tiistai 30. lokakuuta 2012

Miksi niin harva äänesti?

Kunnallisvaalien äänestysprosentti jäi 58,2:aan, mikä on kolme prosenttiyksikköä vähemmän kuin edellisissä vaaleissa (61,3 %) ja kaukana 1980-luvun lukemista (jopa 78,5 %). Tällä menolla vuoden 2020 vaaleissa äänestää alle puolet äänioikeutetuista. Äänestyspäivän sää oli loistava, joten tällä kerralla edes huono sää -kortti ei auta.

Demokratian kannalta hiipuva kiinnostus on tietenkin huolestuttavaa. Pääministeri Katainen ehti jo kutsua tulosta "todella katastrofaaliseksi".

Mutta voiko asialle tehdä mitään? Ja onko kyseessä edes todellinen ongelma? Poliitikkojen mielestä laskeva trendi kertoo kansalaisten pahoinvoinnista ja syrjäytymisestä, mutta niin he sanovat kaikista ikävistä ilmiöistä. Äänestyslaiskuus voi kertoa monesta muustakin asiasta.

Kuten vaikkapa vaaliväsymyksestä. Vuonna 2011 oli eduskuntavaalit, alkuvuonna presidentinvaalit ja nyt kuntavaalit. Vuoden 2000 vastaavassa vaaliputkessa kunnallisvaalien äänestysprosentti jäi vielä alhaisemmaksi (55,8 %), vaikka Suomella meni loistavasti. Talous kukoisti, markka oli käytössä ja alkanut uusi vuosituhat näytti kaikin puolin lupaavalta.

Television lukuisat vaaliohjelmat eivät varsinaisesti lisää kiinnostusta. Samat puoluejohtajat istuvat ilta toisensa jälkeen eri kanavilla ja sanomalehtien nettivideoilla teennäisen hauskoissa tenteissä, joissa heiltä kysytään samoja keinotekoisia kysymyksiä. Heidät laitetaan leikkimään, kaksintaistelemaan keskenään ja ottamaan kantaa asioihin, jotka eivät millään tavalla ole edes vaalien aiheena (kuten kotimaan politiikka presidentinvaaleissa tai EU-asiat kuntavaaleissa). Raati arvioi puheenjohtajia Idols-tuomariston tapaan ja studioyleisö saa osoittaa suosiotaan.

Vaalitenteistä on tullut huonoa viihdettä. Kuka jaksaa katsoa sitä, kun parempaakin on tarjolla 14 muulla tv-kanavalla (muusta netistä puhumattakaan)?

Uurnille vaivautui lähinnä vanhempi väki, jolle äänestäminen on kansalaisvelvollisuus ja vuodesta toiseen toistuva rutiini. Nuorilla vastaavaa rutiinia ei ole. He ovat tottuneet välittömään vaikuttamiseen ja tykkäämiseen sosiaalisessa mediassa. Numeron kirjoittaminen paperilapulle muutaman vuoden välein ei vastaa heidän käsitystään vaikuttamisesta eikä edes oikeasta demokratiasta.

Fakta vain on, että muutamalla hyvällä Facebook- tai Twitter-päivityksellä voi vaikuttaa enemmän kuin äänestämällä -- ainakin, jos päivitys on niin hyvä, että se lähtee leviämään sosiaalisessa mediassa eteenpäin. Päivitykset vaikuttavat muihin äänestäjiin sekä kansanedustajiin ja kuntapäättäjiin.

Sähköinen äänestäminen voisi korjata tilannetta, mutta sekään ei poista itse perusongelmaa. Kun suora demokratia yleistyy koko ajan, miten paljon epäsuoraa demokratiaa jatkossa tarvitaan? Jääkö se vanhempien ihmisten kanavaksi? Käykö siis niin, että nettiaikana vain (sosiaalisesta mediasta) syrjäytyneet äänestävät?

Ehkä nuoria eivät edes kiinnosta entiseen tapaan elämän perustarpeet kuten asuminen, työ ja koulutus. Niitä pidetään itsestäänselvyyksinä. Kiihkeimmät keskustelut käydään tekijänoikeuksista, maahanmuutosta -- jopa potilastietojärjestelmistä. Ei ole sattumaa, että uusista pienpuolueista vaikuttavin on piraattipuolue.

Nuoret marssivat tekijänoikeuslakia (2005), nettisensuuria ja lapsipornosuodatusta (2008), Lex Nokiaa (2009) ja liian kallista potilastietojärjestelmää (2012) vastaan. Äänestetään ensi kerralla näistä, niin nuorten prosentit saadaan nousuun. Maailmanrauha, keskimatkan ohjukset tai työttömyys? Äh, faijan ja mutsin aikaisia juttuja. Kyllä ne joku hoitaa.

Lisätty YLE-uutinen 30.10.2012: http://yle.fi/uutiset/tutkija_laskeva_aanestaminen_kertoo_eriarvoistumisesta/6357460 -- niinpä tietysti. 

maanantai 29. lokakuuta 2012

Identiteettihuijaus onnistui

Auts, tämä on vähän noloa -- mutta toisaalta: mokaaminen kuuluu sosiaaliseen mediaan, eivätkä mokat häviä unohtamalla. Parasta siis vain olla avoin ja nostaa kissa pöydälle. Virheistä oppii, ja fiksut tunnistaa siitä, että he oppivat toisten virheistä.

Joskus viime vuonna törmäsin netissä Hannu Kailajärven (Wincapitan isä) blogiin ja sitä myötä hänen Twitter-tiliinsä. Ryhdyin seuraajaksi. Viesteissä esiintyi oikeudenkäynnistä sisuuntunut ja hieman uhmakas kirjoittaja, joka kertoi koodaavansa uutta Wincapitaa.


Viime viikolla tapasin Hannu Kailajärven Helsingin hovioikeuden käytävällä median piirittämänä. Muutamaa päivää aikaisemmin hän oli Twitterissä harmitellut istuntoihin kuluvaa aikaa ja twiitannut, että voi koodata oikeussalissakin. Kävin kysymässä, oliko tämä vitsi.

Hannu Kailajärvi hovioikeudessa 25.10.2012.
Kailajärvi näytti hetken hölmistyneeltä mutta kertoi sitten, ettei ole lainkaan Twitterissä. Hän tiesi joutuneensa identiteettivarkauden uhriksi ja kertoi tehneensä asiasta rikosilmoituksen.

Varoitettuani vuosien ajan muita siitä, etteivät netissä kirjoittavat ihmiset välttämättä ole aitoja, olin itse mennyt halpaan. Miten tässä näin kävi?

Kailajärven Twitter-tili oli uskottava, sillä ohjelmoijana hänen voi olettaa tuntevan nettipalvelut. Monilla julkkiksilla on ollut valeprofiileita, mutta niiden rinnalla on aina ollut myös oikea henkilö (kuten seurapiiritoimittaja Rita Tainolan oikea profiili @RitaTainola ja valeprofiili @TainolaRita tai Stephen Elopin oikea @Selop ja valeversio @ceoStephenElop). Kailajärviä oli Twitterissä vain yksi. Blogi ja aidolta näyttävä valokuva lisäsivät huijauksen uskottavuutta.

Valetwiittaajan viestit ampuivat hieman yli ja käyttivät paikoin alatyylistä kieltä, mutta pakoilun, tutkintavankeuden ja käräjäoikeuden käsittelyn huomioiden niiden sävy oli kuitenkin uskottava.

Ilmeisesti huijaus oli tehonnut muihinkin, sillä identiteettivarkaalla oli tuolloin 775 seuraajaa.

Identiteettivarkaus ei ole Suomen lain mukaan rikos edes silloin, kun se on näin perusteellinen ja käyttää oikean henkilön valokuvaa. Poliisi voi puuttua toimintaan vasta, jos viesteissä syyllistytään kunnianloukkaukseen tai rikotaan jotain muuta lakia. Epäilen, ettei sellaisesta ole näyttöä, joten rikosilmoitus ei johda mihinkään.

Identiteettivarkauden määrittely ei ole helppoa, mutta lakia pitäisi muuttaa niin, että ainakin räikeimpiin tapauksiin voitaisiin puuttua. Ei tunnu mukavalta, jos joku levittää sosiaalisessa mediassa kuvan kanssa viestejä, joiden sisältöön ei itse pysty vaikuttamaan.

Sitä odotellessa ainoa keino on perustaa Twitteriin oma tili. Aidon tilin kautta voi levittää tietoa huijarista ja kun ihmiset etsivät seurattavia, he osaavat olla varuillaan löytäessään useita saman nimisiä.

Ensi kerralla muistan toivottavasti itsekin olla varovaisempi.

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Windows 8 aloitusnäyttö on mainio

"Missä ihmeessä on start-nappula?" kysyy moni Windows 8:aan koneensa päivittänyt.

Microsoftilta on kieltämättä rohkea veto poistaa tämä keskeinen painike kokonaan. Eikä sitä saa takaisin millään yksinkertaisella asetuksella, vaan painike on tosiaan hävinnyt (no, apuohjelmia ja muita kiertoteitä toki löytyy).

Microsoftin ajatus on, ettei Start-nappulaa tarvita, koska uusi aloitusnäyttö tekee saman -- ja paljon muuta. Aloitusnäytön ja Startin idean oivaltaminen onkin ensi askel Windows 8:n ymmärtämiseen. Aloitusnäyttö on Start-painike.

Hämmennyksen jälkeen on myönnettävä, että uusi aloitusnäyttö on nerokas keksintö. Se on kuin kaksiulotteinen start-painike, jossa ohjelmalista laajenee myös vaakasuunnassa. Toinen parannus on tietenkin siinä, että kuvakkeet ovat dynaamisia ja voivat näyttää koko ajan päivittyvää tietoa. Kolmas hienous: kokonaisia ryhmiä voi nimetä ja siirtää hiirellä. Esimerkiksi arkipäivänä voi vasempaan reunaan siirtää töissä tarvittavat sovellukset, kun taas viikonloppuna siihen vedetään hupisovellukset ja omat linkit. Neljäs hienous on hakutoiminto, joka etsii ohjelman heti kun sen nimeä aletaan kirjoittaa. Erillistä hakukenttää ei tarvita.

Vaikka aloitusnäyttö on aivan uudenlainen, siihen päästään samoin kuin ennenkin: viemällä hiiri vasempaan alanurkkaan. Toinen tapa on painaa pelkkää Win-näppäintä, joka vaihtelee perinteisen Windowsin ja uuden työpöydän (siis aloitusnäytön) välillä.

Windows 8 aloitusnäyttö on mainio, mutta....
Erityisen hyvin aloitusnäyttö toimii tablet-koneilla, joissa ei juurikaan tarvita vanhoja Windows-sovelluksia. Hyppy vanhan Windowsin puolelle luo ristiriitaisen vaikutelman. Kaikesta näkee, että vanha ja uusi on paritettu yhteen puoliväkisin.

Applen iPadin aloitusnäyttö vaikuttaa Windows 8:n rinnalla askeettiselta ja vanhanaikaiselta. Ohjelmat käynnistyvät staattisista kuvakkeista, joita pitää selata esiin sivu kerrallaan, eikä reaaliaikaista tietoa näe yhdellä vilkaisulla.

iPadin aloitusnäyttö vaikuttaa vanhanaikaiselta ja tuo mieleen Windows 3.1:n (1992).
Sitten ne huonot puolet. Windows 8 toimisi hyvin, jos vanhoja sovelluksia ei olisi. Start-painikkeen puuttuminen tuo joitakin käytännön ongelmia:

- miten avaan toisen levyaseman tai hakemistopuun, kun start-painiketta tai oma tietokone -kuvaketta ei ole?
- miten sammutan tietokoneen?
- miten avaan nopeasti jonkin viimeksi käyttämistäni työtiedostoista?

Aloitusnäyttöön vaihtaminen toimii, mutta jatkuva vaihtaminen kahden eri tilan välillä tuntuu ärsyttävältä ja varsinkin isolla näytöllä hiirtä joutuu liikuttamaan paljon aiempaa enemmän.

Ongelmia voi lieventää eri tavoin. Usein käytettyjä sovelluksia voi vetää työpöydälle käynnistyskuvakkeiksi tai lisätä tehtäväpalkkiin. Ongelma on vain siinä, että sovellukset on etsittävä tiedostonäytöstä. Mistä löydät usein käytettyjä apuohjelmia, kuten Ohjauspaneelin?

Myös Win+X -yhdistelmä on hyödyllinen: se avaa Start-painikkeen kohdalle pikavalikon, josta löytyvät niin Ohjauspaneeli, komentotulkki kuin yleisesti tarvittavat asetukset. Kannattaa painaa yhdistelmä mieleen!

Win+X -näppäinyhdistelmä auttaa Start-painikkeen puutteeseen.
Windows 8:n aloitusnäyttö on yksi parhaista keksinnöistä pitkään aikaan. Uudessa Windows-versiossa on paljon muutakin kehuttavaa mutta myös kritisoitavaa. Palaan niihin tulevissa postauksissa.

perjantai 26. lokakuuta 2012

Finnairin web-palvelu ei hyväksy ETKT-numeroa

VR:n sähköinen lippupalvelu on surullisenkuuluisa esimerkki siitä, miten kaikki voi mennä pieleen. Tuorein uutinen kertoo VR:n myyvän lippuja juniin, joita ei ole olemassa. Ei yllätä. Mutta VR:n kommentti yllättää: Matkustusreitin valittuaan asiakkaan tulisi tietää, millainen junakalusto milläkin reitillä kulkee. No kidding!

Vähemmälle huomiolle on jäänyt Finnairin web-palvelu, joka ei sekään ole mikään käytettävyyden riemuvoitto. Joka kerta, kun yritän tehdä lähtöselvitystä verkossa, törmään samaan ongelmaan.

Sähköpostilla lähetetty lentolippu sisältää kuuden merkin pituisen varausnumeron sekä pidemmän ETKT-koodin (electronic ticket?). Lähtöselvitysikkuna kysyy tiedot näin:

Syötä varausnumero tai E-lippunumero.
Jos sähköpostissa lukee ETKT, sama teksti voisi tietysti näkyä myös lomakkeella. Oletan, että kyse on samoista tiedoista.

Vaikka tiedot ovat oikein, tuloksena on aina sama virheilmoitus: Tiedot eivät ole oikein. Miten niin? Mikä niissä on väärin? Ilmoituksesta päätellen nimi.

Aina sama virheilmoitus.
Ai niin, E-lippunumero pitää tietenkin kirjoittaa yhteen, vaikka lipussa se on kirjoitettu erikseen (105 20556...). Olisiko liikaa vaadittu, että web-palvelu itse osaisi poistaa välilyönnin, joka tulee siirrettäessä pitkää numerosarjaa leikepöydän kautta?

Tämä ei kelpaa, matkustajan pitää itse poistaa välilyönti.
Vasta kun matkustaja ymmärtää syöttää varaustunnuksen lippunumeron sijaan hänellä on mahdollisuus saada selvitys onnistumaan:
Varaustunnuksella lähtöselvitys onnistuu.
Lisäksi palvelu voisi muistaa asiakkaan Plus-numeron, jotta sitä ei tarvitsisi aina kirjoittaa käsin. Ja kun numero on kirjoitettu, palvelu voisi myös hakea automaattisesti matkapuhelinnumeron sms-lippua varten. Nyt sekä Plus-numero että matkapuhelin pitää syöttää joka kerta uudelleen.

Ilmeisesti Finnair kerää kanta-asiakkaiden yhteystietoja vain omaa markkinointia varten. Asiakaspalveluun niistä ei ole apua.

Mahdollisesti teen jotain aina samalla tavalla väärin, kun lähtöselvityksen teko ei koskaan onnistu, mutta siinä tapauksessa ohjeistusta tulisi parantaa.

Oikeasti käyttäjäystävällinen palvelu osaisi vaihtaa nimen Ä-kirjaimet A:ksi, mutta tämän jokainen Järvinen tai Mäkinen on oppinut tekemään kantapään kautta.

tiistai 23. lokakuuta 2012

Viides valtiomahti

Internet -- sen blogit ja sosiaalinen media -- teki eilen tehtävänsä. Tarkkasilmäinen Katleena huomasi Hesarin jutussa outoja kommentteja, sai bloginsa kautta lukijat penkomaan asiaa ja illalla tulos levisi kulovalkean tavoin sosiaalisessa mediassa: Hesarin jutun sitaatit eivät olleet aitoja haastattelukommentteja.

Lehdistö on neljäs valtiomahti, eräänlainen vallan vahtikoira, joka tarkkailee ja raportoi päättäjien väärinkäytöksistä. Mutta kuka vahtii lehdistöä? Tähän asti media on ollut solidaarinen itselleen eivätkä kilpailijat ole uutisoineet kuin kaikkein suurimmat ohilyönnit. Kuten vaikkapa YLEn lautakasajupakan.

Nyt media on saanut oman vahtijansa, viidennen valtiomahdin. Nettikansa huomaa epäilyttävät uutiset ja penkoo niistä äkkiä totuuden esille.

Tänään Helsingin Sanomat pyysi anteeksi tapahtunutta. Lehden pitkäaikainen avustaja oli loukannut journalismin pyhää periaatetta ja kopioinut haastateltavien valheelliset repliikit ulkomaisista lähteistä. YLE oli haukkana paikalla kysymässä Mitä mieltä olet Hesarin kopiointijutusta?

Totuuden nimissä on sanottava, että Hesarin huijaus oli pieni. Vainoharhaisten hyljeksintä työpaikalla on niin abstrakti asia, että haastateltavat voivat oikeasti sanoa melkein mitä tahansa -- ja kaikki olisi totta. Jos Anne, 45 ei oikeasti olekaan sitä mieltä että vainoharhainen kolleega kyylää tietoja työyhteisön jäsenistä, niin Riitta, 46, saattaisi hyvin olla.

Kaksi seikkaa tekee Hesarin mokasta todellista suuremman. Ensinnäkin kyse oli mitättömästä jutusta. Niin pienestä, että hyppäsin itse sen yli sunnuntain lehdessä. Huijausta ei siis voi perustella kiireellä vaan kyse on yksinkertaisesti piittaamattomuudesta.

Toinen seikka on se, että huijaus oli hyvin lähellä onnistua. Alan ammattilaisena Katleenan huomio kiinnittyi sitaattien outoihin sanavalintoihin, jotka eivät kuulostaneet suomelta. Miksei Hesarin oma toimitus havainnut samaa? Lukiko jutun käsitellyt toimittaja avustajan lähettämän tekstin ennen sen päätymistä lehteen?

Jos avustaja olisi keksinyt sitaatit omasta päästään eikä kopioinut niitä ulkomaisesta lähteestä, kukaan ei olisi huomannut -- tai ainakaan voinut todistaa -- mitään. Tryffelisika nyt vain sattuu olemaan aika erikoinen vertaus suomalaisessa työelämässä. Avustaja jäi kiinni, koska yritti saada sitaatit oikeilta ihmisiltä. Täysin keksittyinä huijaus olisi onnistunut. Jos huijaat, tee se kunnolla.

Tästä päästäänkin siihen todelliseen kysymykseen: kun päätoimittaja televisiossa sanoo, ettei tällaista ole hänen tietääkseen ennen tapahtunut, miten varma hän voi olla asiasta? Kuinka monta muuta, kenties paljon tärkeämpää, huijausta on aiemmin mennyt läpi? "Tapaus on Suomen oloissa poikkeuksellinen", sanotaan YLEn uutisessa. Mutta onko se?

Joka tapauksessa hyvin tehty viides valtiomahti! Ja hyvin tehty Katleena Kortesuo!

maanantai 22. lokakuuta 2012

Kuka jatkossa ottaa valokuvat?

Eilinen käännöskeskustelu tuoreena mielessä pysähdyin Hesaria lukiessani sivulle A4. Siinä on valokuva hyvinvointipalveluyrittäjästä:

Lehdet eivät ole kovin tarkkoja valokuvien laadun suhteen.
Sanomalehdetkään eivät ole enää kovin tarkkoja käyttämiensä valokuvien suhteen. Oheinen kuva muistuttaa salamalla päin naamaa otettujen digipokkarien tuotoksia, mutta tässä salama on ilmeisesti ollut kuvaajan kädessä. Joka tapauksessa suora salama on latistanut valon ja vieraan henkilön selkä peittää kolmasosan kuvasta, mutta mitäpä niistä. Myönteistä on, ettei salama heijastu taustalla olevasta ikkunasta.

Huonoja kuvia on lehdissä nähty aina, mutta ne liittyvät äkillisiin uutistapahtumiin. Tässä on kyse toimituksen tekemästä jutusta, jossa kuvilla ei ole ollut kiire (toisen henkilön kuvan tämän vieressä onkin laadukkaampi, HS:n oman kuvaajan ottama).

Luulen, että valtaosa lukijoista ei huomaa kuvassa mitään outoa. Digikuvaus on totuttanut meidät huonoihin valokuviin ja yleiseen laaduttomuuteen. Jos kuva olisi otettu kännykkäkameralla, se olisi vielä paljon huonompi: siinä olisi liike-epäterävyyttä ja kuva olisi vinossa. Arkikuvien mittareilla tämähän on suorastaan hyvä. Todennäköisesti kuvaajakin on pitänyt otostaan onnistuneena, kun on kerran lähettänyt sen valtakunnan päälehteen.

Ajan henki on, ettei laadulla ole niin väliä. Miksi maksaa turhasta, jos kukaan ei huomaa tai ainakaan välitä? Harrastajalaatu riittää.

Pitää vielä korostaa, että yleensä Hesari käyttää vain hyvälaatuisia kuvia, joten tässä on todennäköisesti sattunut työtapaturma. Mutta jos lukijat alkavat olla niin tottuneita huonoihin kuviin, etteivät kiinnitä niihin huomiota lehdessäkään, laatuun ei kannata sielläkään panostaa liikaa.

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Kuka jatkossa kääntää tv-ohjelmat?

Netflix jäi nolosti kiinni Divxfinland.orgin käännöstekstien luvattomasta käytöstä. Ja yhtä nolosti Divxfinland.orgin edustaja kertoi, että olisi antanut luvan jos sitä olisi pyydetty. Noloa siksi, ettei luvattomien käännösten käyttöön voi antaa lupia muille. Tekijänoikeuslaki suojaa myös teoksen kääntämistä. Omien käännösten levittäminen on vastoin lakia.

Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskukselta (TTVK) on hurskastelua puuttua harrastajien käännöksiin nyt, vaikka Divxfinland.orgin toiminta on ollut avointa ja saanut jatkua monta vuotta.

Asia nousi otsikoihin vasta tällä viikolla, kun Netflix ja Viaplay avasivat Suomen-palvelunsa. Jatkossa niiden on saatava jostain tekstitykset myymiinsä tv-sarjoihin ja elokuviin. Ammattilaisten tekeminä tekstitykset ovat kalliita, joten oikotielle olisi kysyntää.

Netissä moni harrastaja väittää, ettei edes halua käännöksiä. Tv-sarjoista ja elokuvista nauttii muka paremmin alkukielellä. Itse olen eri mieltä. Vaikka ymmärrän englantia hyvin, luen mieluummin tekstityksiä, koska silloin television äänen voi pitää hiljaisemmalla eikä tarvitse koko ajan keskittyä kuunteluun.

Myös Divxfinlad.orgin suuri suosio kertoo, että teksteille on kysyntää. Jostain syystä esim. uusien elokuvien käännökset ilmestyvät sinne viikko ensi-illan jälkeen, vaikka dvd/blu-ray-levy tulee myyntiin vasta puolen vuoden päästä. Tekstityksillä on kymmeniä tuhansia latauskertoja. Siitä voi päätellä, että teksteille *on* kysyntää myös alan harrastajien (lue: piraattien) keskuudessa.

Mutta tekstityksen ei välttämättä tarvitse olla suomea. Usein riittäisi, että ohjelmissa oli englanninkieliset tekstit. Muutama outo fraasi tai erikoistermi olisi helppo etsiä tarvittaessa nettisanakirjasta.

Todennäköisesti suomalaisille tarkoitetun kaupallisen videopalvelun on tarjottava suomalainen (tai  ruotsinkielinen) tekstitys. Kun uusien jakelutapojen bisnesidea perustuu siihen, että tv-sarjat näytetään Suomessa jo USA:n esitystä seuraavana päivänä, ei käännöksille jää paljon aikaa. Eikä varsinkaan rahaa, jos tilausmaksu on 7,99 euroa kuussa ja sillä saa katsoa niin paljon kuin jaksaa. Jostain on pakko tinkiä, jotta uusi malli voisi toimia.

Netflix on ilmeisesti ajatellut, että katsojat tekevät itse käännöksensä. Tällainen voi onnistua, mutta se edellyttää että Netflix sopii käännösoikeuksista muiden esityskorvausten yhteydessä. Ja voisi kai niille harrastajille jotain maksaakin...

AV-kääntäjät ovat jo älähtäneet työnsä kannibalisoimisesta. Korostan heti, että itse arvostan laadukasta suomenkieltä. Käännösten oikeellisuus ja virheettömyys on itselleni keskeinen osa elämystä. Ja niin se on ilmeisesti muillekin -- ainakin päätellen lukuisista sivuista, joille on koottu television käännöskukkasia.

Silti on pakko kysyä: mikä on käännösten merkitys jatkossa? Jos katsojille on tärkeintä se, että sarjat näkee heti tuoreeltaan ja että palvelu on edullinen, ovatko ihmiset oikeasti valmiita maksamaan käännösten laadusta? Käykö tässä samoin kuin journalismissa, jossa kaikki kyllä väittävät haluavansa suomenkielistä laatujournalismia, mutta tuskin kukaan on valmis maksamaan siitä.

Ja tekeekö ammattilainen välttämättä parempaa laatua kuin asialle omistautunut harrastaja? Kumpi osaa kääntää paremmin vaikkapa Star Trekin erikoissanastoa: ammattilainen, joka kääntää huomenna lääkärisarjaa ja ensi viikolla tiedeohjelmaa vai sarjan fani, joka tuntee kaikkien aiempien jaksojen tapahtumat ja on kirjoittanut niihin liittyvät Wikipedia-artikkelit?

Joukkoistaminen on synnyttänyt Wikipedian ja tappanut siinä sivussa tietosanakirjabisneksen. Käykö käännöksille samoin?

Keskustelu muistuttaa myös väittelyä siitä, vievätkö harrastajakuvaajat ammattilaisten työt. Jos yhä useammalle hääparille tai lehdelle riittää harrastajan ottama kuva, jonka hinta on murto-osa ammattilaisen veloituksesta, onko vika harrastajissa vai kuvan ostajissa?

Kaikki edellä oleva koskee vain englanninkieltä. Kohta kaikki osaavat sitä hyvin tai erittäin hyvin, joten kääntämisen merkitys muuttuu väistämättä jollain tavalla. Muiden kielten osaajien määrä saattaa jopa vähentyä, joten venäläisen, saksalaisen, italialaisen, espanjalaisen tai jopa ruotsalaisen materiaalin kääntäjille riittää varmasti töitä jatkossakin.

Jk 1. AV-kääntäjien blogissa kerrotaan, että normaalisti 1,5 tunnin ohjelman kääntämiseen kuluu viikko. Ottaen huomioon, miten tasapaksua makkaraa tv-sarjat ovat, aika tuntuu pitkältä. Olisikohan työtä mahdollista tehostaa, kuten esim. toimittajat ovat joutuneet tekemään?

Jk 2: Hesarin valokuvaksi kelpaa huonompikin otos

perjantai 19. lokakuuta 2012

Teräväpiirron jälkeen tulee 4K

Suomi ottaa vielä haparoivia askeleita teräväpiirtoon, mutta seuraava laatutaso on jo kehitteillä: 4K -tekniikassa kuvan tarkkuus on nelinkertainen teräväpiirtoon verrattuna eli 3840 x 2160 pikseliä. Sony esitteli tänään Suomessa ensi kertaa 4K-televisiotaan.

Sony 4K -television kuva on neljä kertaa HD-teräväpiirtoa tarkempi. 
XBR-84X900 on kaikin puolin massiivinen laite: näytön halkaisija on 84", paino 100 kiloa ja hinta vaatimattomasti 26 000 euroa (sisältää toimituksen ja asennuksen). Sähköä kuluu katselun aikana aikana 560 wattia.

Turha kysyäkään, miltä kuva näyttää. Jättikokoinen kuva on huipputerävä, aivan kuin katselisi ikkunasta ulos. Kuvassa on vain yksi heikkous: 25 tai 30 kuvan ruutunopeus on kauan sitten jäänyt resoluutiokilpailun jalkoihin. Kuva on erittäin terävä, värit upeat -- mutta liiketoistosta huomaa, että kuva on tallenteesta eikä oikeasta elämästä.

4K-tekniikka on niin uutta, ettei sisältöä vielä ole. Sonyn demossa ohjelmat toistettiin tietokoneelta. Todennäköisesti Blu-raystä tehdään uusi standardi, jossa levyn kerrosten lukumäärää ja samalla kapasiteettia lisätään. Tällä hetkellä tekniikka on siis vasta tekninen kuriositeetti. Tosin laite skaalaa ylöspäin tavallista HD-kuvaa, joten tavallisen Blu-ray-elokuvan pitäisi näyttää aiempaa terävämmältä. Sonyllä on myös pienen matkalaukun kokoinen 4K-projektori (VPL-VW1000ES "vain" 20 000 euroa), mutta sen kuva ei näytä aivan yhtä tarkalta kuin televisiossa.

Jotain käsitystä kuvan tarkkuudesta saa vertaamalla demolaitteesta ottamaani kuvaa:

Valokuva 4K-demosta.
ja rajaamalla valokuvasta pieni pala 100 % tarkkuudella:

Rajaus edellisen valokuvan keskeltä.
Yleensä kun televisiosta otettua valokuvaa suurentaa, näytön kuvapisteet nousevat esiin ja tuottavat häiritsevää moire-efektiä. 4K-television kuva on niin tarkka, että siitä otettua valokuvaa voi suurentaa tavallisen valokuvan tavoin.

Onko HD:tä korkeammalle tarkkuudelle oikeasti käyttöä? Uskon, että on. Tavallinen HD-kuva näyttää hyvältä vielä 55-tuumaisella näytöllä, mutta sitä isompana puutteet nousevat esiin. 4K-kuva näyttää loistavalta vielä 100 tuuman näytöltäkin, vaikka sitä katsoisi aivan läheltä. Hyvällä materiaalilla tarkkuus on ällistyttävä, kannattaa käydä vaikka Digiexpo-messuilla katsomassa. CNETin vaikutelmat kannattaa lukea myös.

Hinta on kova, mutta kun 42" plasmat tulivat myyntiin, niiden hinta oli lähes samalla tasolla. Nyt vähän isompia malleja myydään marketeissa alle tonnilla. Vastaava kehitys tapahtunee 4K-laitteissa.

Kaikilla ei ole tarpeeksi isoa olohuonetta 84 tuuman näyttöä varten, mutta ennen pitkää myyntiin tulee myös pienempiä malleja. Applella on huipputarkka iPad ja Mac-kannettava, jotka totuttavat ihmiset silmää tarkempaan kuvaan.

Sonyn jättitelevisio käyttää passiivista 3D-tekniikkaa, joten katselulasit ovat erittäin kevyet ja kuva terävä. Joka toinen juova näyttää vasemmalle ja joka toinen oikealle silmälle tarkoitetun kuvan. Playstation 3:lla esiteltiin autopeliä, jossa kaksi voi ajaa kilpaa ja nähdä oman näkymän rataan. Pelejä varten käytetään 2D-laseja, joissa on joko pysty- tai vaakapolarisaatiosuodin. Tavallisilla 3D-laseilla kumpikin silmä näkee eri pelaajalle tarkoitetun kuvan, jolloin sulkemalla silmiä vuorotellen (tai peittämällä lasin kädellään) voi vaihdella kahden eri pelaajan välillä.

Hei, tämähän ratkaisee vanhan ongelman siitä, mitä ohjelmaa katsotaan televisiosta -- kumpikin voi katsoa omaa ohjelmaansa samalta televisiolta yhtä aikaa! Äänten erottamiseksi toinen joutuu tosin käyttämään kuulokkeita.

Sony esitteli myös uuden AV-vahvistimen, jossa on tuki 4K-kuvalle. Erikoisuutena vahvistimen muistiin on mallinneettu tunnettujen konserttisalien akustiikka. Katsoja voi valita esimerkiksi Amsterdamin kuuluisan Concertgebow'n vai jonkin toisen salin. Valitettavasti Helsingin musiikkitaloa ei ainakaan vielä ole laitteen muistissa. Ehkä seuraavassa versiossa voi valita jopa istumapaikan: eturivissä, takana tai aitiossa :-)

Sonyn uusi AV-vahvistin. Sen yläpuolella 4K-projektori. 

torstai 18. lokakuuta 2012

Viaplay ja Netflix tulivat Suomeen

Viaplay ja Netflix avasivat palvelunsa Suomessa samana päivänä. Sain kutsun Viaplayn julkistustilaisuuteen, joten kävin kuuntelemassa yrityksen terveiset suomalaisille asiakkaille.

Kehitys USA:ssa on ollut nopeaa. Amazon myy jo enemmän kirjoja e-versioina kuin paperisina. Digimusiikin osuus maailmanlaajuisesta myynnistä ylitti 50 % viime vuonna. Ja tänä vuonna USA:ssa katsellaan enemmän elokuvia online kuin levyiltä. Huikeaa.

Viaplay myy kiitettävän selkeää palvelua, jossa asiakas ostaa rajattoman katseluoikeuden kuukaudeksi kerrallaan. Pelkät tv-sarjat maksavat 3,95 euroa, elokuvat siihen lisättynä 7,95 euroa ja laajin paketti, jossa on mukana NHL-pelit, 16,95 euroa kuukaudessa.

TV-viihteen kentällä riittää nyt toimijoita. Kaikki haluavat osansa laajenevasta kakusta.
Sisältöä voi katsella Smart-TV:llä (moderni taulu-tv, jossa on internet-yhteys), tablet-koneilla, älypuhelimilla, tietokoneella, Playstationilla ja niin edelleen. TV-viihde ei ole enää sidottu televisioon.

Sisältö on tekstitetty suomeksi, mikä toisaalta rajaa valikoimaa. Netflixin USA:n kirjastossa on 100 000 nimikettä, pohjoismaiden versiossa on siitä vain kymmenesosa. Luulisi, että kääntäjille riittää lähiaikoina hommia.

Viaplay ja Netflix ovat vasta alkua. HBO, Apple, Google ja Microsoft tulevat myös markkinoille. Laajakaistan kautta koko tv-viihteen kulutus tulee muuttamaan muotoaan.

Viaplayn edustaja korosti mobiilin katselun merkitystä. Viaplayn kaltaisten palveluiden idea on tableteissa ja tulevaisuuden päätelaitteissa.

Viaplayn kaltaisten palveluiden idea on uusissa päätelaitteissa. Televisio on vain yksi  monista katselutavoista.
Itse olen huono tv-katsoja. Elisan pilvessä odottaa nytkin parikymmentä elokuvaa ja monia dokumentteja, jotka olen joskus tallentanut mutta joita en ole ehtinyt katsoa. Miten ehtisin katsoa vielä lisää elokuvia maksullisilta kanavilta, kun niitä maksuttomiltakin tulee ylenpalttisesti?

Tai mitä olisivat ne kiinnostavat sarjat, joita yksikään Suomen yli tusinasta ilmaisesta tv-kanavasta ei näytä? Varmaan sellaisiakin löytyy, mutta ne ovat hyvin pienen kohderyhmän ohjelmia.

Joillekin on tärkeää nähdä uudet Housen, Desperate housewivesin tai Lostin uudet jaksot heti USA:n esityksen jälkeen. Heille tällainen palvelu on varmasti hintansa arvoinen. Itse ehdin odottaa vaikka useamman vuoden, ei viihteellä niin kiire ole.

Pohjoismaiden jakelusopimukset määräävät, mitä studioita kullakin tarjoajalla on valikoimassaan.
Kuka enää muistaa television digitalisointia? Miten sen piti tuoda uusia palveluita tv-ruutuun ja osaltaan torjua kansainvälisten viihdekanavien vyöryä? Pienen maan oli hölmöä lähteä vuorovaikutteisen television pioneeriksi ja maksattaa siitä kalliit oppirahat tv-katsojilla.

Kansainväliset jätit tulivat Suomeen joka tapauksessa ja kotimaiset toimijat ovat yhä ahtaammalla. Vain vero-oikeuden saanut YLE on turvassa.

Ylipäätään oli hölmöä panostaa jakelutekniikkaan, joka vanheni käsiin. Sisältö on kuningas. Hollywood mittaa itselleen kakusta entistä suuremman osuuden, kun se pääsee hallitsemaan jakeluketjua lähes katsojien kotiin asti. Tekniikan sijaan suomalaisten olisi kannattanut panostaa sisältöosaamiseen. Juuri sellaiseen kuin Angry Birds ja Iron Sky.

Kymmenkunta vuotta sitten luin alan lehdestä, miten tulevaisuudessa sisältöä ei anneta omaksi vaan siihen myydään ainoastaan katseluoikeuksia. Pidin tätä Hollywoodin juonena: kun asiakas maksaa vain katsomisesta eikä omista edes teoskappaletta, häntä voidaan rahastaa monta kertaa samasta sisällöstä. Ajattelin, että kuluttajat suostuvat tähän malliin vain pakotettuna.

Olinpa väärässä. Immateriaalisten oikeuksien ostaminen tuntuu kelpaavan kuluttajille mainiosti. Harva enää haluaa levyjä hyllyynsä.

tiistai 16. lokakuuta 2012

Hesari avoimen maksumuurin taakse

Helsingin Sanomien verkkopalvelu siirtyy loppuvuodesta "avoimen maksumuurin" (jokseenkin ristiriitainen ilmaisu) taakse. Ilmaiseksi saa lukea viisi artikkelia viikossa per päätelaite.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun lehdet yrittävät muuttaa sisältönsä maksulliseksi, mutta tämä on todennäköisesti viimeinen. Elleivät lukijat nytkään ole valmiita maksamaan, suomalainen lehdistö tulee muuttumaan dramaattisesti -- ja vielä nykyistäkin huonompaan suuntaan.

Hesarin oman uutisen keskustelupalstan kirjoitukset eivät yllätä: minä en maksa ikinä uutisista, siirryn lukemaan muita lehtiä, onneksi on Ampparit, parantakaa ensin laatua, pitäkää tunkkinne jne.

Vaihto muihin lehtiin tuskin onnistuu, sillä ne seuraavat silmä kovana Hesarin esimerkkiä. Kaikki lehdet ovat samassa ahdingossa, kun aiemmin ilmaisen verkkopalvelun rahoittaneet maksulliset paperilehden tilaajat ovat katoamassa. Jos maksullisuus toimii, muutkin lehdet muuttuvat maksullisiksi. Nettiuutiset eivät ole Hesarin vaan koko alan yhteinen ongelma.

Ilmaista palvelua saa jatkossa juoru- ja julkkislehdistä, joiden uutisointi keskittyy viihdemaailmaan ja kaupallisten tuotteiden piilomainontaan.

Jos ne eivät riitä, mitä vaihtoehtoa ilmaissisältöä halajavalla lukijalla on?

Kielitaitoinen voi hankkia uutisensa kansainvälisistä medioista. Ne eivät tosin uutisoi suomalaisia tapahtumia eivätkä tulkitse maailman asioita suomalaisesta näkökulmasta. Mutta ainakin toistaiseksi ne ovat ilmaisia.

Entä jos jättää lehdet kokonaan ja seuraa vain tv-kanavien uutisia? Sielläkin on tulossa isoja mullistuksia. Laajakaista altistaa TV-kanavat aivan uudenlaiseen kilpailutilanteeseen. Microsoft, Apple, Google, Netflix, HBO ja monet muut avaavat lähiaikoina suomalaiset palvelunsa. TV-mainonta ei jatkossa riitä ylläpitämään nykyisiä kanavia, joten niiden kallis oma uutistoiminta on vaarassa.

Jäljelle jää vain verovaroin rahoitettu YLE. Ironista onkin, että tekniikan kehittymisen ja talousajattelun myötä palaamme takaisin 1980-luvun maailmaan, missä uutiset tulivat molemmilta kanavilta joka ilta samaan aikaan.

Ehkä jokin Suomen sanomalehdistä yrittää päinvastaista strategiaa? Pitämällä nettisivunsa ilmaisena se haalii muilta jäävät lukijat ja yrittää elää mainostuloja kasvattamalla. Epäselvää on, riittävätkö Suomen pienet markkinat elättämään yhtään puhtaasti mainosrahoitteista, yleispalvelua tuottavaa nettimediaa.

Ellei mikään näistä toimi, aina on mahdollisuus jättää uutiset lukematta. Ajan saa kulumaan myös blogeja lukemalla ja nettikeskusteluissa väittelemällä. Viis yleistiedosta! Tietäminen on niin 1990-lukua. Hyvä mielipide ja hauskat kommentit ovat paljon parempia maailmankuvan rakennuspuita. Mitä suomalaisuudesta, mehän olemme eu-kansalaisia kaikki.

Itse toivon, että Hesarin uudistus onnistuu.

maanantai 15. lokakuuta 2012

Oletko käynyt Oradour-sur-Glanessa?

Todennäköisesti et ole, sillä kaupunki sijaitsee keskellä Ranskaa ja kaukana perinteisistä turistireiteistä. Harva suomalainen on koskaan edes kuullut ko. kaupungista. Mutta jos olisi, hänen olisi helpompi ymmärtää miksi EU sai Nobelin rauhanpalkinnon.

On hieman kyseenalaista palkita nobelilla organisaatioita, mutta jos niin kuitenkin tehdään, EU on ansainnut rauhanpalkintonsa. Talous ja muu integraatio on tuonut rauhan, josta aiemmin voitiin vain uneksia.

Suomalaisille sota tuo mieleen talvi- ja jatkosodan, taistelun itsenäisyyden säilyttämisestä ja Neuvostoliiton, ylivoimaisen vihollisen. Keski-Euroopassa sodan kuva on toinen. Kun EU:ta edeltävä teräsunioni vuonna 1952 perustettiin, Saksa ja Ranska olivat käyneet 70 vuoden sisällä kolme veristä sotaa. Tätä taustaa vasten on melkeinpä käsittämätöntä, että nykyään niillä on sama valuutta ja maasta toiseen voi ajaa pysähtymättä. Rajoja ei ole. Eikö tämä ole hämmästyttävä saavutus? Tapahtuuko vastaava kehitys talouden ja hyvinvoinnin kehittyessä muillakin nykyisillä kriisialueilla?

Juuri EU:n ansiosta toinen maailmansota tuntuu nuorista kovin etäiseltä. Keski-Euroopassa sodan tapahtumia ei ole unohdettu. Kaivoin vanhasta albumistani muutamia kuvia ja skannasin ne. Kuvien tekninen laatu ei ole kehuttava, mutta ne kuvaavat asiaa.

Vain muutama kymmenen kilometriä Münchenin ulkopuolella on Dachaun keskitysleiri, jossa tuhottiin ainakin 30 000 ihmistä. Leiri on sittemmin jyrätty maan tasalle; vain museo, "Arbeit macht frei" -kyltti ja muutaman vankiparakin kivijalka toivottavat vieraat tervetulleiksi. Tältä leirissä näytti 1980-luvun lopussa:

Dachaun keskitysleiri EU:n ytimessä.
Keskitysleirien muistomerkkejä löytyy Saksasta useita, vaikka pahamaineisimmat niistä jäivätkin sodan jälkeisessä uusjaossa Puolan puolelle.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Verdunissa kaatui yli 200 000 saksalaista ja ranskalaista. Haavoittuneita oli lähes puoli miljoonaa. Tämä kaikki 98 vuotta sitten kymmenen neliökilometrin alueella. Verdun on yksi ihmiskunnan synkimpiä lukuja. Tältä siellä näytti runsas 20 vuotta sitten:

Tienviitta Verduniin.

Vajaat 100 vuotta sitten yli 200 000 ranskalaista ja saksalaista kaatui näillä kukkuloilla.

Verdunin muistomerkki.
Entä se Oradour-sur-Glane? Vanhat kuvani eivät tee oikeutta paikalle, joten parempi etsiä uudempia vaikka Googlella. Niiden opetus on tärkeä ja vaikuttava.

Ranskalaiset jättivät saksalaisten SS-miesten tuhoaman Oradour-sur-Glanen kylän raivaamatta. 642 ihmistä tapettiin, vain muutama selvisi hengissä. Kylästä tuli muistomerkki sodan katkeruudelle ja symboli saksalaisia miehittäjiä kohtaan tunnetulle vihalle. Talojen rauniot ja poltetut autot ovat kuin aikakone, joka vie kävijän 70 vuotta ajassa taaksepäin.




Oradour-sur-Glane on aikakone, jossa sota ei unohdu koskaan.
Olisi hauska tietää, mitä läheisten kylien asukkaat ajattelevat saksalaisista tänään. Historiaa ei ole unohdettu, mutta onko se annettu anteeksi? Kiittävätkö ranskalaiset EU:ta ja sen tuomaa rauhaa?

Jos olet hiljattain käynyt kylässä tai suunnittelet matkaa Ranskan sydämeen, kerro kokemuksistasi.

PS: Ilkkujien mukaan EU:lle sai kyllä antaa rauhanpalkinnon, mutta ei sentään talouden nobelia. Taloudet ovat pahasti velkaantuneita, mutta rahaa on kulutettu ylisuureen hallintoon ja hyvinvoinnin ylläpitämiseen. Ilman velkaa ilkkujien oma elintaso olisi alempi ja heidän olisi pitänyt tehdä enemmän töitä. Olisiko se ja talouden nobel ollut parempi vaihtoehto?

tiistai 9. lokakuuta 2012

Die Hard 1 kiiltävän kirkkaana Blu-rayllä

Die Hard 1 on toimintaelokuvien valioita, alansa klassikko. Runsas kuukausi sitten ostin elokuvan Blu-ray-version viidellä eurolla marketin ale-hyllystä (aiempi hinta 11,95).

Olipa mainio hankinta! Elokuva oli HD-restauroinnin jäljiltä kuin uusi. Värit olivat kirkkaat ja kuva terävä, kuvakohinaa toki jonkin verran. Ääniraitana mainostettiin DTS HD:tä.

On tapana moittia elokuvayhtiöitä rahastuksesta, mutta viisi euroa alansa klassikosta on todella edullinen hinta (eikä 12 euroakaan liikaa). Ostin saman tien muitakin vanhoja leffoja: Alien, Rautaristi, Kolmannen asteen yhteys. Myös Alien heräsi uudelleen eloon HD-versiona. Kolmannen asteen yhteys näytti vielä lapsellisemmalta kuin kauan sitten elokuvateatterissa.

Monien mielestä on tyhmää ostaa elokuvalevyjä, koska leffat voi imuroida piraatteina ilmaiseksi ja osan striimata modernisti netistä katselua varten. Mutta se ei ole se juttu. Levyn omistamisessa on oma viehätyksensä. Blu-ray-kotelot eivät vie paljon tilaa hyllyssä ja voin katsella niistä parhaita paloja milloin vain.

Eivät piraattileffatkaan ole ihan ilmaisia. Die Hardin tiedostokoko on lähes 50 gigatavua. Sellaisen tietomäärän säilyttäminen seuraavat 10 vuotta maksaa muutaman euron rahaa sekä kopioinnin vaivan.

Sitä paitsi maksan mielelläni kohtuullisen hinnan tekijälle siitä ilosta, jonka elokuva tuottaa. Kaikkea ei tarvitse saada ilmaiseksi, vaikka nettiaikaa eletäänkin.

Eilen sama elokuva tuli Subilta. Ja voi, miten huonolta kuva näyttikään! VHS-aikana kasettien kuvanlaatu oli huono, joten TV-esityksissä pääsi nauttimaan paremmasta kuvasta. Nyt on päinvastoin. Tv-kuva on sekundaa Blu-rayhin verrattuna.

Tämä kuva on Elisaviihteen tallennuksesta tietokoneen näytöltä kaapattuna:

Die Hard 1 Subilla eilen.
En jaksanut virittää Blu-ray-katseluohjelmaa tietokoneelle (miksi sen paremmin OS X kuin Windows 7 eivät osaa näyttää Blu-ray-leffoja ilman maksullisia lisäohjelmia? Ei lisenssi niin kallis voi olla. Ai niin, Apple ei tue Blu-raytä ollenkaan). Siksi Blu-ray-vertailukuva on kaapattu pikaisesti vanhan plasma-tv:n näytöltä ja kärsii Moire-ilmiöstä:

Vaihdettu 17.10.2012 tilalle parempilaatuinen kuva:
Die Hard 1 viiden euron Blu-ray-levyltä.
Blu-ray-kuva on selvästi kirkkaampi ja terävämpi, vaikkei kaapattua tietokonekuvaa ja vanhasta telkkarista otettua digikuvaa voikaan suoraan verrata. Ainakin erilainen kuvasuhde on helppo havaita.

Ja sitten on vielä äänet. Tv-versiossa oli ilmeisesti surround-äänet, joista ei voi puhua samana päivänäkään DTS HD Master Audion kanssa.

Ilmeisesti on niin, ettei sen paremmin kaapeli- kuin antenniverkon digi-tv vieläkään lähetä Suomessa aitoa 5.1-tilaääntä -- ei edes teräväpiirtokanavilla? Käsittämätöntä, ottaen huomioon että tilaäänet luvattiin jo viisi vuotta sitten.

Parasta kai jatkossakin ostaa HD-elokuvat kaupasta. Onneksi ne eivät paljon maksa.

maanantai 8. lokakuuta 2012

Ministeri Arhinmäki otti kantaa tekijänoikeusasioihin

Siteeraan ministeri Arhinmäen Facebook-päivitystä: "Sain tänään HS:n vaalikoneen tunnukset. Tekijänoikeusasioista vastaavana ministerinä vähän epäilyttää tämä: "Sanoma News Oy saa rajoittamattoman käyttö- ja edelleenluovutusoikeuden Vaalikoneeseen syötettyihin tietoihin (teksti, kuvat ja kysymysvastaukset, kokonaisuudessaan tai osittain)." Ehkäpä ei kannata laittaa kuvaa tai kirjailla pitkiä tekstejä, ihan periaatteesta."

Tekijänoikeusasioista vastaavana ministerinä... tarkoittaakohan tämä, että Arhinmäki aikoo puuttua muihinkin tekijänoikeuden epäkohtiin kuin vain häntä itseään koskeviin? Sehän olisi hyvä uutinen. Voisin laittaa vaikka listan, mistä aloittaa (mitä muuten sille hyvitysmaksun uudistamiselle kuuluu?).

Sanoman juristi on tainnut innostunut hieman liikaa laatiessaan jenkkityyppisen oikeuksien luovutussopimuksen. On kai selvää, että jos ehdokas vastaa vaalikoneen kysymyksiin, lehdellä on oikeus siteerata vastauksia vapaasti? Ei vaalikoneissa muuten olisi mitään järkeä.

Valokuva on mutkikkaampi juttu. Periaatteessa valokuvaajalla on oikeudet ottamaansa henkilökuvaan, mutta toisaalta mainoskuvat otetaan juuri siksi, että ehdokas voi levittää niitä mahdollisimman laajalle. Valokuva ei tässä ole taidetta vaan tuote, josta tilaaja maksaa. Eikö ole vain ehdokkaan oma etu, mitä useammassa paikassa hänen naamansa näkyy?

Arhinmäki on ihan vain periaatteesta kyseenalaistanut asioita. Johtuisiko periaate siitä, että vastapuolena on suuri kaupallinen mediatalo eikä esimerkiksi eduskunnan oma Yleisradio? Mitenköhän Arhinmäki suhtautuu YLEn vaalikoneeseen, joka toimii aivan samalla periaatteella?

Tai haluaako hän rajoittaa tekijänoikeuksien nimissä esimerkiksi omien eduskuntapuheidensa käyttöä? Ne ovat paljon pidempiä kuin vaalikonevastaukset, joten toisin kuin vaalikonevastauksissa, niissä teoskynnys ylittyy kirkkaasti.

Ironisinta on Katjan huomio päivitystä seuraavassa keskustelussa: ehkäpä ei kannata kirjoittaa Facebookiin sitten myöskään. Facebook varaa itselleen kaikki oikeudet käyttäjän lähettämään materiaaliin. Ja ne oikeudet menevät rapakon taakse, vielä paljon suuremmalle yritykselle. Mutta tästä Arhinmäki ei ilmeisesti ole huolissaan.

Toivoisi, että tekijänoikeusasioista vastaavana ministerinä Arhinmäki keskittyisi oleelliseen eikä antaisi omien periaatteiden haitata tehtävien hoitamista.

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Postilaatikko kriittisempi kuin roskalaatikko

Itellan julkaisema tutkimus roskalaatikoiden antimista identiteettivarkaille herätti keskustelua viime viikolla. Itellan oma intressi asiassa on markkinoida tutkimuksen varjolla sähköisiä palveluitaan. Jokainen voi itse pohtia, johtaako nettiasiointi tässä suhteessa ojasta allikkoon vai allikosta pelastukseen.

Joka tapauksessa roskalaatikon riskit on hyvä muistaa, sillä Suomessa on tapana uutisoida (ja sen myötä pelätä) amerikkalaisia identiteettivarkaustapauksia. Meillä verkkoasiointi on tuntuvasti turvallisempaa, mutta paperimaailma on molemmissa sama. Kun huomio kiinnitetään netin vaaroihin, arkipäiväiset riskit unohtuvat. Kuten roskalaatikko.

Roskalaatikoista löytyneillä tiedoilla on Suomessakin tehty rikoksia, esim. kolme miestä tilasi 20 000 euron arvosta tavaraa roskiksista dyykatuilla henkilötiedoilla (IL-uutinen 5.9.2012). Kaikkein suurin riski liittyy kuitenkin lompakon katoamiseen. Luotto- ja ajokorteilla voi tehdä kaikenlaista ikävää.

Roskiin menee papereita, joista käy ilmi henkilön nimi- ja osoitetiedot, ehkä jopa tilin numero. Sellaisenaan niillä on vaikea tehdä vahinkoa. Dyykkaajan olisi kaivettava henkilöstä muitakin tietoja, jotta huijaus onnistuisi. Netistä voi onnistua kaivamaan muutakin, mutta toisaalta nimi- ja osoitetiedot ovat useimmilla muutenkin julkisia.

Suoranaisesti vaarallisia ovat paperit, joista käy ilmi luottokortin numero tai henkilötunnus (esimerkiksi palkkalaskelma).

Tärkeät paperit kannattaa repiä riittävän moneen osaan tai polttaa takassa. Yksi kikka on liottaa paperit ämpärissä lämpimässä vedessä, kunnes muste liukenee ja paperit muuttuvat mössöksi.

Toinen keino on hankkia paperisilppuri. Kotikäyttöön sopivan laitteen saa alle 20 eurolla Verkkokauppa.comista tai Clas Ohlsonilta:

Kotikäyttöön tarkoitettu silppuri nielee enintään viisi paperia kerralla.
Aikakauslehdistä kannattaa leikata osoitelappu ennen niiden viemistä paperinkeräykseen. Yhteystietojen lisäksi lapusta käy ilmi asiakasnumero, jolla voi esimerkiksi rekisteröityä joidenkin lehtien muutoin maksullisiin palveluihin. Avun tai Seuran tilaajat tuskin kiinnostavat ketään, mutta esimerkiksi Arvopaperi-lehden tilaajalla on todennäköisesti varallisuutta. Hänen yhteystietonsa saattavat kiinnostaa murtomiehiä.

Kaikkein vaarallisin paikka on postilaatikko. Postia tuodaan harvoin ovelle saakka, useimmiten laatikko on kerrostalon ala-aulassa tai tien varressa. Laatikko on yleensä muovia tai muutoin heppoinen. Jopa allekirjoitusta vailla olevat luottokortit lähetetään kotiin tavallisessa kirjekuoressa. Tällainen lähetys on rosvolle jackpot.

Roskalaatikon sijaan kannattaa suojata postilaatikko ja muistaa, että rosvot eivät vaani yksistään netissä vaan paljon lähempänä. 

lauantai 6. lokakuuta 2012

Väkivaltaa kolmelta kanavalta rinnakkain

Keskiviikkoilta klo 21. Televisiossa Maikkarilla CSI Las Vegas, Nelosella NCIS ja Foxilla Criminal Minds. Kaikki samanlaisia sarjoja, joissa tyylikkäät ja kauniit ihmiset jäljittävät teknisillä apuvälineillä raakoja väkivaltarikollisia. Kaava on aina sama, vain miljöö vaihtuu.

Katsotaanpa. Aluksi CSIssa kidutetaan ja tapetaan pari miestä. Sen jälkeen kaapataan helikopteri, ammutaan se alas ja lopuksi tulee vielä joukkoammuskelu, jonka tuloksena syntyy vajaat kymmenen ruumista. Criminal Minds -sarjassa murhataan isä ja äiti sänkyynsä ja kaapataan perheen 10-vuotias tyttö. NCIS-sarjassa aiheena ovat CIA:n likaiseen työhön tarkoitetut rahat, joiden vuoksi tapetaan yksi sotilas. Hänen ruumiinsa löytyy aluksi pihan suihkulähteestä.

Kun primetime-aika näyttää tällaista ei ole ihme, että joku saa televisiosta vääriä vaikutteita. Pelko lisääntyy niilläkin, jotka katsovat ohjelmia ja seuraavat uutisia.

Tallensin kaikki kolme jaksoa ja tein pienen analyysin. Kaikissa ohjelmissa on kolme mainoskatkoa, joiden yhteenlaskettu pituus on 10 min 17 sek (CSI), 12 min 42 sek (NCIS) ja 12 min 33 sek (CM). Varsinaisen sisällön kesto on vastaavasti 40 min 20 sek, 40 min 59 sek ja 37 min 9 sek. CS on selvästi lyhin, mutta sitä edeltää 4 min 25 sekunnin pituinen prologi, joka kertaa edellisen jakson tapahtumia. Se ei ole laskuissa mukana.

Tarkkaa työtä. Hollywoodin koneisto tuottaa sisällöltään ja kestoltaan määrämittaista makkaraa mainoskatkojen täytteeksi.

Ohjelmat eivät ala tarkalleen klo 21.00 vaan edeltävien mainosten ja kuulutusten jälkeen. Kun ne huomioidaan ja mainoskatkot piirretään graafiksi (Excel-malli tehty 15 sekunnin jaotuksella), ensimmäinen kolmesta katkosta näyttää tältä:

Ensimmäinen mainoskatko.
CSI:n ja CS:n katkot osuvat lähes yksiin, joten katsoja ei pääse pakoon mainoksia kanavaa vaihtamalla. Myöhemmin aloittaneen (21.04) NCIS:n katko alkaa näiden kahden jälkeen.

Toisella katkolla NCIS ja CS ovat rinnakkain:
Toinen mainoskatko.
Kolmanteen katkoon tultaessa kaikki kolme sarjaa ovat mainostauolla lähes tarkalleen yhtä aikaa:

Kolmas mainoskatko on kaikissa lähes samanaikaisesti.
Mitä tästä voi päätellä? Digi-tv on lisännyt määrää, mutta ei juurikaan monipuolistanut tarjontaa. Ja koska niin sisältötuotanto kuin markkinointikin ovat kellosepäntarkkaa työtä, mainoksia ei pääse pakoon edes kanavaa vaihtamalla (paitsi, jos vaihtaa YLElle). 

perjantai 5. lokakuuta 2012

Ruotsi digiterroristien tähtäimessä

Ruotsia vastaan on tänään hyökätty rajusti netissä. Röyhkeät tekijät mainostavat operaatiotaan etukäteen Youtube-videolla ja nöyryyttävät sen jälkeen maan viranomaisia. Tämä ei ole enää harmitonta pilaa vaan pikemminkin digitaalista terrorismia.

Ylen uutisen mukaan hyökkäys olisi kosto siitä, että viranomaiset takavarikoivat jokin aika sitten erään piraattisaitin palvelimia. Hyökkääjät, samoin kuin monet piraatit, näkevät että tekninen osaaminen antaa heille oikeuden rikkoa lakia ja toteuttaa oma tahtonsa. Samanlaiseen valtaan ovat uskoneet aiemmin terroristit ja diktaattorit.

Web-sivujen kaataminen ei ehkä ole kovin vaarallista, mutta sillä on pohjimmiltaan sama tavoite kuin terrorismilla: lietsoa epävarmuutta ja todistaa omaa valtaa. Palvelunestohyökkäys on kuin lannoitteista tehty pommi julkisella paikalla -- ase, joka on harrastajankin saatavissa.

Käyttäisivätkö nettiterroristit järeämpiä aseita jos pystyisivät -- pysäyttäisivät rahaliikenteen tai sulkisivat sähköverkon tehokkailla viruksilla? Hyvin mahdollista. Ja hyvin pelottavaa. Siksi yhteiskunnan on löydettävä keinot myös nettiterroristeja vastaan.

Maikkarin uutisessa motiiviksi arvellaan tukea Assangelle. Tuki on korkeintaan symbolista; anonyymi ryhmä lähettää kuitenkin varoituksen muille maille, jotta nämä eivät jatkossa toimisi Ruotsin tavoin. Nimetön ja näkymätön ryhmä haluaa siis sanella, miten valtioiden pitää toimia. Eikö tämä ole ristiriidassa sen kanssa, miksi Wikileaks aikoinaan perustettiin?

Assangen oma suhde sananvapauteen ja avoimuuteen on vähintäänkin ristiriitainen. Sananvapauden ritari yritti estää Britanniassa Wikileaks: Secrets and Lies -dokumentin esittämisen, koska siinä on pätkä, jossa hän tanssii islantilaisessa yökerhossa. Assangen mukaan ko. video loukkasi hänen yksityisyydensuojaansa. Assange on myös valittanut Britannian PCC:lle (Press Complaint Commission, vastaa Suomen julkisen sanan neuvostoa) 45 artikkelista, joissa on hänen mielestään virheellistä tai epäoikeudenmukaista tietoa. Kaikki valitukset on hylätty.

Digiterroristit ovat yhtä väärässä kuin reaalimaailman edeltäjänsä. Ei-demokraattisin keinoin hankittu valta ei ole mikään perustelu ottaa oikeutta omiin käsiinsä.

tiistai 2. lokakuuta 2012

Kaksi vuotta iPhonen kanssa

Tulee kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun otin iPhone 4:n ja alkuperäisen iPadin käyttööni. On pienen yhteenvedon aika.

Hyvät puolet ensin. Kahden vuoden jälkeenkin akku toimii edelleen hyvin eikä lasikaan ole naarmuilla. Ostamani silikonikuori on suojannut laitetta moitteettomasti. Sovellukset ja nettiominaisuudet ovat toimineet koko ajan hyvin, eikä itselläni ole ollut ongelmia edes puheluiden katkeamisen kanssa. Erillinen kytkin äänetöntä toimintaa varten on näppärämpi kuin kytkettävät profiilit.

Langaton iTunes-synkronointi on mainio. Se päivittää laitteisiin automaattisesti uudet musiikit ja podcastit kodin wlan-verkon yli. Samalla se tekee varmistuksen laitteen sisällöstä joko pöytäkoneelle tai pilveen. Windows-maailmassa on periaatteessa samat palikat, mutta käyttäjän pitää olla asiantuntija kootakseen ne kaikki yhteen. Apple tekee itse kaiken, joten kaikki myös toimii yhdessä.

Ei ihme, että toimivuuden ideologia tuottaa tyytyväisempiä asiakkaita kuin avoimuuden ja keskinäisen kilpailun ideologia. Siitä ollaan jopa valmiita maksamaan ylihintaa.

Sitten ne huonot. Puhelimena iPhone on kahden vuoden totuttelun jälkeenkin kömpelö. Useamman kerran olen aktivoinut vahingossa soiton, kun on pitänyt vain tutkia soittolistaa. Osoitekirja on käyttökelvoton -- se poimii listalle nekin, joiden kanssa olen lähettänyt vain sähköpostia. Ryhmissä näkyy epämääräinen lista vaihtoehtoja, joista en ole jaksanut ottaa selvää. Eikö iPhonen pitänyt olla helppokäyttöinen?

iPhonen osoitekirjavalinta on edelleen mysteeri, josta ei ota selkoa.
Hakutoiminto on niin ikään arvoitus. En ole selvittänyt, mitä sillä voi hakea. Käyttääkö joku tätä oikeasti?

iPhonen/iPadin hakutoiminto -- mitähän tällä voisi hakea?
Viime aikoina puhelin on alkanut hidastella. Varsinkin kamerasovellus on välillä harmillisen hidas. Kuvien määrästä se ei voi johtua, koska olen siivonnut kuvat säännöllisesti tietokoneelle. Koti-painike reagoi välillä vasta toiseen painallukseen, ehkä se on kulunut?

iPad on jäänyt alkuinnostuksen jälkeen vähemmälle käytölle. Miksi yrittää surffata sen avulla, kun kotisohvalla voi käyttää oikeaa läppäriä ja oikeaa näppäimistöä? Myös iPad hidastelee, jopa tekstin kirjoittaminen syöttökenttään jää jälkeen naputteluvauhdista. Maksullinen Numbers-sovellus on jäänyt ikuiseen päivitysluuppiin, joka estää ohjelman käytön.

Maksullinen iPad-sovellus ei toimi eikä päivity.
iOS 5-päivitys takkuili aikoinaan pahasti molemmissa, mutta onnistui lopulta. Kuutosta en ole uskaltanut edes yrittää, eikä se alkuperäisessä iPadissä toimisikaan.

Hidastelu ja takkuilu on luonnollista parin vuoden käytön jälkeen, ja vähäistä verrattuna Windowsin tai Symbian-puhelinten hidastumiseen. Silti Apple olisi voinut hoitaa asian paremminkin -- pääsihän se aloittamaan puhtaalta pöydältä vain muutama vuosi sitten.

Voi vain hämmästellä sitä kaukonäköisyyttä, joka Applella oli runsas viisi vuotta sitten, kun iPhone esiteltiin. Kosketusohjaus, nipistyszoomaus, automaattinen tekstin korjaus ja sovelluskauppa ovat tänään itsestään selviä ja kaikille tuttuja. Vaikea muistaa, että Steve Jobs esitteli ne kaikki yhdellä kertaa tammikuussa 2007 iPhonessa (tosin alunperin iPhone oli täysin suljettu ja sovellusten asentaminen lisättiin vasta kesällä).

Kun Jobs julkisti puhelimen, hän sanoi sen olevan viisi vuotta kilpailijoita edellä. Niin se olikin, mutta nyt viisi vuotta on kulunut, eikä iPhone/iPad-käyttöliittymä ole kehittynyt juuri lainkaan. Staattiset kuvakkeet näyttävät kömpelöiltä Androidin widgetien ja Windowsin infotiilien rinnalla. Automaattikorjaus, joka tarjoaa vain yhden vaihtoehdon ja vaihtaa sanan huomaamatta toiseksi, on nykymittareilla huono vitsi.

Viisi vuotta sitten hyvältä näyttänyt käyttöliittymä on ylikuormittunut uusien toimintojen määrästä ja kaipaisi perusteellisen remontin. Esimerkiksi sähköpostin muuttaminen lukemattomaksi tehdään hankalasti merkitse-tekstiä tökkäämällä:

Sähköpostin merkitseminen lukemattomaksi tehdään hankalasti Merkitse-tekstiä tökkäämällä. 
Toinen esimerkki valokuvan jälkikäsittelyvaihtoehdoista:

Tähän ei enää uusia toimintoja mahdu... ilmankos iPhone 5:ssä on korkeampi näyttö : -)
Applen pitäisi ehdottomasti uudistaa koko käyttöliittymä ja mielellään vielä niin, että se olisi taas viisi vuotta edellä muita. Ei mikään helppo tehtävä -- ei varsinkaan kun Apple on haastanut aktiivisesti kilpailijoita oikeuteen omien ideoidensa kopioinnista. Olisi noloa tämän jälkeen kopioida ominaisuuksia muilta. Mieluummin jäädään vaikka oman historian vangiksi.

iPadissä on muutama kummallisuus. Jostain syystä alkuperäinen iPad ei toimi wlan-tukiasemana, vaikka iPhone 4 ja uudemmat iPad-mallit toimivat. iPadin AppStoressa ei ole hakupainiketta kuten iPhonessa, vaan haku kirjoitetaan näytön yläreunassa olevaan kenttään.

iPhonessa Appstoren hakua varten on oma painike. iPadissä ei ole vastaavaa painiketta lainkaan.
Läheisessä ostoskeskuksessa operaattorivapaa 64 gigan iPhone 5 oli hinnoiteltu järkyttävän kalliiksi (916 euroa!), joten taidan pitää nelosen (ja sen rinnalla Androidin) niin pitkään kuin ne toimivat. Nokian uudet Lumia-mallit vaikuttavat myös  kiinnostavilta. Uuteen iPhoneen vaihdan vasta sitten, kun käyttöliittymä on saatu edes tämän päivän -- mieluiten tulevaisuuden -- tasolle.
Website Security Test