keskiviikko 31. elokuuta 2011

Vastaus Matti Apuselle

Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen kritisoi eilen Helsingin Sanomien kolumnissa nimetöntä nettikirjoittelua. "En näe yhtään täysin vedenpitävää syytä, miksi nettikeskustelujen pitäisi ylipäänsä olla nimettömiä", Matti kirjoitti.

Koen velvollisuudekseni vastata, koska Matti siteerasi nimeltä mainiten aiempaa blogikirjoitustani ja vieläpä hieman pilkalliseen sävyyn "Tuomiojalle vastasi blogissaan Petteri Järvinen, joka otti peliin tutun väitteen nimettömistä jalokivistä".

Jos Matti olisi lukenut aiempia kirjoituksiani samasta aiheesta (klikkaa jutun lopussa olevaa nettikeskustelut-avainsanaa), hän olisi huomannut meidän olevan samaa mieltä useimmista asioista. Aivan kuten hän, ehdotin jo elokuussa 2009 "mieluiten omalla nimellä" -kampanjaa, koska minustakin kirjoittajan tulisi ensi sijassa käyttää omaa nimeään ja turvautua nimimerkkiin vasta, kun siihen on erityistä syytä.

Nyt netissä on päinvastoin: nimettömyys on normi ja siitä poiketaan vain, jos nimen julkaisemisesta on erityistä hyötyä.

Sanomattakin on selvää, että olemme yhtä mieltä nimettömän kirjoittelun (tai eihän se ole mitään kirjoittelua vaan häiriköintiä, humalaisten tai henkisesti pahoinvoivien ihmisten purkautumista) ääri-ilmiöistä. Nimettömyys ei saa olla suojakilpi, jonka takaa voi kiusata ja häiritä muita.

Lain mukaan jokainen on itse vastuussa kirjoituksistaan. Jostain syystä julkinen keskustelu pyörii vain keinoissa, jolla kirjoittelua saadaan estettyä. Useimmissa tapauksissa poliisi voisi helposti selvittää häiriköijien nimet ja sakottaa heitä, mutta tätä vaihtoehtoa ei haluta käyttää.

Apunen peräänkuulutti niitä jalokiviä. Esimerkiksi tähän blogiin olen saanut monia hyödyllisiä kommentteja ja linkkejä -- toki myös herjauksia ja alatyylistä örvellystä. Mutta jos pitäisi valita, valitsisin mieluummin nykytilanteen jatkumisen.

Keskustelupalstoja on monenlaisia. Hommafoorum, Suomi24 ja isot lehdet vetävät puoleensa kaikenlaisia hörhöjä, mutta silti ne edustavat vain pientä osaa nettikeskustelujen koko kirjosta. Olisi väärin laatia kaikkia sitovat ohjeet vain näiden perusteellla.

Tässä Apuselle yksi jalokivi: eräällä keskustelupalstalla syntyi keskustelua asiantuntevan henkilön kanssa. Lopulta hän lähetti minulle sähköpostia, kertoi nimensä ja sovimme tapaamisen hänen työpaikalleen Helsingin keskustaan. Nettikeskusteluissa on mukana oman alansa ammattilaisia, virkamiehiä ja esimerkiksi talouskeskusteluissa meklareita ja suursijoittajia, jotka eivät voi esiintyä omalla nimellään.

Toivottavasti Matti Apunen luki Hesarin keskustelupalstalta kolumniinsa tulleita palautteita. Niissä ihmeteltiin, miksi elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja ottaa kantaa nettikirjoitteluun. Eikö hän tiedä, etteivät työnantajat katso hyvällä kirjoittelua kesken työpäivän? Haluavatko työnantajat oikeuden selvittää, mitä ihmiset kirjoittavat, koska sen jälkeen olisi helppo päästä eroon ei-toivotuista ihmisistä? Onko tämä uusi yritys laajentaa Lex Nokiaa? (Lex Nokiaa puolusti aikoinaan EK, mutta sen kritiikki menee nyt EVAn piikkiin).

Henkilön kirjoitusta peilataan automaattisesti hänen taustaansa ja työtään vastaan. Matti Apunen ei voi kirjoittaa Hesarissa yksityishenkilönä, vaan aina johtamansa järjestön nokkamiehenä. Paitsi, että se on kiusallista Apuselle itselleen, se on kiusallista myös järjestölle, joka nyt leimautuu nettikeskustelujen rajoittajaksi. Tuskin Apusen johtajasopimuksessa on mainittu tehtäväksi sananvapauskysymysten edistämistä? MTV3:n uutinen aiheesta on kuvaava: Joku raja netin törkypuheille, EVA hermostui. Hermostuiko tässä nyt siis EVA vai Apunen?

Matti Apusella itsellään olisi hyvä syy kirjoittaa ajatuksensa nimettömänä.

sunnuntai 28. elokuuta 2011

Among the truthers - kommentteja kirjasta

Miksi ihmiset uskovat niin helposti salaliittoteorioihin? Ja millaisia ihmisiä uskovaiset ovat? Amerikkalainen toimittaja Jonathan Kay etsii vastauksia näihin kysymyksiin toukokuussa 2011 ilmestyneessä kirjassaan Among the Truthers: A Journey Through America's Growing Conspiracist Underground.

Suomalaisten on vaikea ymmärtää amerikkalaisessa yhteiskunnassa vallitsevaa epäluottamusta ja pelkoa, joka luo otollisen pohjan erilaisille salaliittoteorioille. Ja onko se ihmekään maassa, jonka presidenteistä peräti neljä on ammuttu (en tiennytkään, että teoista kaksi tapahtui 1900-luvulla, joskin tämä on kirjan ulkopuolelta) ja ainakin 12 yritetty surmata eri tavoin?


Kirja käy läpi salaliittojen historiaa. Ihmisillä on aina ollut pelko siitä, että eliitti tai jokin erityisryhmä juonittelee heitä vastaan. Juutalaisten ja vapaamuurarien salaseurat ovat kaikkien hyvin tuntemia, tuoreempi esimerkki on Bilderberg-ryhmä.

Kaikkien salaliittoteorioiden äiti on tietenkin John F. Kennedyn ampuminen Dallasissa 22.11.1963, mutta sen jälkeen on ollut monia muita: Oklahoman pommi (1995), TWA800:n räjähdys Long Islandin edustalla (1996) sekä tuoreimpana väitteet John Kerryn sotilasuran epäselvyyksistä (2004, Swift Vets and POWs for Truth) ja kiistely Obaman syntymätodistuksesta. Tässä jatkumossa 9/11 on vain yksi tapaus pitkässä ketjussa.

Siinä, että 1545 arkkitehtiä ja insinööriä vaatii totuuden selvittämistä (www.ae911truth.org), ei USA:n mittakaavassa ole mitään epätavallista. Veden fluorausta vastustaa 3744 lääketieteen ammattilaista ja teeman käsittely muistuttaa muutoinkin kovasti 9/11-totuusliikettä. Kirjassa mainitaan kanadalaisen Waterloon kaupungin kansanäänestys, jonka fluorauksen vastustajat niukasti voittivat.

Kirjaansa varten Kay haastatteli lukuisia 9/11-salaliittoon uskovia (jotka perinteiseen tapaan käyttävät nimitystä Truth movement, totuusliike). He edustavat monenlaisia ihmistyyppejä.

Änkyrä (crank) on yleensä keski-iän ylittänyt mieshenkilö, joka on työssään (matikanopettaja, tietotekniikan tutkija, shakkimestari, tutkiva journalisti tms.) tottunut käsittelemään suuria tietomääriä ja seulomaan niistä tuloksia. Änkyrät ovat yleensä keskimääräistä älykkäämpiä ihmisiä, joten kyse ei ole tyhmien puuhastelusta.

Kiihottaja (firebrand) hankkii asialle näkyvyyttä mediassa tai netissä räväkällä esiintymisellään. Tuomiopäivän julistaja (evangelical doomsayer) etsii arkipäivän tapahtumista merkkejä tuomiopäivän tai Uuden Maailmanjärjestyksen (New World Order) lähestymisestä, eikä toiminnalla ole mitään tekemistä kristinuskon kanssa.

Vahingoittunut selviytyjä (damaged survivor) on kokenut 9/11-iskun henkilökohtaisesti tai menettänyt siinä läheisiään. Yleistä uskoa salaliittoteorioihin vahvistaa koettu vakava sairaus, josta on toivuttu koululääketieteen oppien vastaisesti.

Joukkoon mahtuu myös muutama täyskaheli (clinical conspiracist), mutta kuten Kay kirjoittaa (s. 183) "...aidosti hullut eivät kykene nettiyhteisön vaatimaan yhteistyöhön, eivätkä siksi menesty totuusliikkeessä. Yleensä hullujen mielikuvitusmaailma keskittyy oman lähipiirin henkilöihin: puolisoon, sukulaisiin, vuokranantajiin tai työkavereihin." (oma, vapaa suomennos)

Osa näkyvistä 9/11-hahmoista tekee aiheella rahaa. He kiertävät puhumassa samanmielisten tilaisuuksissa tai myyvät aiheesta tekemiään kirjoja. Amerikkalaiseen kulttuuriin kuuluu sumeilematon tapa kaupallistaa mikä ahansa ilmiö ja tehdä sillä rahaa. Entisaikojen käärmeöljykauppiaat myyvät nyt tuotteitaan netissä.

Tällä saralla uskonnonfilosofian emeritusprofessori David Ray Griffin on ylittämätön. Hän on muutamassa vuodessa tuottanut tusinan verran kirjoja aiheesta ja saattaa 72 ikävuodestaan huolimatta tehdä 14-tuntisia työpäiviä. Toisaalta osa nimekkäistä 9/11-hahmoista elää vaatimattomasti ja on vilpittömästi omistautunut asialleen. Amerikka on iso maa ja mihin tahansa ryhmään, aina tiedemiehiä tai toimittajia myöten, mahtuu monenkirjavaa porukkaa.

[Tiesitkö muuten, että klassisen "Media is the message" -lauseen isä viestintätutkija Marshall McLuhan etsi sanomalehtien pikkuilmoituksista salaliittolaisten toisilleen lähettämiä koodattuja viestejä? Seikka, jonka elämäkerrat jättävät kohteliaasti mainitsematta, s. 190]

Sivulla 6 tekijä mainitsee olleensa kirjan alkuvaiheissa yhteydessä monenlaisiin ihmisiin, jotka kaikki edustivat 9/11-totuusliikettä. Joukossa oli mm. ydinvoimalainsinööri, räjähdespesialisti, lääkäri, yliopistoprofessoreita, Kanadan terveysministeriön entinen pääkirjastonhoitaja (joka oli nimittänyt itsensä Griffinin vapaaehtoiseksi tutkimusavustajaksi) sekä suomalainen IT-asiantuntija. Kuka tunnustaa?

Internet on mullistanut salaliittoteoriat, koska aineistoa on helppo tuottaa ja samanmieliset tukevat toisiaan. Kirjan mukaan Kennedyn murha tallentui yhdelle huonolaatuiselle filmille, 9/11 tuhansille videokameroille. "Seuraava vallankumous televisioidaan", Kay kirjoittaa. Zapruderin filmin suhteen Kay kuitenkin erehtyy, sillä ampumisesta on muitakin tallenteita.

Internetin vaikutuksesta yhä useampi amerikkalainen kieltäytyy uskomasta ns. virallista totuutta, ja etsii mieluummin vastauksia netin keskustelualueilta. Salaliittoteoriat leviävät nykyään kulovalkean tavoin. Google nostaa hakutuloksissaan suosittuja, ei luotettavia sivustoja (s. 243). Lopulta on mahdoton erottaa luotettavaa epäluotettavasta. "If you throw enough garbage at the wall, some of it is going to stick" (s. 249). Totuus, jopa käsitys siitä mitä sana tarkoittaa, alkaa hämärtyä.

Kyse ei ole pelkästä netistä, vaan yleisestä viihteellistymisestä. Kun tekijää haastateltiin televisiossa, ystävät ja työtoverit seurasivat ohjelmaa vain toisella silmällä samalla, kun lukivat viestejä kännykästä tai pujottelivat kanavalta toiselle. Jälkeenpäin he eivät muistaneet, mitä tekijä oli ohjelmassa sanonut, mutta se ei ollut tärkeää. Oleellista oli se, että Kay oli päässyt televisioon (s. 249).

Ilmankos Amazonin nettikauppa ehdotti toiseksi ostokseksi Idiot America: How Stupidity Became a Virtue in the Land of the Free :-)

perjantai 26. elokuuta 2011

Teosto, lobbaamisen mestari

Teosto on lobbauksen mestari, josta muutkin eturyhmät voisivat ottaa oppia. Eräs lobbauksen muoto on vuonna 2009 käynnistynyt kulttuurikummi-toiminta, jonka tuoreista kuulumisista järjestö tiedotti toissapäivänä.

Lehdistötiedote kertoo, mistä on kyse ("Musiikintekijä ja kansanedustaja löytävät toisensa Teoston kulttuurikummikiertueella"), mutta vielä paremmin asiaa luonnehtii Teoston oma vuosikertomus 2010: "... säveltäjät ja sanoittajat pyrkivät edistämään päättäjien ymmärrystä ammattimaisen musiikin tekemisen perusedellytyksiin. Hankkeen myötä jokainen istuva kansanedustaja saa henkilökohtaiseksi kulttuurikummikseen oman vaalipiirinsä alueella työskentelevän musiikintekijän. Kummit pitävät yhteyttä kukin omaan edustajaansa..."

Kulttuurikummi-sana on ovelasti valittu. Se luo käsityksen, että Teosto pyrkisi edistämään kulttuuria yleisesti. Mutta kuten vuosikertomuksessa sanotaan, Teosto ajaa tietenkin omien jäsentensä -- säveltäjien ja sanoittajien -- asiaa.

Kansanedustajat ovat sitä varten, että kuka tahansa saa yrittää vaikuttaa heihin. Teostolla on lobbauksessa pitkä historia ja pullea kassa, joten se osaa asiansa ja saa kokeneenkin poliitikon puolelleen. Lehdistötiedotteessa Kokoomuksen Kimmo Sasi lausuu: "Kulttuuri edustaa henkistä kasvua ja on myös merkittävä kaupallinen voimavara. Suomen tulevaisuudessa luovalla alalla on kasvava ja erittäin tärkeä merkitys, joten päättäjien on syytä olla tietoisia myös luovien alojen tarpeista ja toimintaedellytyksistä. Kulttuurikummihanke on hyvä kanava saada tarpeellista tietoa".

Sasi tosin puhuu kulttuurista yleisesti, ei säveltäjien ja sanoittajien asiasta, vaikka juuri siitä lobbauksessa on kyse.

Vielä paremmin lobbaus on uponnut toiseen konkariin, Raakel Hiltuseen, joka on Vexi Salmen kummilapsi. Nelosen uutisessa hän "korosti syntyvää tunnesidettä päätöksentekijän ja taiteilijan välillä. Yhteys on merkinnyt sitä, että hän seuraa nykyisin ylipäänsä paljon entistä enemmän tekijöiden elämää".

Voi kysyä, onko lobbaus mennyt liian pitkälle, jos se luo tunnesiteitä kansanedustajiin. Tunnesiteen varassa on helppo saada läpi kohtuuttomia pidennyksiä tekijänoikeuslain pykäliin. Mitä ovat ajatelleet ne yli 120 kansanedustajaa, jotka ovat kummeiksi ryhtyneet? (Jos oma edustajasi on kulttuurikummi, kysy asiaa häneltä).

Ja ennen kaikkea: missä on vastavoima Teoston lobbaukselle? Kuka/mikä tuo edustajien tietoisuuteen kuluttajien ja kansalaisten näkökulman, jota kansanedustajien viime kädessä pitäisi puolustaa ilman lobbaustakin?

Moni muu eturyhmä hyötyisi vastaavasta kummitoiminnasta. Voisiko joku luoda esimerkiksi yrittäjäkummi-järjestelmän? Suurimmalla osalla edustajista ei ole mitään tuntumaa yrittäjän arkeen, vaikka he tekevät yritystoimintaan, työllisyyteen ja talouteen liittyviä päätöksiä päivittäin.

Tuore närkästystä herättänyt asia on polttoaineen veronkorotus. Siispä kansanedustajille taksikuskikummit ja rekkamieskummit. Vieläköhän rutiininomainen bensaveron korotus menisi läpi?

Yksinhuoltajat joutuvat kamppailemaan arjessa, jota hyväpalkkaiset kansanedustajat eivät tunne, vaikka heidän sosiaalietuuksista päättävätkin. Tarvitsemme myös yksinhuoltajakummit.

Lehtien tilausmaksuihin aiotaan lisätä arvonlisävero, mikä rankaisee jo ennestään ahtaalla olevaa tiedonvälitystä. Sen merkitys kulttuurille ja politiikalle on varmasti säveltäjiä ja sanoittajia suurempi. Ehkä asia kirkastuisi edustajille, jos heille saataisiin toimittajakummit?

Tai no, osalla edustajia sellainen taitaa jo ollakin.

torstai 25. elokuuta 2011

Apple ilman Jobsia

Steve Jobsin vakava sairaus on ollut tiedossa jo seitsemän vuoden ajan. Eilisestä eroilmoituksesta voi päätellä, että sairaus on pahentunut, ja että kenties jo piankin koittaa aikaa, jolloin Applen on pärjättävä ilman legendaarista johtajaansa.

Jobs perusti Applen yhdessä Steve Wozniackin kanssa vuonna 1976, vuosi sen jälkeen kun Bill Gates oli perustanut Microsoftin. Gates ja Jobs kilpailivat aluksi samoista mikrotietoknoeiden markkinoista ja samoista asiakkaista. Gates veti pidemmän korren, mutta tällä vuosituhannella Jobs on kuitannut vanhat tappiot moninkertaisesti takaisin. Applesta on tullut teknologia-alan mahtiyhtiö, todellinen rahakone. Samalla Jobsin oma maine ja arvostus on noussut pilviin.

Apple on henkilöitynyt täysin Steve Jobsiin. On vaikea tietää, kuka todellisuudessa on tehnyt nerokkaat siirrot, joiden ansiosta Apple on noussut nykyiseen asemaansa. Erityisen merkittävää tämä on siksi, että Apple on toiminut kaikkien vallalla olleiden bisnesoppien vastaisesti. Se ei ole liittoutunut kenenkään kanssa, vaan on halunnut tehdä kaiken itse. Avoimuuden sijaan Apple on nojannut suljettuun toimintatapaan. Se ei ole hyödyntänyt sosiaalista mediaa tai blogeja, vaan on luottanut perinteiseen markkinointiin. Siinä yhtiö onkin ollut alansa ykkönen, kun taas panostus tuotekehitykseen on ollut vain puolet kilpailijoista.

Apple on ollut markkinointiyhtiö, ei insinööriyhtiö. Silti -- tai ehkä juuri siksi -- se on onnistunut tekemään tuotteita, jotka ovat edellä aikaansa ja herättävät kuluttajissa suoranaista rakkautta.

Apple on amerikkalaisille paljon enemmän kuin yksi laitevalmistaja. Yhtiön tarina on klassinen: orpolapsi ja tekninen velho perustavat kirjaimellisesti autotallissa hauskalta kuulostavan yrityksen, joka tekee omistajistaan miljardööreja. Daavid on voittanut Goljatin.

Kansallinen ylpeys on vielä taalojakin suurempi tekijä. Apple on amerikkalaisten Nokia. Se opetti jenkit käyttämään älypuhelimia ja ylipäätään kehittyneitä mobiilipalveluita. Laman koettelemassa maassa Apple on ainoa, joka pystyy kampittamaan Aasiassa toimivia laitevalmistajia. Applessa kiteytyy amerikkalaisen unelman moderni, 2000-luvulle sovitettu versio.

Applen 2000-luvun kehitystä tullaan analysoimaan ekonomiopiskelijoiden kirjoissa vielä kymmeniä vuosia. Applen nousu on johtamisen ja liiketoiminnan näkökulmasta paljon suurempi saavutus kuin Googlen tai Facebookin menestys. Joskus kannattaa olla erilainen eikä uskoa kaikkea, mitä business schooleissa opetetaan. Jobs ei ole niitä kouluja käynytkään.

Poistuessaan Jobs jättää ainutlaatuisen vahvan yhtiön. Apple on ainoa valmistaja, joka pystyy tarjoamaan niin tietokoneet (Macintosh), puhelimet (iPhone), mp3-soittimet (iPod), sisällön (iTunes) kuin pilvipalvelutkin. Tablet-mikroja unohtamatta. Kaikki toimii täydellisesti yhteen. Kaikissa on ajateltu käytettävyyttä, designia ja cool-tekijää. Ja kaikilla on hintalappu.

Tavallisessa yrityksessä rinnakkaiset tuotedivisioonat alkavat helposti kilpailla keskenään. Jobsin ansiota kaikki ovat puhaltaneet yhteen hiileen. Jatkossa yhtenäisyys voi olla koetuksella. Tulevat johtajat ovat varmasti päteviä, mutta heillä ei ole Jobsin karismaa eikä asennetta.

Ehkä juuri karisman ansiota on se, ettei yhtiö tai Jobs itse ole joutunut median hampaisiin kuten Bill Gates. Kuitenkin Jobs on ollut johtajana vielä Gatesiakin häikäilemättömämpi. Jobs hylkäsi ensimmäisen lapsensa äidin ja väitti, ettei voi olla isä koska on steriili. Henkilökuntansa keskuudessa Jobs on ollut pelätty, samoin ovat pelänneet tietovuotajat ja epävirallisista tiedoista kertoneet bloggaajat.

Apple on rajoittanut kilpailua kaikin mahdollisin tavoin. Sen tuotteet ovat antiekologisia, mm. akun vaihtaminen on tarkoituksella tehty mahdottomaksi. On taloudellisesti kannattavampaa, että asiakas ostaa uuden.

Vaikka Jobs kuuluu USA:n 50 rikkaimman ihmisen joukkoon, hän ei ole ollut kiinnostunut hyväntekeväisyydestä. Bill Gates on säätiönsä kautta jakanut miljardeja niin koulutukseen kuin terveyshankkeisiin.

Ja niin edelleen. Jobs on onnistunut luomaan ympärilleen auran, jota eivät ole lävistäneet sen paremmin median nuolet kuin kilpailuvirastojen tutkintapyynnötkään.

Jobsin poistuessa jää nähtäväksi, miten paljon tästä kaikesta Apple pystyy säilyttämään.

tiistai 23. elokuuta 2011

Tarvitsemme polttoainetta, emme alkoholia

Hallitusneuvottelujen yhteydessä sovittiin polttoaineen, tupakan ja alkoholin verotuksen kiristämisestä. Bensalitran hinnasta veron osuus on jo yli euron.

Aina, kun valtio tarvitsee lisää tuloja, se korottaa näiden kolmen hyödykkeen verotusta. Miksi ihmeessä alkoholi, tupakka ja polttoaine niputetaan yhteen?

Alkoholi ja tupakka ovat nautintoaineita, joiden kulutusta voi (ja useimpien pitäisikin) vähentää. Polttoaine on sen sijaan välttämättömyyshyödyke, jonka kallistuminen nostaa kaikkia muitakin hintoja. Kuljetuskustannusten nousu valuu tavaroiden ja palvelujen hintoihin, samoin kallistuvat julkisen liikenteen matkat. Meistä jokainen joutuu liikkumaan jollain tavoin, joten kyse ei todellakaan ole vain autoilijoiden rankaisemisesta.

Tavaroiden ja ihmisten liikuttaminen on taloudellisen toimeliaisuuden perusta. Sen verotusta kiristämällä ei edistetä uutta kasvua ja taloudellista toimeliaisuutta. Päinvastoin, polttoaineen korotus rankaisee juuri siitä, mitä Suomi nyt eniten tarvitsee: työtä, tekemistä, yrittämistä, toimintaa. Kun liikkuminen kallistuu, ihmisten kannattaa mieluummin jäädä kotiin ja jättää työmatkat tekemättä.

Nautintoaineina tupakka ja eritoten alkoholi vaikuttavat päinvastaisesti. Niiden kulutuksen lisääntyminen vähentää työtä ja kehitystä.

Eikö siis polttoaineen veronkorotusta voisi jättää väliin ja sen sijaan korottaa vaikka tuplasti alkoholin ja tupakan veroa?

Jos olet samaa mieltä, kerro se omalle kansanedustajallesi.

maanantai 22. elokuuta 2011

Guggenheim wau

Aamun Hesarissa kaupunginjohtaja Pajunen on jo varma Guggenheim-museon toteutumisesta. Hänen mielestään museo voisi avata ovensa vuonna 2018. Sitä ennen pitää tosin löytää rahat arviolta 100-200 miljoonan euron rakennuskustannuksiin ja saada talo pystyyn. Pikkujuttu, kun kyse on sentään kulttuurista. Niin ja tietenkin isosta G:stä.

Vuoden alussa Helsinki antoi Guggenheim-säätiön käyttöön 1,8 miljoonaa euroa, jotta se tekisi selvityksen museoprojektia varten. Kaikesta päätellen selvitys tulee esittämään rakennusta Katajanokalle, Helsingin Kauppatorin viereen. Eikä mitä tahansa rakennusta, vaan wau-arkkitehtuurin uusinta luomusta. Guggenheimin pitää päästä rakennukseen, jollaista tässä maailmassa ei ole vielä ennen nähty. Vain se on aitoa wau-arkkitehtuuria.

Veikkaan, että wau tullaan kuulemaan tämän projektin tiimoilta vielä monet kerrat.

Guggenhaim-säätiö tarvitsi siis 1,8 miljoonaa euroa löytääkseen paikan Helsingin keskustasta. Taksi lentokentältä Katajanokalle ja takaisin maksaa noin 100 euroa. Mihin tarvittiin 1,7999 miljoonaa? Wau.

Jotenkin tulee mieleen Markku Laukkanen ja Jouni Backman, jotka saivat keväällä 2004 tehtäväkseen etsiä Ylelle uutta toimitusjohtajaa Wessbergin jälkeen. Pitkän etsinnän jälkeen he löysivät Jouni Backmanin. Siitä nousi kohu, kuten oikein olikin.

Wau-talo Helsingin keskustaan on melkoinen pettymys vuoden alun tunnelmiin verrattuna. Silloin ajateltiin, että Suomen Guggenheim voisi olla jotain ihan uutta museoalalla, eikä rakennuksen tarvitsisi edes sijaita Helsingissä. Verkko pursui kansalaisten rohkeita ehdotuksia.

Helsinkiläinen Wau-talo on kuitenkin ainoa, mikä Guggenheimille kelpaa. Wau-arkkitehtuuri maksaa vähintään 200 miljoonaa. Kun huomioidaan rakennuspaikan vaikeat olosuhteet, hinta voi jopa tuplaantua. Wau, wau.

Rakentamisen jälkeen tulevat juoksevat kustannukset. Turisteja tarvitaan jatkuvana virtana, jotta edes Guggenheimin perimät lisenssimaksut saadaan katettua -- muista kuluista puhumattakaan. Suomalainen yleisö on niin pientä, ettei sen varaan voi museota laskea. Ilman julkista tukea Suomeen ei mahtuisi edes yhtä oikeaa oopperataloa.

Ankean talouden aikana on hämmästyttävää, miten innostuneesti kaupungin päättäjät suhtautuvat hankkeeseen. Kovin monta säröääntä ei kuultu edes kesällä, kun kaupunginvaltuusto keskusteli asiasta.

Johtajia ei niinkään kiinnosta taide, vaan turistit. Wau-museo -- ja vain se -- voisi houkutella riittävästi turisteja, jotta talo saadaan maksettua. Siitä ei tosin ole mitään takeita. Bilbao-efekti ei toteudu automaattisesti, siitä varoitetaan jo kyseisen museon vaikutuksista tehdyssä tutkimuksessa. Jos yksi museo riittäisi kääntämään kaupungin talouden plussalle, guggenheimeja olisi joka puolella.

Pelkkien turistivirtojen tavoittelua varten 200-400 miljoonaa voisi investoida monella muullakin tavalla.

Runsas kymmenen vuotta sitten Helsinkiin rakennettiin nykytaiteen museo Kiasma. Se oli aikansa wau. Nyt alkuinnostus on hiipunut, eikä Kiasma ole enää mitään. Huumasta jäi jäljelle vain jännän näköinen rakennus. Wausta tulikin blääh.

sunnuntai 21. elokuuta 2011

Perussuomalaiset omi suomalaisuuden itselleen

Perussuomalaiset on tänään päättänyt puolueen englanninkielisestä nimestä. Se on "The Finns" eli suomalaiset.

Miten yksi puolue voi omia itselleen kaikkiin suomalaisiin viittaavan nimityksen? Onko puolueen usko yhtenäiskulttuuriin niin vahva, että juuri sillä on mielestään oikeus edustaa kaikkia suomalaisia? Ei minua ainakaan.

Mitä maailmalla ajatellaan, kun uutisessa lukee "The Finns want to resign from EU"? Vai onko tämä laskelmoitua viestintää?

Miltä kuulostaisi jenkkipuolue nimeltä "The Americans"? Tai vastaava brittiversio?

Perussuomalaiset sai vaalivoiton, mutta sillä ei ole mitään oikeutta puhua kaikkien suomalaisten puolesta. Laskin juuri, että kevään vaaleissa The Finnsiä kannatti 10,42 % kaikista suomalaisista, äänioikeutetuista 13,46 % ja äänestäneistä 19,05 %.

Näillä luvuilla ei edusteta kaikkia suomalaisia.


Panasonic GF2 ja Leican vanhat putket

Jos kaapissa on vanhoja objektiiveja, niitä voi hyödyntää uusillakin digikameroilla. Hyvät putket säilyttävät arvonsa, vaikka rungot vanhenevat.

Itselläni on vanhoja Leican objektiiveja ja koska sain lainaksi Panasonic GF2-minijärkkäriin R- ja M-adapterit, pitihän niitä kokeilla. Paksumpi R-adapteri (tuotekoodi DMW-MA3RE) näyttää tältä:


Adapterit maksavat 279 euroa, mikä melkoinen hinta mekaanisesta välikappaleesta. Vanhojen putkien käyttö uusissa digikameroissa on kuitenkin elämys, joka kaikkien harrastajien kannattaa kokea.

Leican objektiivit olivat aikoinaan legendaarisia. Optisesti ne tuskin pärjäävät tämän päivän kilpailijoille, mutta putkien laatu on käsin koskelteltavaa. Esimerkiksi kuvassa vasemmalla näkyvä 90-millinen Summicron-R F2 painaa yli puoli kiloa. Oikealla vastaava 35-millinen, joka on selvästi kevyempi. 90- ja 75-200-millin putkissa on näppärä ulos vedettävä vastavalosuoja.


Raudan ja lasin yhdistelmä tuntuu kädessä vaikuttavalta. Tarkennusrengas kääntyy silkinpehmeästi ja äärimmäisen täsmällisesti. Mekanismi ei ole löystynyt tippaakaan vuosien käytössä, vaan on edelleen jämäkkä ja tiukka. Mekaaniset himmenninarvot loksahtavat paikalleen kuuluvasti ja lamellien liike putken sisällä on helppo nähdä. Tätä on oikea valokuvaus. Harmi, ettei tällaisia enää tehdä!

Tai no, kyllähän Leica vielä tekee. Mutta kuka haluaa maksaa 3700 dollaria 90-millisestä objektiivista, jossa ei ole kuvanvakainta eikä automaattitarkennusta? Vaikka se sitten olisikin "maailman suorituskykyisin objektiivi" ja muutenkin lähes täydellinen. Käytetyt voivat olla jopa ohjehintaa kalliimpia, koska uusien saatavuus on huono. Omani on E55-versiota.

Vanhoja objektiiveja -- Leicoja ja muita -- löytyy edullisesti kotimaisista nettihuutokaupoista, eBaystä ja harrastajien sivuilta, kuten Digikamera.netistä. Leicojen osalta hyvän käsityksen eri malleista saa Ken Rockwellin sivulta. Esimerkiksi 90-millisestä on vuosien varrella ilmestynyt monia eri versioita.

Sovittimen avulla objektiivi toimii Panasonicissa hienosti. Valotusautomatiikka tekee työnsä, joten A-tilaa voi käyttää, mutta tarkennus ja aukko on säädettävä käsin. Harmi sinänsä, ettei exif-tietoihin tallennu muuta kuin kameran omat tiedot. Esimerkiksi 90-millinen istuu kameran nokalle hyvin:


Samoin 50-millinen:


Myös 75-200 F4,5 istuu mukavasti:


Sen sijaan Elmar 135 mm F4 näyttää hieman koomiselta:


Manuaalitarkennuksella Panasonicin näyttöä (sekä EVF että LCD) voi suurentaa 10-kertaiseksi, jolloin tarkentaminen on helppoa. Ja toisin kuin nykyputkilla, Leican tarkennusrengas kääntyy noin 300 astetta, joten rengasta joutuu todellakin kääntämään. Vaikka nykyisissäkin objektiiveissa on käsintarkennusmahdollisuus, liikerata on epäkäytännöllisen pieni, koska pääpaino on automaattitarkennuksessa ja manuaalitila on vain muodollisuus.

Vanhoilla putkilla syväterävyysalueen muuttumisen ja valon vähenemisen himmentämisen myötä näkee jo etsimestä (tai lcd-näytöstä) ennen kuvan ottamista. On helppo nähdä, mistä sana himmennin on peräisin.

Tällaisessa kuvauksessa on oma wanhan ajan viehätyksensä. Onneksi erillistä valotusmittaria ei sentään tarvita, vaan runko mittaa valon ja valitsee oikean suljinajan. Menetelmä ei sovi urheiluun eikä liikkuviin kohteisiin, sillä kuvaaminen vaatii aikaa ja harkintaa.

Herää suuri kunnioitus niitä ammattilaisia kohtaan, jotka näillä laitteilla ottivat hienoja kuvia urheilukentillä ja sotatantereilla. Kun laitteet olivat rautaa, myös kuvaajien piti olla rautaa. Nykyään niin kuvaajat kuin laitteetkin ovat... no, jos ei puuta niin ainakin muovia. Kun filmi ei maksa mitään, otetaan mahdollisimman monta ja toivotaan, että joku onnistuu. Filmiaikoina jokainen kuva piti miettiä erikseen.

Nykykameroilla varjopuolena on, että pienen kennon vuoksi objektiivin nimellinen polttoväli vaikuttaa kaksinkertaiselta, joten laajakulmat voi unohtaa. Toisaalta objektiivin vinjetointi tai reunaterävyyden puutteet eivät vaivaa.

Entäpä sitten kuvat? Tässä 35-millisen testikuva täydellä aukolla (F2):


Rajaus 1:1 kuvan keskeltä:


90-millinen täydellä aukolla (F2):


Rajaus 1:1 kuvan keskeltä:


Luontokuva suoraan kamerasta, ilman autolevelsejä tai terävöityksiä (35mm F2):


Rajaus 1:1 keskeltä:


Seuraavassa kirjoituksessa kokemuksia 400- ja 560-millisistä Leican putkista Panasonicin kanssa.

lauantai 20. elokuuta 2011

Valtiot ja terrorismi - kommentteja kirjasta

9/11-iskujen 10-vuotispäivän lähestyessä olen lukenut ainoaa aiheesta suomeksi julkaistua kirjaa. Hannu Yli-Karjanmaan kirja Valtiot ja terrorismi (2008) on perusteellista työtä: pienellä fontilla painettuja sivuja on 455 ja lähdeviitteitä peräti 1233 kappaletta. Vielä merkittävämmäksi työn tekee se, että kirjoittaja on ymmärtääkseni maallikko, jonka leipätyö on aivan muualla. Teksti on asiallista, sujuvasti kirjoitettua ja virheetöntä (mikä ei nykykirjoissa ole itsestäänselvyys).


Yli-Karjanmaa tunnetaan aihetta käsittelevästä laajasta www-sivustosta, jota hän on pitänyt yllä 9/11-iskuista lähtien.

Hesaria lukuunottamatta valtamedia ei pahemmin noteerannut kirjaa. Tekijä tyrmää Hesarin arvostelun sivullaan, joten suosittelen asiasta kiinnostuneita tutustumaan kirjaan omakohtaisesti. Vaikka painos onkin lopussa, kirjaa voi vielä tilata suoraan tekijältä 15 euron hintaan.

Sitten omiin kommentteihin. Kirja käy läpi useita 1900-luvun terrori-iskuja ja listaa niihin liittyviä epäselvyyksiä, joita ei ole juurikaan tuotu esiin julkisuudessa. Media uskoo liian helposti viranomaisten version tapahtumista eikä jaksa itse kaivella tapahtumien taustoja.

Yli-Karjanmaa valmistelee 200 sivun verran maaperää sille ensi kuulemalta hurjalle ajatukselle, että 9/11-iskujen takana olikin joku muu kuin 19 arabiterroristin joukko. Lopussa kyseenalaistetaan myös Lontoon 7.7.2005 -iskujen taustat ja tekijöiden henkilöllisyys.

Tekijän mielestä mm. Churchill antoi tahallaan saksalaisten upottaa Lusitanian, jotta amerikkalaiset saatiin vedettyä mukaan ensimmäiseen maailmansotaan. Lusitanialle omistettu www-sivusto kuitenkin tyrmää salaliittoteoriat.

Sen sijaan Lockerbien tapausta ihmettelin itsekin tuoreeltaan vuonna 1988. Lopulta oikeuteen saatiin kaksi libyalaisagenttia, joista toinen tuomittiin (ja sittemmin vapautettiin terveydellisistä syistä). Tapaus haisi jo silloin kilometrin päähän. Voi vain ihmetellä, miksi Libyan Gaddafi myönsi osallisuutensa ja suostui maksamaan korvauksia omaisille. Julkisuuteen kerrottu versio tapahtumista oli korkeintaan osatotuus.

Vaikka Yli-Karjanmaan teksti vilisee faktoja ja niistä tehtyjä johtopäätöksiä, vaikutelma on pettävä. Kirjoittaja ei pyri tekemään puolueetonta tutkimusta, vaan poimii pullasta juuri sellaiset rusinat, jotka tukevat kirjan teemaa. Näennäiset faktat runsaiden lähdeviittausten tukemina vakuuttavat lukijan - mutta miten luotettavia ne ovat?

Lockerbien yhteydessä Yli-Karjanmaa listaa epäilyttäväksi mm. sen, että "monia tärkeitä henkilöitä estettiin nousemasta Pan Amin lennolle 103 tuona päivänä". Myös hyvällä ystävälläni oli paikka kyseiseen koneeseen, mutta matkatoimisto vaihtoi lentoa. Vähältä piti, ettei Lockerbiessa tullut kahta suomalaisuhria -- mutta se oli vain sattumaa.

Sivulla 145 kerrotaan, että "koneessa oli ainoastaan 259 ihmistä, vaikka Jumbojet 747-121 voi kuljettaa noin kaksi kertaa enemmän matkustajia". Pienet sanavalinnat ovat tärkeitä mielikuvia luotaessa. Vanhoihin 100-sarjan jumboihin mahtui joko 452 ihmistä (kahden luokan konfiguraatio) tai 366 (kolmen luokan konfiguraatio).

Sivulla 151 kerrotaan miten Lockerbiestä The Maltese Double Cross -paljastusdokumentin tehnyt elokuvaohjaaja Allan Francovich menehtyi 24.5.1997 heti saavuttuaan Houstonin lentokentälle. 57-vuotiaan ohjaajan ilmoitettiin saaneen sydänkohtauksen lentokentän tullissa. Kaiken kaikkiaan erikoinen tapaus, joka kuitenkin sattui jo huhtikuussa. New York Timesin muistokirjoituksessa mainitaan kuolinpäiväksi 17.4., joissakin lähteissä (mm. Wikipedia) 24.4., joten kyse lienee lipsahduksesta.

Tekijä löytää lukuisia epäilyttäviä piirteitä myös Oklahoman pommista (1995). Osa perusteluista on tuttuja WTC-tornien yhteydestä: Alfred P. Murrah -toimistorakennus ei olisi voinut romahtaa siten kuin tapahtui pelkän ulkopuolisen autopommin seurauksena. Pommeja oli pakko olla useita, ja tekijöitä muitakin kuin sittemmin tuomittu ja teloitettu Timothy McVeigh. Jostain syystä McVeigh ei kuitenkaan kiistänyt syyllisyyttään eikä viitannut muihin tekijöihin.

Yli-Karjanmaa kertoo, miten rakennuksesta löydettiin räjähtämättömiä pommeja. Sitä hän ei mainitse, että yksi niistä oli poliisin oma valepommi, jota käytettiin mm. pommikoirien koulutuksessa, ja jonka löytyminen keskeytti pelastustyöt hetkeksi. Muista pommeista ei ole varmoja todisteita. Muutenkin toistuu sama kuvio kuin 9/11-iskuissa: alussa uutisoituja tietoja pidetään luotettavina faktoina, joiden korjaaminen myöhemmin tulkitaan viranomaisten peittelyksi. Norjan 22.7.2011 tapahtumista muistamme, miten paljon virheellistä informaatiota uutisnälkäisille aluksi välitettiin.

9/11-tapauksen käsittely alkaa sivulta 212. Yli-Karjanmaan oma kanta on selvä (s. 215): "virallinen kertomus on osin suoranaisesti mahdoton ja monilta muilta osin äärimmäisen epätodennäköinen". Muiden salaliittoon uskovien tavoin tekijä tyytyy kyseenalaistamaan virallisen selityksen yksityiskohtia, mutta ei tarjoa omaa selitystä, joka sopisi tapahtumiin paremmin.

Monet salaliittoväitteistä ovat kiistanalaisia (kuten se, että kaappareita löytyi myöhemmin elossa, s. 228), joten niitä on turha esitellä tässä. Valitettavasti nanotermiittikeskustelu alkoi vasta 2009, joten se ei ole mukana kirjassa.

Yli-Karjanmaa ihmettelee erityisesti ilmapuolustuksen hidasta reagointia. Ja tässä tekijä on ehdoton: "Mitä hyvänsä syyskuun 11:ntenä tapahtuikaan, sitä eivät tehneet paperiveitsin aseistautuneet fanaatikot, vaan kyse oli korkean teknologian avulla suoritetusta operaatiosta, jossa Yhdysvaltojen puolustusjärjestelmää harhautettiin tai se lamautettiin mestarillisesti joko sisältä tai ulkoa käsin."

Yli-Karjanmaa siteeraa jopa Suomen ilmavoimien operaatiopäällikköä, eversti Juha-Pekka Pystystä: "Ilmavoimilla on tutkajärjestelmä, joka automaattisesti rekisteröi ilman transponderia lentävät lentokoneet. Tutkat havaitsevat lintuja myöten kaiken, mikä taivaalla lentää". Vastaava kaappaus ei siis onnistuisi Suomessa?

Jos tutka havaitsee kaiken linnuista ylöspäin, miten se pystyy erottelemaan transponderinsa sammuttaneet matkustajakoneet muista lentävistä esineistä? Lisäksi oli nerokasta kaapata useita lentokoneita, koska sen jälkeen ilmatilan valvonnasta vastaavat eivät enää erottaneet koneita toisistaan ja kaaos oli valmis.

Virallisen ohjeen mukaan hävittäjät ovat ilmassa kymmenessä minuutissa siitä, kun lentokone ei vastaa lennonjohdon kutsuihin. Todellisuus on jotain ihan muuta vielä 9/11:n jälkeenkin. Itse en pidä ilmavalvonnan pettämistä mitenkään yllättävänä. Kuva, jonka armeija haluaa antaa ja joka seikkailuelokuvista välittyy, ei ole välttämättä realistinen.

Muistetaan myös Malmin kentältä lähtenyt Mathias Rust, joka lensi pienkoneellaan Moskovan Punaiselle torille. Ehkä Suomen ilmavoimilla ei vielä 1987 ollut hienoa tutkajärjestelmää? Neuvostoliitto ei myöskään ampunut konetta alas, vaikka se loukkasi maan ilmatilaa usean tunnin ajan ja laskeutui lopulta aivan Kremlin viereen.

Viimeisenä kohtana laajasta kirjasta otan kappaleen sivulta 275. Yli-Karjanmaa kertoo vakuuttavasti, miten virallinen selitys palavan polttoaineen valumisesta WTC-tornin aulaan ei ole mahdollinen, koska "rakennuksen hissikuilut eivät olleet yhtenäisiä, vaan ne katkesivat 44. ja 78. kerroksen kohdalla, jotka toimivat pikahissien vaihtoasemina... vain yksi tavarahissin kuilu kulki yhtenäisenä kellarista ylös asi (hissi 50A). Lentokonepolttoaineen aiheuttamien räjähdysten olisi silloin pitänyt näkyä juuri näissä hissien vaihtoasemien kerroksissa sekä tietenkin niiden yläpuolisissa kerroksissa. Näin ei tapahtunut."

Tässäkin kohdassa Yli-Karjanmaa kirjoittaa vakuuttavasti, mutta teksti on puppua. Se on yllättävää, koska tieto ylös asti kulkevista hisseistä löytyy jokaisesta WTC:tä käsittelevästä kirjasta ja hissien kautta pelastuneista ihmisistä on tehty dokumenttielokuviakin. Lisäksi jokaisen 9/11-aiheesta kiinnostuneen tulisi lukea kirja "102 minuuttia", jossa kuvataan hissien merkitystä tapahtumissa.

Asian olisi voinut tarkistaa myös WTC-tornissa käyneiltä turisteilta. Vanhalta kotivideoltani poimin yhden ruudun, missä näkyy juuri näköalatasanteelta lähtevä hissi ja sen kerrosnäytössä lukema 107:


Erehtyminen näin ratkaisevassa yksityiskohdassa saa lukijan kysymään, miten uskottavia kirjan muut väitteet ovat?

Erikoista kyllä, mitään tässä listaamistani virheistä ei ole korjattu tekijän omalla sivulla, jonka kohdassa "Täsmennyksiä ja korjauksia kirjaan" mainitaan vain kaksi epäselvää yksityiskohtaa [korjaukset sittemmin lisätty].

Kaikesta huolimatta kirja on kiinnostavaa ja ajatuksia herättävää luettavaa. Se olisi ansainnut enemmän huomiota ja analyyttisempiä arvosteluja mediassa. Täytyy vain muistaa, että jos internet-tieto onkin epäluotettavaa, ei liioin kannata luottaa sokeasti painettuun tekstiin.

torstai 18. elokuuta 2011

Kokeilussa Panasonic DMC-GF2

Olen kuvannut kesän lainassa olleella Panasonicin GF2-kameralla. Peilitön, pienikokoinen järjestelmäkamera on näppärä varsinkin matkalla. GF2:ssa on valtavasti ominaisuuksia ja mukava valikoima objektiiveja. Hyvä valinta on esimerkiksi pienikokoinen, 20 mm kiinteä f1,7-objektiivi, joka piirtää erittäin terävästi:


Rajauskerroin on kaksi, joten objektiivi vastaa kinokoossa 40 milliä ja sopii hyvin yleisputkeksi. Toinen kiinteä vaihtoehto on 14 milliä vähän huonommalla valovoimalla (f2,5). Sitä myydään pakettina kamerarungon kanssa ns. kittilasina.

Kameraa voi hallita lähes kokonaan takanäyttöä koskettamalla. Painikkeita on tavanomainen määrä. Qmenu-painikkeen takaa löytyvät toiminnot voi itse valita.


Varsinkin tarkennuskohdan osoittamisessa mikään ei voita lcd-näytön kosketusohjausta! Iso-herkkyyksiä on 6400 asti, joista 800 tuottaa vielä siistiä kuvaa. Sen jälkeen kohina alkaa näkyä.

Lcd-näytön sijaan kameran päälle voi kiinnittää pienen elektronisen etsimen, josta on iloa varsinkin kirkkaassa auringonpaisteessa kuvattaessa.


Kuvassa on 3D-objektiivi, jonka käyttö on tosin hyvin rajallista. Objektiivissa on kaikki kiinteää: polttoväli (12,5 mm), tarkennus ja jopa aukko (f12). Linssit ovat hyvin lähekkäin, joten kovin ihmeellistä 3D-efektiä niillä ei saa aikaan. Kuvat pitää katsoa erilliseltä näytöltä, kamera näyttää vain 2D-kuvia.

Yläpinnan vasemmassa reunassa on pieni salamalaite, jonka välähdyspään voi kääntää myös osoittamaan ylös ja näin valo leviää tasaisemmin katosta heijastuen. Salaman tehoa ei kuitenkaan voi säätää, mikä on outo puute näin monipuolisessa laitteessa.

Pieni koko tuottaa väistämättä ongelmia käsittelyssä. Päällä oleva automattiikkanappi (IA) aktivoitui muutaman kerran vahingossa, samoin käden reuna osui alareunan nappiin. Iso kosketusnäyttö tekee kuitenkin asetusten hallinnan helpoksi.

Akkulaturi on erillinen. Vihreä merkkivalo palaa niin kauan kuin lataus on kesken ja sammuu latauksen tultua täyteen. Käytäntö ei ole niitä loogisimpia. Myös yksittäisen valokuvan poistaminen vaatii turhan monta painallusta.

Hauskin objektiiveista on 7-14 mm laajakulmazoomi (kinovastaava 14-28 mm):


Sillä saa hauskoja kuvia esimerkiksi porraskäytävästä:


tai rakennuksista:


Laajakulmat ovat kalliita -- putken omistajaksi pääsee 1199 eurolla, mikä on noin tuplasti kamerarungon (sisältäen kittilasin) hinta.

Parhaiten arkikäyttöön sopii 14-42 millin yleiszoomi, jota olen kokeillut joskus aikaisemmin. Nyt oli mukana 14-140 mm superzoomi, joka on vielä näppärämpi, mutta myös selvästi isompi ja kalliimpi (869 euroa).

Kiinnostava putki on myös 100-300 millinen zoomi (kinovastaavuus 200-600 mm). Tämän yhdistelmän koko alkaa jo lähestyä kooltaan perinteistä järjestelmäkameraa, mutta polttoväliin suhteutettuna paketti on hämmästyttävän kompakti.


Pitkällä putkella oli hauska poimia yksittäisiä ihmisiä kesäisen Kauppatorin vilinästä, tai zoomailla merellä vastaantulevia aluksia:



Kuten kuvista näkyy, objektiivi vinjetoi selvästi maksimizoomilla ja täydellä aukolla, mutta kuvanlaatu on hyvä. Tämän sivun kuvat on otettu jpeg-muodossa, lisäksi kamerassa on raw-kuvausmahdollisuus. Vaativassa käytössä raw on suositeltava senkin vuoksi, että automatiikka varjelee huippuvaloja turhankin tarkasti. Jos kuvassa on jotain kirkasta tai valkoista, lopputulos näyttää turhan tummalta ja vaatii kirkkauden lisäämistä kuvankäsittelyssä.

Kääntyvän etsimen ansiosta kuvan voi ottaa jopa 90 astetta molemmille sivuille -- tosin vain vain pystykuvina. Joka tapauksessa hauska ominaisuus huomaamattomassa katukuvauksessa!

Minijärkkäreissä on omat rajoituksensa, kuten ergonomia, tarkennusnopeus ja kohina erittäin korkeilla ISO-arvoilla. GF2:ssa tarkennus toimii hyvin, mutta ei silti ehtisi kaikkiin niihin tilanteisiin mistä perinteinen järkkäri nappaa terävän kuvan. Myös syväterävyyden hallinta on minijärkkärissä rajoitetumpaa.

Toisessa vaakakupissa on näppärä koko ja monipuolinen automatiikka. Eipähän jää kuvat ottamatta ainakaan sen vuoksi, ettei kamera tullut mukaan.

On vain ajan kysymys, milloin Nikon ja Canon julkaisevat omat mallinsa. Huhujen mukaan se voisi tapahtua jo ensi viikolla.

PS. Panasonicissa voi käyttää adapterilla myös vanhoja Leican manuaalitarkeisia objektiiveja. Siitä lisää toisessa kirjoituksessa.



Älä usko Twitteriä

Suomalaisia toimittajia kritisoitiin äskettäin siitä, että he käyttävät laiskasti Twitteriä. Ehkä varovaisuuteen on syynsä. Twitteristä voi varata tunnuksen millä nimellä tahansa, eikä sosiaalinen verkosto todenna kirjoittaa samalla tavalla kuin vaikkapa Facebookissa. Twitter-viestit ovat pakotetun lyhyitä, mikä lisää väärinkäsityksen vaaraa.

STT:n toimittaja oli bongannut Twitter-virrasta uutisen, jonka mukaan jalkapalloilija Shefki Kuqi harkitsee uransa lopettamista. Uutinen meni jakeluun, vaikka tieto oli väärä.

Oikea Kuqi kommentoi tänään Hesarissa "Ei minulla ole tästä hajuakaan. En käytä Twitteriä, en Facebookia enkä paljon nettiäkään". Terveellinen muistutus sekin, etteivät kaikki julkisuuden henkilöt suinkaan ole aktiivisia nettikäyttäjiä.

Kuqin tapauksessa väärän uutisen vahinko oli tavallista suurempi, sillä viimeksi Englannin sarjassa pelannut Kuqi on tällä hetkellä ilman jatkosopimusta. Siksi väärien tietojen leviäminen maailmalle voi aiheuttaa hänelle todellista haittaa.

Hesari on otsikoinut uutisen Twitter-pila pilasi Shefki Kuqin päivän. Onko identiteettivarkaus ja perättömän tiedon levittäminen toisen puolesta tosiaan vain pilaa?

Viime aikoina mediassa on ollut runsaasti valeuutisia, joiden lähteenä on ollut sosiaalinen media. Onko some hämännyt toimittajat niin, että lähdekritiikki ja tarkistukset jäävät tekemättä? Valokuva, kiinnostava aihe ja moninkertainen toisto hämäävät kokenuttakin toimittajaa.

Edes aito Twitter-tili ei takaa mitään, sillä se on saatettu hakkeroida. Elokuun alussa Breivikin tililtä lähetettiin viestejä, samoin kesällä Fox Newsin Twitter levitti tietoa Barack Obaman salamurhasta. Some-palveluiden käytössä uutislähteinä on aina riskinsä.


Vai onko kyse vain epäterveelliseksi muuttuneesta kiireestä? Perinteisen median vahvin valtti on luotettavuus. Vain pitämällä siitä kiinni loppuun asti voi menestyä kilpailussa netin twitter/facebook/blogi/jne. -virtaa vastaan.


keskiviikko 17. elokuuta 2011

Mobiili nettiradio on näppärä toimiessaan

Nettiradiot ovat näppärä tapa kuunnella radiota. Oikeastaan nettiradio on todeksi muuttunut DAB, jonka Yle lopetti digihuuman hiipuessa vuonna 2004.

Ellei kotona ole hyvää keskusantennia, tavallisen analogisen radion äänessä kuuluu kohinaa ja muita häiriöitä. Silloin kannattaa kytkeä tietokone vahvistimeen ja kuunnella radiota netin kautta. Lista suomalaisten radiokanavien nettilähetyksistä on sivulla http://www.mediamonitori.fi/index.php/nettiradiot (kiitos vain anonyymille kommentoijalle linkistä).

Nettiradion kanavat kuuluvat koko Suomessa ja jopa ulkomailla. Jos siis koti-ikävä yllättää, voi kuunnella vaikka Ylen paikallisradion aamuohjelmaa. Melkein kuin olisit Suomessa! Netin kautta voi kuunnella niitäkin asemia, joiden normaali signaali ei kanna riittävän vahvana omaan kotiin asti.

Kaupallisilla kanavilla nettiradion www-sivu näyttää parhaillaan soivan biisin nimen ja tarjoaa muita vuorovaikutteisia palveluita.

Vielä näppärämpiä nettiradiot ovat matkapuhelimessa -- silloin kun ne toimivat. Aseman www-sivua ei kannata yrittää, ne eivät toimi kunnolla puhelinten selaimilla, kuten sain kesällä huomata.

Erityisesti mobiilikäyttöön tarkoitetut sivut kuitenkin toimivat. Itse olen käyttänyt iPhonella Ylen sivua http://yle.mobi/w/areena/iphone.


Tietokoneissa sivu ei toimi, vaan Ylen palveluihin on mentävä Areenan nettiradioiden kautta. Sama pätee Android-puhelimiin, joskin Huaweissa näyttö jää ikävän mustaksi.

Mobiilikuuntelu edellyttää liittymää, joka sallii rajattoman datasiirron. Volyymiveloituksella kuuntelusta voi tulla äkkiä puhelimen hinnan arvoinen lasku.

Kaikissa älypuhelimissa ei ole FM-radiota, joten nettiradio on ainoa vaihtoehto. Niissäkin, joissa on perinteinen radio, nettiradio on usein parempi.

Ensinnäkin se kuuluu ilman häiriöitä, joskin kuuntelussa saattaa esiintyä muutaman sekunnin katkoja datasiirron keskeytyessä. Jostain syystä itselleni käy näin Lehtisaaren sillalla pyöräillessäni. Kyse ei voi olla tukiasemien kuormituksesta, koska radio mykistyy myös sunnuntaisin. Yleensä toisto jatkuu automaattisesti, mutta joskus kuuntelu täytyy aloittaa uudelleen selaimesta.

Toinen etu on käyttö ilman kuulokkeita. FM-radiossa kuulokkeet toimivat antennina, joten ilman niitä radio ei kuulu. iPhonessa kaiuttimet ovat laitteen alareunassa. Kun puhelimen laittaa rintataskuun ylösalaisin, pienet kaiuttimet osoittavat suoraan ylöspäin kohti korvia. Äänenvoimakkuus riittää juuri sopivasti omaan käyttöön eikä häiritse muita.

Radiokuuntelu koettelee puhelimen moniajoa. Vaikka iPhonea on kritisoitu huonosta moniajosta, ainakin nettiradiossa se toimii hyvin. Puhelimessa voi käyttää muita sovelluksia ja radio soi tausta-ajossa. iPhonessa nettiradio toimii jopa yhdessä RunKeeper-kuntoiluohjelman kanssa. Jälkimmäinen lukee väliaikoja ja kilometrilukemia vaimentaen sopivasti nettiradion äänen. Erinomainen yhdistelmä juostessa tai pyöräiltäessä!

Huawein halvassa Android-luurissa selaimesta käynnistetty Yle Areenan radio ei toiminut taustalla. Monilla kaupallisilla asemilla on omat sovelluksensa niin iPhonea kuin Androidiakin varten. Ne näyttävät myös soivan kappaleen nimen ja toimivat Androidin tausta-ajossa.


Vielä yksi muistutus: kelloa ei kannata täsmäyttää nettiradion perusteella. Iphonen selaimella kuultuna Ylen aikamerkki tulee 44 sekuntia viivästyneenä johtuen reaaliaikaisen äänenpakkauksen tarvitsemasta ajasta. Joskus tästä voi olla hyötyäkin: jos tavallisesta radiosta menee jotain tärkeää ohi korvien, sen ehtii kuulla uudelleen avaamalla nopeasti nettiradion :-)

maanantai 15. elokuuta 2011

Cd/dvd-levyt kestotestissä, osa 2

Eilisen kirjoituksen lopputulos, jonka mukaan cd/dvd-levyt kestävät huonoakin käsittelyä, vaati vielä lisätutkimuksia.

Kaivoin arkistostani graafin, jolla olin tammikuussa 2008 testannut ulkona säilytetyn (silloin kolme vuotta) DVD-R-levyn laatua. Diagnostiikkaohjelma näytti kohonnutta lukuvirheiden määrää (PI-arvo keskimäärin 46) levyn alussa ja lopussa:


Nyt, kolme ja puoli vuotta edellisen mittauksen jälkeen virheiden määrä oli kasvanut selvästi (PI=282):


Tulokset on mitattu maksiminopeudella (16x). Jos nopeutta lasketaan neljäsosaan (4x), lukuvirheitä tulee jopa vähemmän (PI=21) kuin tammikuussa 2008 16x-nopeudella:


Lukuvirheet ovat erottamaton osa cd/dvd-levyjen tekniikkaa. Virheitä tulee myös aivan uusilta ja vastapoltetuilta levyiltä. Monitasoinen virheenkorjausalgoritmi peittää virheet niin, etteivät ne näy käyttäjälle. Pienet virheet korjataan lennossa, isommat voivat vaatia kohdan uudelleenlukua, jolloin levyn lukunopeus hidastuu.

Kaikissa edellä olevissa tapauksissa levy on täysin lukukelpoinen eikä käyttäjä todennäköisesti havaitse laadun heikkenemistä lainkaan. Windows kopioi kaikki sen 2999 digikuvaa kiintolevylle ongelmitta.

Yhtä hyvin ei käynyt toisella testisarjalla. Elokuussa 2006 poltin CD-R-, CD-RW- ja DVD-R-levyt, joita olen säilyttänyt kesäisin auton takaikkunalla, missä aurinko pääsee lämmittämään niitä.

Yllättäen CD-RW-levy oli säilynyt parhaiten. Diagnostiikka näytti sille alhaista virhemäärää ja tiedostot kopioituivat ongelmitta.

Sen sijaan CD-R-levyn loppupäähän oli ilmestynyt pahoja virhelukemia:


Vika-alue näkyy hyvin myös levyn pintaskannauksessa. Tämän tarkistuksen voi tehdä millä tahansa asemalla, kun taas edellisen kuvan tiedot nähdään vain niillä asemilla, jotka raportoivat virhemäärät diagnostiikkaohjelmalle (ja niitä on vähän).


Testikuvissa on tarkoituksella käytetty vanhaa ohjelmaa, jotta tulokset olisivat vertailukelpoisia aiempien mittausten kanssa. Tein vastaavat ajot levyille myös uusina, mutta tulokset eivät ole vertailukelpoisia koska itse lukuasema oli silloin toinen.

Levyn vahingoittuminen näkyi myös käytännössä, sillä yritys kopioida digikuvat kiintolevylle keskeytyi virheilmoitukseen 389. tiedoston kohdalla:


Koska levyllä oli yhteensä 428 tiedostoa, 90,6 % levystä oli enää luettavissa.

Sama pilaantuminen oli tapahtunut myös DVD-R-levyllä, jossa kopiointi katkesi 2408. tiedoston kohdalla. Kunnossa oli 91,7 % tiedostoista. Diagnostiikkaohjelma näyttää samanlaisen virhekäyrän, mutta ei pysty lukemaan levyä aivan loppuun asti:


Mitä tästä opimme? Yleensä levyn tuhoutuminen alkaa ulkoreunalta. Toistuvassa käytössä ulkoreuna myös naarmuuntuu helposti levyn osuessa aseman kelkan reunoihin. Siksi tärkeimmät tiedostot kannattaa tallentaa levylle ensimmäiseksi (koska levyn käyttö alkaa sisäreunasta ja etenee ulospäin).

Toinen oppi on levyjen herkkyys lämmölle: kylmyys ja kosteus eivät ole läheskään niin haitallisia kuin auringonvalo ja lämpö.

sunnuntai 14. elokuuta 2011

Cd/dvd-levyt kestotestissä

Kuinka pitkään itse poltetut cd- ja dvd-levyt säilyvät? Asia huolestuttaa monia kotikuvaajia ja niitä, jotka polttavat levyille omia työtiedostoja. Tilannetta ei lainkaan paranna pelottelu, jonka mukaan levyt voivat tuhoutua jo muutamassa vuodessa.

Olen testannut asiaa käytännössä. Tammikuussa 2005 poltin muutamia levyjä, joita olen säilyttänyt kaikkien ohjeiden vastaisesti. Osa on ollut ulkona kesät talvet, osa auton perässä tavarasäiliössä.

Varsinkin parvekkeen lipan alla olosuhteet ovat karut: talvisin levykotelot ovat peittyneet lumeen, kesällä ilta-aurinko on päässyt paistamaan niihin. Auto ei ole ollut lämmitetyssä tallissa, joten sielläkin lämpötilavaihtelut ja ilmankosteus ovat olleet suuria.

Kestotestistä on lisätietoja ja valokuvia kirjoissani Paranna tietoturvaasi (2006) sekä Digiarkistointi (2009).

Tänään tarkistin taas, mitä levyille kuuluu. Kuusi vuotta ulkona on haalistuttanut kotelot pahasti ja dvd-kotelon suojamuovi on alkanut repeillä:


Pahimmin oli kärsinyt CD-RW-levy, jonka poltin muiden jälkeen vasta marraskuussa 2005. Sen lukemisessa oli ongelmia heti alusta lähtien. Nyt levyn sisäreunassa näkyy ilmeisesti kosteuden aiheuttamia vaurioita, joiden vuoksi koko levy on lukukelvoton. Tietokoneen asema ei edes tunnistanut sitä cd-levyksi:


Tavallinen CD-R-levy oli säilynyt hyvin ja kaikki sen tiedostot sai kopioitua ongelmitta kiintolevylle.


Myös DVD-R-levy oli säilynyt paljon paremmin kuin sen suojakotelo. Pinnalla näkyvä pieni täplä ei ole vika-alue vaan hämähäkki :-)


Ulkona säilytetyt levyt olivat säilyneet yllättävän hyvin. Vain CD-RW oli tuhoutunut, mikä ei ollut yllätys: uudelleenkirjoitettavia levyjä ei suositella arkistointiin, koska tallennusmedioista niillä on lyhin odotettavissa oleva elinikä.

Tarkistin myös auton perässä olleet levyt, joiden joukossa oli mm. CD-RW, CD-R sekä DVD+R. Kaikki toimivat.

Huhtikuussa 2009 lisäsin testilevyihin myös kahden kerroksen DVD-DL:n, 8 cm DVD-levyn sekä Blu-ray-levyn, jolle poltin yli 20 gigatavua videotiedostoja. Kaikilta levyiltä tiedostot sai kopioitua kiintolevylle ilman virheilmoituksia, joten niiden voi katsoa olevan kunnossa. Todennäköisesti lukuvirheiden määrä oli noussut, mutta virheenkorjaus pystyi peittämään ne. Vasta sitten, kun virhemäärä kasvaa liian suureksi, lukeminen keskeytyy virheilmoitukseen.

Käyttämäni levyt olivat hyvälaatuisia merkkilevyjä. Marketin halvimmat tuubit, joissa on pino levyjä ilman koteloa, eivät kestä yhtä hyvin. Lisäksi väärä säilytys voi pilata levyn todella nopeasti. Esimerkiksi vahvistimen päälle tai lämpöpatterin viereen unohtunut pilaantuu takuuvarmasti. Mutta ihan pieniä säänvaihteluita levyt eivät näköjään säiky.

Palataan asiaan taas muutaman vuoden kuluttua.

(Lue myös jatko-osa)

iPhonen kuulokkeiden yhteensopivuus

Voiko älypuhelimessa käyttää mitä tahansa kuulokkeita? Luulisi, että voi, mutta asia ei ole ollenkaan niin yksinkertainen. Moni on tullut jopa siihen johtopäätökseen, että Apple estää tarkoituksella muiden kuin omien korvanappien käytön laitteissaan.

Kuulokkeita on kahdenlaisia: sellaisia, joissa on pelkät korvanapit (plugissa kolme kontaktikohtaa) sekä puhelimiin tarkoitettuja, jolloin kuulokejohdossa on myös mikrofoni ja ainakin yksi painike, jolla voi vastata ja lopettaa puhelun -- joissain malleissa myös vaikuttaa äänenvoimakkuuteen. Näissä mikrofoni-kuulokkeissa (siis hands-free-malleissa) on plugissa neljä kontaktikohtaa.

Jotta asia menisi vielä sekavammaksi, itse plugeja on kahta eri paksuutta. Nokia käytti aiemmin tavallista ohuempaa plugia, johon esimerkiksi iPhonen kuulokkeet eivät mahdu. Ja se normaalikoko on itse asiassa miniversio alkuperäisestä isosta plugista, jota käytetään vieläkin ammattilaitteissa.

Tein kokeita kesän alussa ostamallani Huawein halvalla Android-puhelimella ja Applen iPhone 4:llä. Jos kuulokkeita käyttää ristiin, tuloksena on kummallista vääristymistä. Esimerkiksi kuunneltaessa Huawein kuulokkeilla iPhonea Onnen viipaleet -kappaleessa osa taustan instrumenteista kuuluu hyvin, mutta laulajan ääni puuttuu käytännössä kokonaan.

Sama efekti tapahtuu toisinpäin, jos iPhonen kuulokkeita käytetään Huaweissa. Anssi Kelan ääni lähes häviää Mikan faijan BMW -biisissä, mutta taustan kitara ja jopa taustalaulajat (!) kuuluvat selvästi.

Toistin kokeen iPod Touchilla ja iPadillä. Niissä ei ole puhelinominaisuutta, joten niiden omat kuulokkeet käyttävät kolmiosaista plugia. Myös neliosaista plugia voi käyttää, mutta vain Applen omilla kuulokkeilla. Huawein kuulokkeilla musiikki kuuluu väärin.

Tavalliset korvanappikuulokkeet (kolme kontaktikohtaa) toimivat kaikissa laitteissa oikein, joten kaikkia laitteita voi käyttää musiikin toistamiseen esimerkiksi autoissa, joissa on sopiva aux in -liitäntä.

Ongelmat syntyvät siitä neljännestä kontaktista. Jostain syystä mikrofoni-kuulokeyhdistelmä on ainakin näissä puhelimissa valmistajakohtainen. Useamman älypuhelimen omistajalle ja perhekäytössä tilanne on ongelmallinen, sillä kuulokkeita ei voi käyttää ristiin.

lauantai 13. elokuuta 2011

TM 1973: Sinun viimeinen kamerasi.

Tekniikan Maailma -lehden numerossa 9 vuonna 1973 oli hauska mainos:


"Sinun viimeinen kamerasi". Piste. Lähes 40 vuotta myöhemmin mainokselle on helppo nauraa. Itäsaksalainen Praktica oli varmaankin sopuhintainen järjestelmäkamera 1970-luvulla, mutta lupaus "viimeisestä kamerasta" meni pahasti metsään. Vaikka filmiin perustuva järjestelmäkamera tuntui jo tuolloin olevan kehityksensä päätepisteessä, paljon uutta oli vielä tulossa -- esimerkiksi automaattitarkennus ja myöhemmin kuvanvakaaja (joka ei periaatteessa olisi vaatinut muutoksia runkoon).

Mainoksen lupaus meni 180 astetta metsään siinä, että rungot vanhenivat mutta objektiivit eivät. 1970-luvulla ostettuja Praktican objektiiveja voi edelleen käyttää digikameroissa, mutta rungoilla ei ole kuin muistoarvoa. Oikeampi otsikko olisi ollut "Sinun viimeinen manuaalitarkenteinen objektiivisi".

Digiaika mullisti kaiken ja siirsi filmijärkkärit historiaan vajaassa 10 vuodessa. Onkohan mikään toinen ala kokenut yhtä nopeaa ja perusteellista murrosta? Äänilevyteollisuuden muutos C-kaseteista ja LP-levyistä digitaaliseen CD-levyyn pääsee aika lähelle.

Uskaltaisiko nyt sanoa, että still-valokuvauksen maailma on "valmis"? Vai vieläkö on tulossa teknologisia harppauksia, jotka tekevät nykyrungoista kerralla vanhentuneita?

PS. Huomaa objektiiveista käytetyt hauskat lempinimet: lintulinssi, naapurilähiö, piilolinssi, mulkosilmä, minä vakooja... Ja tietenkin itse sana linssi, joka on ehkä epätarkka mutta yhä laajassa käytössä.

Vanhoista objektiiveista uusissa kameroissa myös täällä.

keskiviikko 10. elokuuta 2011

Ajotapa vaikuttaa kulutukseen

Polttoaine tuntuu kalliilta, joten kannattaa kiinnittää huomiota omaan ajotapaan. Kulutuksen vähenemisestä hyötyvät kaikki, niin ympäristö kuin oma talouskin.

Ensimmäinen tekijä on auto itse. Uudet autot vähäruokaisempia kuin vanhat. Dieselit ovat vielä tehokkaampia, mutta niiden verokohtelu edellyttää omassa taloudessa optimointilaskelmia. Ei ole ihan helppoa ymmärtää, miksi vähemmän kuluttavien autojen käytöstä pitää rangaista, vaikka valtio toisaalta pyrkii tuntuviin päästövähennyksiin.

Sitten mennäänkin jo fysiikan puolelle. Tasaisella nopeudella ajettaessa polttoainetta kuluu lähinnä ilmanvastuksen voittamiseen. Hieman yksinkertaistettuna se saadaan kappaleen poikkipinta-alan, ilmanvastuskertoimen sekä nopeuden neliön tulona. Kaavassa nopeuden vaikutus on oleellinen: nopeuden kaksinkertaistuminen nelinkertaistaa vastuksen voittamiseksi tarvittavan voiman.

Ilmanvastus (ja siten kulutus) kasvavat eksponentiaalisesti nopeuden lisääntyessä - suomeksi sanottuna sitä jyrkemmin, mitä enemmän nopeus kasvaa. Tuloksena on parabolinen kulutuskäyrä, joka nousee koko ajan jyrkemmällä kulmakertoimella. Käytännössä tilanne on mutkikkaampi, sillä moottorin ja renkaiden kitkavoimat ym. tekijät pysyvät vakiona, ja kokonaiskulutus on näiden summa.

Mittasin kesällä asiaa omalla kaksilitraisella diesel-autollani. Ajoin vakionopeutta ja kirjasin ylös ajotietokoneen näyttämän kulutuksen. Tuloksena oli tällainen graafi:


Hyvissä kesäolosuhteissa yhden henkilön kuormalla ja ilmastointi pois kytkettynä auto kulutti 80 km/h nopeudessa 3,6 litraa sadalla. Satasen nopeudessa kulutus kasvoi 4,2 litraan (+16,7 %) ja 120 km/h nopeudessa 5,1 litraan (+41,7 %).

Käyrä näyttää parabolin sijaan melkeinpä lineaariselta, koska kyse on vain pienestä pätkästä nopeusasteikkoa, ja koska ilmanvastus ei ole ainoa kulutukseen vaikuttava tekijä. Nykyautojen aerodynamiikka on niin kehittynyttä, että kappaleen muotokerroin on hyvin alhainen, mikä osaltaan loiventaa parabolia.

Ero 80 ja 120 km/h:n välillä oli 1,5 litraa sadalla. Se tuntuu jo kukkarossa. Vanhemmalla, vähemmän aerodynaamisella bensa-autolla ero olisi ainakin kaksinkertainen. Jokainen voi helposti mitata vastaavan kulutuskäyrän omasta autostaan (tulokset voi ilmoittaa vaikka tämän kirjoituksen kommenttiosuudessa). Kokeilu kannattaa tehdä nyt kesällä, kun olosuhteet ovat hyvät ja 120 km/h nopeudet sallittuja moottoriteillä.

Osa autoilijoista ajaa jatkuvasti "sallittua" ylinopeutta eli n. 15 km/h yli rajoituksen, oli alla sitten maantie tai moottoritie. Edes sillä, onko kiire vai ei, ei tunnu olevan merkitystä, koska kyse on tottumuksesta ja ajotavasta. Tottumusta kannattaisi harkita uudelleen.

Kulutuskäyrä kertoo myös, miksei nopeusrajoitusten nostaminen moottoriteillä 140 tai jopa 160 kilometriin tunnissa ole talous- ja ympäristösyistä järkevää.

Päinvastoin, kaksi vuotta sitten Helsingin Sanomissa kerrottiin suunnitelmista alentaa moottoritienopeuksia 120:sta 80:een kilometriin tunnissa, koska se vähentäisi bensakulutusta 30 miljoonalla litralla vuodessa ja päästöjä 14 prosenttia. Ministeriö kiirehti kuitenkin kiistämään, ettei mitään tällaista ole suunnitteilla.

Kaupunkiajossa pätee toinen, vielä yksinkertaisempi kaava: F=ma eli tarvittava voima on massa kertaa kiihtyvyys. Kaupunkiajossa nopeudet ovat alhaisia, mutta kiihdytyksiä tapahtuu jatkuvasti. Tämä on myrkkyä kulutukselle, sillä autojen paino on koko ajan kasvanut. Lisäksi autot myös kiihtyvät aiempaa paremmin (etenkin diesel-autot alhaisilla kierroksilla).

Jostain syystä nopeus ja eritoten kiihtyvyys tuntuvat ihmisestä hyvältä. Sen täytyy liittyä jotenkin ihmisen aivoihin. Osa autoilijoista lähtee risteyksestä tai valoista kuin pelästynyt jänis, vaikka näkee että vähän matkan päässä palavat jo seuraavat punaiset. Jos edessä on rauhallisemmin ajava, sen ohi pitää päästä. Kiihdytetään, koska se tuottaa mielihyvää, vaikkei siitä olekaan varsinaista hyötyä.

Tasaisella, rauhallisella ja nopeusrajoituksia noudattavalla ajotavalla jokainen voi vähentää omaa kulutustaan. Ehkä polttoainekaan ei sitten tunnu niin kalliilta.

maanantai 8. elokuuta 2011

Bensa on aina ollut kallista, jatkossa vielä kalliimpaa

Niin kauan kuin muistan, autoilijat ovat taivastelleet bensan hintaa. Mutta miten sen hinta on todellisuudessa muuttunut?

Kesälomalla kaivoin vanhat muistikirjani, joihin olen merkinnyt omat tankkaukseni. Yksinkertaisuuden vuoksi poimin tiedot jokaisen vuoden ensimmäisestä tankkauksesta. Markka on muunnettu euroiksi kertoimella 5,97 [korjaus: oikea arvo oli 5,94573, mutta sillä ei näiden laskujen kannalta ole merkitystä]. Kuten odotettua, tuloksena on tasaisesta hinnannoususta kertova graafi:


Pitkällä aikavälillä hinta on noussut suorastaan ällistyttävän lineaarisesti.

Hieman eri näköiseksi graafi muuttuu, kun nimellishinnan sijaan huomioidaan rahanarvon muuttuminen. Seuraavassa graafissa hinta on suhteutettu vuoden 2010 hintatasoon käyttäen Suomen pankin www-sivun rahanarvolaskuria:


Nyt hintakehitys on huomattavasti maltillisempaa. Itse asiassa nousu on niin maltillista, että on vaikea uskoa fossiilisen polttoaineen olevan niukkuushyödyke, jonka varannot hupenevat kiihtyvällä vauhdilla.

Hinta on toki noussut 21 % vuoteen 2005 verrattuna, 16 % vuoteen 2000, 30 % vuoteen 1995 ja 75 % vuoteen 1988 verrattuna. Mutta merkittävä osa tästä noususta on tapahtunut verotuksen kautta ja ollut siten itse aiheutettua.

Lopputulos on hyytävä: öljyvarantojen hupeneminen tai porauskustannusten nousu ei vielä ole juurikaan siirtynyt polttoaineen hintaan. Miten mahtaa käydä sitten, kun bensan hinta oikeasti alkaa nousta tarjonnan supistuessa ja kysynnän yhä kasvaessa? Olisiko viisi euroa litralta mitään?

Moni on muuttanut esikaupunkiin tai vieläkin kauemmaksi paikkaan, josta työ- ja asiointimatkat voi tehdä ainoastaan omalla autolla. Miten mahtaa käydä näiden asuntojen hinnoille, kun liikkuminen toden teolla kallistuu? Lisäksi asunnot ovat isoja, jolloin niiden lämmittäminen kallistuu.

Vain yksi trendi on ollut autoilijan puolella: polttoainetaloudellisuus on parantunut merkittävästi 1980-luvun lopusta lähtien. Olisi ollut kiinnostavaa suhteuttaa polttoaineen reaalihinta autojen keskikulutuksen muutokseen, mutta sitä tietoa minulla ei ollut. Luultavasti graafin käyrä menisi sen myötä lähes vaakatasoon -- eli polttoaineen osalta autolla liikkuminen ei ole juurikaan kallistunut. Vielä.

Juuri tästä syystä oma graafini päättyy vuoteen 2010. Silloin vaihdoin itse dieseliin, joten tankkaustiedot eivät enää ole vertailukelpoisia.

lauantai 6. elokuuta 2011

Ihanat naiset marssilla

Tänään 6.8.2011 järjestetty lutkamarssi keräsi tuhansia osallistujia, joukossa muutamia miehiäkin.

Lutkamarssit saivat alkunsa kun kanadalainen poliisi kehotti naisia välttämään liian paljastavaa ja provosoivaa pukeutumista. Marssien tarkoituksena on muistuttaa siitä, että jokaisella on oikeus fyysiseen koskemattomuuteen -- pukeutumisesta riippumatta.

Siitä on helppo olla samaa mieltä. Muussa käyttäytymisessä kannattaa aina säilyttää oma maalaisjärki. Tilastojen mukaan useimmiten väkivallan kohteeksi valikoituu mies, joka liikkuu yöaikaan vaarallisilla alueilla. Humalassa pankkiautomaatilla toikkarointi lisää riskin moninkertaiseksi, vaikkei olekaan riittävä perustelu ryöstölle.

Itseäni ilahdutti marssijoiden rohkea asenne. Oli lupa pukeutua näyttävästi ja tarkoituksellisen provosoivasti. Kylttien tekstit antoivat roisisti takaisin: "I still get more pussy than you", "Oma rasia - oma asia" ja "Jos haluan munaa, pyydän sitä".

Erikoisin kyltti sanoi "Ecto gammat". Sen kantaja oli pukeutunut Leeloksi Viides elementti -elokuvasta, jossa teksti tarkoitti avaruusolentojen kielellä "älä koske ilman lupaa". Harvoin on mielenosoituksessa nähty avaruusolentojen kieltä.

Jos netin keskustelupalstoihin olisi luottamista, marssi oli turha, sillä suomalaismiehistä on äkkiä tullut todellisia gentelemanneja. Rangaistuksia pedofiliasta ja raiskauksista vaaditaan kiristettäväksi. Kirjoitusten perusteella kaikki kohtelevat lapsia ja naisia tasa-arvoisesti ja kunnioittavasti. Mutta ne maahanmuuttajat...

Vaikkei sadekuuroihin puhjennut taivas suosinutkaan valokuvausta, asian harrastajat saivat vuoden neljännen vappunsa (laskin aiemmin väärin, koska unohdin kesäkuun alussa Helsingissä järjestetyn sambakarnevaalin). Omia kuviani on sivulla https://picasaweb.google.com/petterij/Lutkamarssi2011#

Kadun varrella tuntui olevan valtavasti kameroita. Niitä oli myös marssijoilla itsellään. Kulkueesta otettiin varmasti kymmeniä, ellei satoja tuhansia valokuvia. Se tuottaa uuden ilmiön: kulkueessa näytetyt kyltit tallentuvat tuhansiin kuviin, joista ne näkyvät katsojille vielä vuosienkin päästä. Internet ja perinteiset tiedotusvälineet levittävät kuviensa kautta iskulauseet koko Suomeen.

Joskus väitetään, että perinteiset mielenosoitukset häviävät nettivaikuttamisen ja sosiaalisen median myötä. Käykö sittenkin päinvastoin? Netti ja digikuvaus tekevät perinteisestä mielenosoituksesta entistä tehokkaamman.

Siksi iskulauseet kannattaa laatia huolella ja tehdä kylteistä isot sekä visuaalisesti miellyttävät.

torstai 4. elokuuta 2011

500 markkaa säästötilillä

Nyt tulee pitkä juttu -- ainakin ajallisesti.

Ensimmäisellä luokalla koulussa meidän piti opetella säästämistä. Jokainen oppilas toi kerran viikossa 50 penniä tai markan, jonka opettaja kirjasi paikallisen pankin tilille. Jokainen talletus palkittiin pienellä kuvalla, joka liimattiin vihkoon.

Koulusäästöjä varten avattu tili Osuuspankissa jäi käyttöön ja sitä tuli hyödynnettyä myöhemminkin. Kesällä 1987 otin elämäni ensimmäisen asuntolainan ja sen yhteydessä tyhjensin tilin lähes kokonaan. Sinne jäi saldoksi 500,18 markkaa. Siis markkaa -- sitä samaa, jonka perään joku nyt huutelee EU-maiden velkakriisin vuoksi.

Joitakin vuosia sitten heräsi ajatus tarkistaa, paljonko tilille oli kertynyt korkoa. Astelin paikallisen OP-pankin konttoriin, jossa tilini kyllä näkyi järjestelmässä, mutta siitä ei haluttu antaa mitään tietoja. Saldotiedot ja rahat sai ulos vain alkuperäistä säästökirjaa vastaan.

Pitkän etsimisen jälkeen kirja vihdoin löytyi ja kävin tänään selvittämässä tilitapahtumia. Tiskillä ollut nuori virkailija oli ihmeissään moisen arkeologisen esineen edessä, mutta pienen yskimisen jälkeen tietokone kaivoi tiedot muististaan.

Tilille jäi aikoinaan 83,75 euroa vastaava summa. Se oli 24:ssä vuodessa kasvanut korkoa 53,66 euroa joten saldo oli nyt 137,31 euroa. Viime vuosina korko oli ollut mitätön, vain 0,35 euron luokkaa (ja siitäkin oli peritty 0,10 euron lähdevero). Yli viisi vuotta vanhoja tietoja pankin järjestelmä ei pystynyt näyttämään, joten korkeampien korkojen vuodet jäivät hämärän peittoon.

Mitä tästä opimme? Ainakin sen, ettei säästöjä todellakaan kannata makuuttaa pankkitilillä. Alakoulussa opetettu pankkisäästämisen hyve ei enää pidä paikkaansa.

Pankkivirkailijoiden kanssa muistelimme, miten pankkitoiminta ylipäätään oli muuttunut vuoden 1987 jälkeen:

- palvelupankista siirrytty itsepalvelupankkiin ja internetiin
- lähdevero käyttöön, sitä ennen pankkitilien korot olivat verovapaita
- tilinumerot SEPA-järjestelmän myötä entistä pidemmiksi
- säästökirjat vaihtuneet pankkikorteiksi ja verkkotunnuksiksi
- säästämisen sijaan hyveeksi lainan ottaminen ja kuluttaminen
- ...ja tietenkin valuutta markasta euroksi

Itse asiassa koko toimiala oli mullistunut runsaassa 20 vuodessa. Vain raha itsessään oli pysynyt muuttumattomana.

Olisiko niin, että markan perään haikailevat eivät aivan ymmärrä maailman ja pankkitoimialan muutoksen syvyyttä?

keskiviikko 3. elokuuta 2011

Juri Gagarin oli komea mies

Tasan viisikymmentä vuotta sitten Juri Gagarin vieraili Suomessa. Hän oli tehnyt huhtikuussa 1961 historiaa lentämällä ensimmäisenä ihmisenä avaruuteen ja maapallon ympäri. Neuvostoliitto oli teknologiakilpailun johdossa ja kierrätti Gagarinia itäblokin maiden lisäksi lännessä. Heinäkuussa 1961 Gagarin tuli junalla Helsinkiin.

Eilen iltapäivällä kuuntelin Ylen radiosta ohjelmaa, jossa esitettiin pätkä Gagarinin vierailun aikana tehdystä haastattelusta (eläköön Ylen julkinen palvelu!). Vaikka kieli oli venäjää, sanat tulivat rauhallisesti ja selkeästi.

Tämän päivän toimittaja sanoikin, ettei Gagarinin valinta ensimmäiseksi kosmonautiksi ollut sattumaa. Hän sai paikan, koska oli paitsi hyvä lentäjä, myös ulkoisesti komea mies ja hyvä esiintymään. Ujolla tai harmaalla kosmonautilla ei olisi ollut avaruuteen asiaa. Neuvostoliitto tajusi tuolloin viestinnän merkityksen, vaikka sortuikin 30 vuotta myöhemmin osittain juuri siksi, ettei enää ymmärtänyt viestinnän muuttumisen merkitystä.

Gagarin kertoi haastattelussa olevansa heti valmis uudelle lennolle, suuntautuipa se sitten kuuhun, Marsiin tai Venukseen. Kaikesta päätellen 50 vuotta eli vahvana usko siitä, että avaruuden valloitus lähtee nyt toden teolla käyntiin.

Nyt tiedämme paremmin. Amerikkalaiset saivat seuraavan ison propagandavoiton käytyään kuussa, mutta sen jälkeen kiinnostus avaruuteen hiipui. On kohtalon ironiaa, että Yhdysvaltojen avaruussukkula lensi viimeisen lentonsa juuri ensimmäisen avaruuslennon 50-vuotisjuhlien aikoihin.

Yhdysvaltojen avaruusohjelman tulevaisuus on epävarma, koska maalla ei enää ole varaa avaruustutkimukseen. Velkakierteen katkaisemiseksi julkisia menoja joudutaan karsimaan raskaalla kädellä. NASA lienee muiden mukana leikkauslistalla. Euroopan tilanne on, jos mahdollista, vielä heikompi. Avaruusmatkailun ylevien tavoitteiden jälkeen lännen huomio keskittyi kuluttamiseen ja taloudelliseen hyvinvointiin, jota on viime vuodet yritetty pitää yllä velkarahalla. Kun tie nousee pystyyn, haaveet avaruudesta saa unohtaa.

Huonosti kävi myös Gagarinille itselleen. Hän ei koskaan päässyt takaisin avaruuteen vaan menehtyi vuonna 1968 MIG-hävittäjän testilennolla 34-vuotiaana.

Jatkossa avaruuden valloitus näyttää olevan Kiinan varassa. Vain sillä tuntuu olevan resursseja ja kunnianhimoa avaruustutkimukseen, joka ei ole välittömästi muutettavissa taloudelliseksi hyödyksi.

Luultavasti seuraava gagarin onkin kiinalainen. Mistähän löytävät komean ja sujuvapuheisen?

Tukholman saariston rakennuksia valokuvissa

Ruotsinlaivan reitti Tukholmaan kulkee pitkän saariston läpi. Maan vauraus näkyy kauniissa huviloissa ja upeissa taloissa, joita saariin on rakennettu. Ne jäävät monelta huomaamatta, koska matkalla tulee valvottua myöhään ja aamulla on muutakin tekemistä kuin maisemien ihailu.

Kiinnostuin rakennuksista muutama vuosi sitten eräällä laivaseminaarila ollessani ja olen siitä lähtien ottanut taloista kuvia. Gps-sijaintitiedon ja internetin ansiosta joidenkin rakennusten merkitys on mahdollista selvittää. Osa hulppeista taloista on ilmeisesti yhä yksityiskäytössä, osa on muutettu nykytapaan konferenssikeskuksiksi. No, jossainhan Abba-tähtien, Barnevikien ja muiden on asuttava.

Googlen kartta näyttää, miten mutkittelevaa reittiä laiva etenee Tukholmaan:


Reitti on piirretty todellisten gps-tietojen mukaan. Se eroaa joissakin kohdissa selvästi Google Mapsin karttaa piirretystä reittiviivasta, aivan kuten Helsingin edustalla.

Voit käyttää tätä listausta ensi matkalla oppaana, jos haluat bongata kohteita itse. Kuvat ovat aikajärjestyksessä ja ellei laiva ole myöhässä, kellonaika (esimerkeissä Suomen aikaa eli tunti paikallisaikaa enemmän) riittää kertomaan milloin ollaan oikealla kohdalla. Ruotsinlaivan kipparoinnin täytyy olla maailman tylsin merimiesammatti, sillä reitti on aina sama ja sitä kuljetaan lähes minuutin tarkkuudella.

Kaikki kuvatut kohteet ovat menosuunnassa laivan oikealla puolella, missä laivan etäisyys rannasta on pienempi. Kuvien ja talojen sijainti kartalla näkyy tarkemmin Picasawebin galleriasta.

Furusund (klo 6.50)


Ensimmäinen asutusta sisältävä kylä Ahvenanmereltä tultaessa on pieni ja kaunis Furusund. Tämä ohitetaan jo kymmentä vaille kuusi paikallista aikaa, jolloin lähes kaikki matkustajat ovat vielä unessa. Jos sää on sopiva, nouseva aamuaurinko saa kylän näyttämään todella kauniilta.

Brudnäs (klo 7.40)

Kaunis koivukuja johtaa upealle huvilalle, joka on ilmeisesti Brudnäsin huvila.


Www-sivu kuvaa taloa näin: Brudnäs är en välbevarad sommarvilla uppförd 1901 och ritad av arkitekt Ragnar Östberg. Aspudden är ett välbevarat sommarställe från 1923 i fornnordisk stil.

Koivukuja näkyy vielä havainnollisemmin satelliittikuvasta:


Siarö

Pian Brudnäsin jälkeen laivan vasemmalle puolelle jää kesämökeistään tunnettu Siarön saari. Kiinnostavaksi saaren tekee se, että aikansa tunnetuimpiin tenoreihin kuuluneella Jussi Björlingillä oli saaressa mökki, jossa hän myös kuoli 9.9.1960. Saaren nimi ja sijainti selvisi itsellenikin vasta äskettäin, joten siitä ei ole valokuvaa. Muista kohteista poiketen tämä on laivan vasemmalla puolella. Google Mapsiin saari on piirretty ilman nimeä:


Lautat (klo 7.54)

Laivareitin poikki kulkee lukuisia lauttoja, jotka usein ehtivät vain nipin napin alta pois. Ilmeisesti suurin lautta on Ljusterön ja Östanån välillä kulkeva Jupiter:


Östanå Slott (klo 7.55)

Mäen päällä näkyy upea kartanomainen rakennus, Östanå Slott:


Nyt ei StreetViewistäkään ole iloa, koska lähiseudun teitä ei ole kuvattu. Satelliittikuva näyttää kuitenkin linnaa ympäröivän hienon, suorakaiteen muotoisen puiston:


Punaiset talot rannalla (klo 8.00)

Lillnäsissä on vierekkäin muutamia värikkään punaisia taloja aivan rannassa. Niitä ei voi olla huomaamatta:


Björnhuvud (klo 8.02)

Upea talo Björnhuvudissa on ilmeisesti yksityiskäytössä:


Talon toiselle puolelle pääsee kurkistamaan StreetViewin kautta. Kuvien tarkkuus ei ihan riitä portissa olevan nimen lukemiseen:


Huvila saaressa (klo 8.10)

Saaressa on hieno huvila, jonka rannassa on pieni huvimaja. Googlen kartalla kaikki laivareitit on piirretty salmeen saaren toiselle puolelle, mutta ainakin isot alukset ohittavat Nybodaholmen-saaren sen eteläpuolelta, jolloin huvila näkyy:


Tämän jälkeen laiva tulee kohtaan, jossa mutkitteleva reitti tekee tiukkoja käännöksiä. Kartan alareunasta näkyy, miten paljon todellinen kulkureitti poikkeaa Googlen karttaan merkitystä:


Oxdjupet (klo 8.55)

Mutkien keskellä on reitin kapein kohta, paikallinen Kustaanmiekka, laivan kulkiessa Oxdjupetin salmen läpi. Kulkusuunnassa oikealle jää Rindön saari ja vasemmalle isompi Varmdö.

Rindön saarella on Oskar-Fredriksborgin linnoitus, joka näkyy hienosti laivan sivuuttaessa sen aivan läheltä:


Saarella näkyy myös kasarmirakennus:


Salmen toisella puolella on Fredriksborgin pyöreä linnoitus.

Kun salmesta on selvitty ja laiva kääntyy, salmen kapeus näkyy hyvin seuraavan aluksen tullessa:


Ljungbergsgården (klo 9.15)

Vuonna 1908 pankkiiri Nils Perssonin rakentama upea kesähuvila toimii nykyään konferenssikeskuksena.


Bogesundin linna (klo 9.38)

Metsän takaa näkyy Bogesundin linnan tornit. Tarkemmat tiedot edellisessä kirjoituksessa. Googlen kartta näyttää laivareitin väärässä kohdassa.

Duvholmenin kivihuvila (klo 9.42)

Duvholmenin saarella on oma kotisivu, joka kertoo saaren rakennuksista. Iso talo on kivihuvila (Stenvilla), jonka Josef Berggren rakennutti kolmelle tyttärelleen vuonna 1890. Sivujen mukaan talossa asuu nykyään vuokralla viisi perhettä. Heillä on upea näköala Tukholmaan!


Myös tämän saaren kohdalla Google Mapsin reittiviiva on piirretty väärään kohtaan.

Elfvikin huvila (klo 9.44)

Hieno huvilamainen rakennus Elfvikin niemen rannalla:


Elfviksudde-hotelli (klo 9.45)

Rannalla näkyy pitkänomainen, matala rakennus, joka jää osittain puiden varjoon. Pihassa liehuu yleensä Ruotsin lippu. Rakennus on Blue Hotel -hotelli.


Hotellin www-sivulla rakennusta kehutaan arkkitehtuurin helmeksi -- ja sitä se varmaan olikin valmistuessaan 1960-luvulla. Kokonaisuus tuo mieleen samalta ajalta peräisin olevan Helsingin Hanasaaren konferenssikeskuksen, joka toimii myös osallistujien majoituslaitoksena.

Akvaariotalot (klo 9.50)

Nyt ollaan jo Tukholman kaupungin alueella. Lidingön saarelta [korjaus 5.8.2011: Lidingö on oma kuntansa, saari ei kuulu Tukholmaan] pistää silmään kaksi rakennusta, joista oikeanpuoleinen on kuin kolmeen kerrokseen rakennettu akvaario: koko talon seinä on lasia. Kun vielä aamuaurinko paistaa suoraan sisään, asukkailla ei ainakaan ole puutetta valosta!


Tässä kuvassa talon ylin ja alin kerros on peitetty verholla, jota aiemmin ei ole ollut.

Brevik (klo 9.53)

Lidingön rannalla olevassa Brevikin kaupunginosassa näkyy useita hienoja taloja:




Tämän talon vieressä on ainakin ennen ollut Floresta-hotellin [korjaus 5.8.2011: Foresta-hotellin] kyltti, mutta se ei erotu kuvassa.

Näckrosvägenin talo

Näckrosvägenin päässä on erikoinen talo:


... ja sen jälkeen Silja Linen laiva saapuukin jo Värtanin satamaan.

Tiedoissa voi olla virheitä, joten tiedot korjauksista ovat tervetulleita.
Website Security Test