululuokat. Ruotsinkieliset ovat onnellisempia ja elävät pidempään. Puhumattakaan varsinaisesta Ruotsista, jossa kaikki on muutenkin paremmin.

Tärkein perustelu pakkoruotsin säilyttämiselle on se, että Suomi on virallisesti kaksikielinen maa ja siksi jokaisella kansalaisella on oikeus saada palveluita äidinkielellään. Siispä 95 prosenttia kansasta joutuu opiskelemaan ruotsia, jotta voisi palvella viittä prosenttia, vaikka ei muutoin kieltä tarvitsisikaan.

Pääkaupunkiseudulla ja rannikolla asuvien on vaikea ymmärtää, miksi moni kokee ruotsin opiskelun tarpeettomana ja vastenmielisenä. Voin valaista asiaa, sillä synnyin ja asuin 25-vuotiaaksi asti Tampereella. Koko sinä aikana -- siis kertaakaan 25 vuoden aikana -- en kuullut ihmisten puhuvan ruotsia muualla kuin koulussa ja televisiossa. Onko siis ihme, että motivaationi ruotsinkielen opiskeluun oli likipitäen nolla?

Itse asiassa luulin, että Suomessa ruotsia puhuvat vain ihmiset, jotka haluavat vaikuttaa tavallista hienommilta. Vasta pääkaupunkiseudulle muutettuani huomasin, että ruotsinkielisiä suomalaisia on ihan oikeasti olemassa, eivätkä he kaikki suinkaan olleet bättre folkia vaan ihan tavallisia ihmisiä.

Nyt vuosia myöhemmin voin vain todeta, että en ole vielä kertaakaan joutunut tilanteeseen, jossa olisi todella pitänyt osata ruotsia. Tukholmassa voi asioida englanniksi, joissain paikoissa jopa suomeksi. Olisin mieluusti käyttänyt ruotsin opiskeluun kuluneet vuodet vaikkapa saksan tai italian opiskeluun, venäjästä puhumattakaan. Ranskakin jäi turhan lyhyeksi. Niitä kaikkia olisin oikeasti tarvinnut.

Nämä ovat tietenkin henkilökohtaisia kokemuksia, enkä väitä niiden olevan yleistettävissä. Työstä, matkoista tai opiskelusta riippuen ruotsintaidosta saattaa olla selvää hyötyä. Ruotsin kielen asema pohjoismaisessa yhteistyössä on kuitenkin 1970-luvulla syntynyt myytti, joka tarvittiin vastapainoksi Neuvostoliitolle. Kaikki pohjoismaalaiset osaavat paremmin englantia kuin keskiverto suomalainen ruotsia. Eikä tanskalaisten mongerrusta ymmärrä edes hyvällä ruotsilla.

Television pakkoruotsi-illassa väitettiin, että tamperelaisenkin (no, siinä oli kyllä jokin toinen kaupunki esimerkkinä) kannattaa opiskella ruotsia koska on mahdollista, että hän muuttaa myöhemmin vaikka Porvooseen asumaan. Todennäköisempää on, että tamperelainen muuttaa ulkomaille, jossa ruotsille ei ole käyttöä. Pohjoismaisesta yhteistyöstä olemme siirtyneet EU-aikaan. Suomi on kansainvälistynyt.

Pakkoruotsin pitäisi varmistaa, että jokainen suomalainen oppii kieltä ainakin tyydyttävästi. Mutta näin ei ole. Pakkoruotsi ei yksinkertaisesti tuota tuloksia, joita juhlapuheissa käytetään pakon perusteluina.

Selvitin asiaa kokeellisesti. Käydessäni viime viikolla Helsingin Stockmannilla katselin, millaisia lipunkuvia myyjien rintapieleen oli kiinnitetty. Pääkaupunkiseudun ulkopuolisille kerrottakoon, että Helsingin Stockmann lienee (ainakin paikallisesti) pakkoruotsin vahvin kaupallinen linnake. Siellä jos missä on oikeus odottaa saavansa palvelua myös ruotsiksi.

Epätieteellisen analyysini tuloksena sain yllättäen huomata, että vain noin joka neljännellä myyjällä oli rintapielessään ruotsista kertova lippu. Aluksi arvelin, että koska ruotsinkielen osaaminen on pääsyvaatimus, sitä ei tarvitse edes merkitä näkyviin. Myöhemmin kuulin, että näin ei ole, ja että Stockmann todella testaa kielitaidon ennen lipun myöntämistä. Kielitaidosta maksetaan myös palkanlisää, joten sitä ei kannata piilotella.

Miten on mahdollista, että kymmenien vuosien pakkoruotsin jälkeen edes Stockmannin myyjistä valtaosa ei osaa sen vertaa ruotsia, että pystyisi palvelemaan asiakkaita? Miten paljon rahaa ja aikaa muualla Suomessa onkaan tuhottu täysin turhaan ruotsinopetukseen, jos tässä on lopputulos?

Pakkoruotsi ei toimi. Kokeillaan jotain muuta.

tiistai 1. helmikuuta 2011

Joukkoliikenteen ikuinen paradoksi

Liikenneministeri Anu Vehviläiselle tänään luovutettu selvitys ruuhkamaksuista arvelee, että maksut nostaisivat joukkoliikenteen käyttäjämääriä ja parantaisivat sen kilpailukykyä. Myös liikenteen ympäristöhaitat vähenisivät.

Yleinen ajattelu on, että mitä enemmän ihmiset käyttävät joukkoliikennettä, sen parempi. Asia ei ole näin yksinkertainen. Kaikki konevoimainen liikkuminen, tapahtui se millä tekniikalla tahansa, kuluttaa energiaa ja tuottaa päästöjä. Pitkän ajan tavoitteena ei voikaan olla julkisen liikenteen lisääminen vaan itse liikkumisen tarpeen vähentäminen.

Uskotaan, että ruuhkamaksun muutaman euron päivähinta saa ihmiset vaihtamaan autonsa junaan tai bussiin. Ei se niin helppoa ole. Monet käyttävät omaa autoa siksi, ettei sille käytännössä ole vaihtoehtoa. Heille ruuhkamaksu on vain yksi uusi vero, joka maksetaan hammasta purren ja siirretään omiin hintoihin aina kun mahdollista. Näin ruuhkamaksun kustannukset leviävät muidenkin kuin vain autoilijoiden maksettaviksi.

Toiset käyttävät omaa autoa mukavuussyistä. On vain paljon mukavampaa ajaa omalla autolla, kun ei ole sidottu julkisen liikenteen aikatauluihin eikä tarvitse kuunnella kenenkään häiriköintiä tai kännykkään puhumista koko matkan ajan. Oman auton kanssa ei tarvitse palella pysäkillä eikä arpoa VR:n myöhästymisten kanssa.

Tuttu 20-vuotias nuori sanoi, että luopuisi mieluummin asunnostaan kuin vanhasta autostaan. Oma auto antaa vapaudentunteen, josta nuori on valmis maksamaan kaiken minkä pystyy.

Missä määrin ihminen saa ajatella omaa mukavuuttaan, jos toisessa vaakakupissa on öljyn loppuminen tai ilmaston lämpeneminen? Se on arvovalinta, johon länsimaissa on vaikea ketään pakottaa. Elämän koettu mukavuus on yksi inhimillisyyden kriteeri, jota ei sovi unohtaa. Siksi on hyvä, että talouden sijaan on alettu puhua myös ihmisten kokemasta onnellisuudesta.

Oman auton mukavuusetu on niin suuri, ettei muutaman euron lisämaksu päivässä riitä poistamaan sitä. Siksi autoilun merkittävään vähentämiseen on vain kaksi keinoa: joko auton käytöstä on tehtävä niin kallista, ettei ihmisillä yksinkertaisesti ole varaa siihen (keppi), tai sitten julkisesta liikenteestä on tehtävä niin houkuttelevaa, että se pystyy kilpailemaan auton kanssa (porkkana).

Ja tässä on dilemma: jos julkista liikennettä todella kehitetään reittejä lisäämällä ja vuoroväliä tihentämällä, se ei enää ole sen paremmin tehokasta kuin ympäristöystävällistäkään. Julkisen liikenteen paradoksi on siinä, että se on hyvää vain toimiessaan huonosti.

Mikään ei ole tehottomampaa kuin tyhjänä kulkeva bussi. Niiden määrä moninkertaistuisi, jos valittaisiin porkkanalinja ja pyrittäisiin tekemään joukkoliikenteestä todella mukavaa. Henkilöauto on pieni yksikkö, joten se skaalautuu helposti kuljetusmäärän mukaan. Bussi on iso yksikkö, joten sen hukkaprosentti on aina suurempi. Mitä enemmän autoja pannaan liikenteeseen, sitä alemmaksi niiden käyttöaste laskee.

Lisäksi reitit on aina suunniteltava enemmistön mukaan, joten asiakas joutuu aina liikkumaan mutkien kautta, kenties vaihtamaan linjaakin. Bussikaistoista ja erikoisjärjestelyistä huolimatta tätä mallia ei voi saada kovin tehokkaaksi. Julkinen liikenne vie aina aikaa ja lisää turhan liikkumisen määrää.

Onneksi tilanne ei ole ihan näin synkkä. Metro on osoittanut, että joukkoliikennekin voi olla tehokasta ja lähes mukavaa. Maan alla ei tarvitse palella ja vuoroväli on mukavan tiheä. Mutta linjojen rakentaminen on äärimmäisen kallista ja asiakastiheys Suomen oloissa ihan liian alhainen, jotta se kannattaisi laajamittaisesti.

Toinen keino parantaa palvelua on tekniikka. Kuljetuksia voitaisiin niputtaa yhteen, vuorot voisivat olla älykkäästi reittinsä optimoivia ja dynaamisia, aikataulut ja bussien sijainnit voisi nähdä reaaliaikaisesti älypuhelimesta ja niin edelleen. Mutta ei tälläkään tavalla ihmeisiin pystytä.

Keppi on paljon vaikuttavampi kuin porkkana. Ruuhkamaksun keppi on niin ohut ja taipuisa, ettei sillä ole toivottavaa vaikutusta. Ja paksumman kepin käyttöön ei ainakaan vielä olla valmiita.

Vielä yksi ihmetys: työryhmän lähtökohtana on ajatus, että ruuhkamaksua perittäisiin Helsingin seudulla arkisin klo 6-18. Miksi ihmeessä, jos kyse on kerran ruuhkamaksusta?
Website Security Test