tiistai 30. heinäkuuta 2013

Järkeä tekijänoikeuslakiin EU-tuomioistuimelta

Vuosi sitten EU-tuomioistuin päätti, ettei hammaslääkärin tarvitse maksaa tekijänoikeusmaksuja taustamusiikista:

In its ruling, the ECJ stated that since "the patients of a dentist visit a dental practice with the sole objective of receiving treatment, as the broadcasting of phonograms is not a part of dental treatment."

Sitä vastoin hotellien on maksettava huoneessa soivasta musiikista, koska kuulijoiden määrää ei ole ennalta rajoitettu ja koska musiikki parantaa hotellin palvelua tavalla, joka voidaan lisätä huoneen hintaan. Hammaslääkärin tapauksessa musiikilla ei ole merkitystä itse ammatinharjoittamisen kannalta

Nämä ovat järkeenkäypiä päätöksiä, joiden vaikutukset heijastuvat myös Suomeen. Jostain syystä en ole nähnyt asiasta uutisointia enkä löytänyt mainintaa myöskään Opetus- ja kulttuuriministeriön sivulta. Itsekin kuulin päätöksestä vasta Ville Oksaselta (thanks!).

Todennäköisesti Suomessa maksetaan kaikista maista eniten vastaavia musiikkikorvauksia. Ainoana maailmassa maksut ulottuvat jopa takseihin. Jokaiselta yrittäjältä, jonka tiloissa soi radio tai musiikki, peritään maksua työntekijöiden määrän tai myymälän pinta-alan mukaan.

Olen aina pitänyt tätä epäoikeudenmukaisena (esim. Talouselämä 27.2.2004 Loppu muusikoiden rahastusautomaatille). Miksi lääkärivastaanoton pitää maksaa korvausta siitä, että tiloissa on YLEn vapaata ohjelmaa näyttävä televisio, mutta ei niistä lehdistä, jotka odotushuoneessa ovat vapaasti luettavissa? Miksi taksin takapenkillä on luettavissa maksullinen iltapäivälehti, mutta ilmaisesta radiosta peritään taksiyrittäjältä maksua?

Minulle on kerrottu, että kyse on julkisen esittämisen käsitteestä, mutta siinäkin on näköjään tulkinnanvaraa. Suomessa lakia on tulkittu yksipuolisesti tekijänoikeusjärjestöjen eduksi. EU-tuomioistuimen päätös velvoittaa muuttamaan käytäntöä. Tekijänoikeuslakiin (tai ainakin sen tulkintaan) saadaan näin lisää järkeä.

Ellei OKM saa mitään aikaiseksi, tämäkin aihe kannattaa ottaa esille eduskuntaan menevän aloitteen yhteydessä.

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Ruuhkamaksusta uusi digi-tv?

Liikenneministeriö on jo pitkään valmistellut kansalaisia ns. ruuhkamaksun tuloon. Heinäkuun hiljaisuudessa se julkaisi tiedotteen, jonka mukaan Suomalaiset maksaisivat veroja mieluummin auton käyttämisestä kuin ostamisesta. Tällä hetkellä veroja maksetaan melkoisesti molemmista. Autoliitto ehtikin jo syystäkin tyrmätä tiedotteen. Miten kansan mielipidettä voidaan kysyä verosta, jota ei ole vielä edes esitelty?

Varsinainen pihvi onkin piilotettu tiedotteen ensimmäisen kappaleen loppuun: Myös alueellisesti erilainen hinnoittelu saa laajaa kannatusta.

Ruuhkamaksun nimellä markkinoidulla järjestelmällä on valtion kannalta kaksi tarkoitusta: toisaalta tuoda lisää elementtejä, joilla liikkumista voidaan verottaa kun autojen polttoaineenkulutus pienenee tai niiden käyttövoimaksi muuttuu sähkö -- ja toisaalta tehdä auton käytöstä halvempaa maaseudulla kuin kaupungissa.

Kummallakaan näistä ei ole mitään tekemistä ruuhkien kanssa. Ruuhkat on otettu mukaan vain siksi, että hanke saisi vihreiden kaupunkilaisten tuen. Tältä osin liikenneministeriön toiminta muistuttaa OKM:n toimintaa tekijänoikeusasioissa.

Vähän kyllä ihmettelen tätä "saa laajaa kannatusta". Yhä suurempi osa suomalaisista asuu kaupungeissa, joissa autoilun hintaa halutaan korottaa. Vaikea uskoa, että jos kysymys esitetään rehellisesti, siihen saadaan tällaisia vastauksia.

Yksi kummallisuus on Nokian ex-johtajan Jorma Ollilan aktiivisuus asiassa. Samana päivänä tiedotteen julkaisun kanssa hän kritisoi SuomiAreenassa sitä, että Suomi tulee tie- ja ruuhkamaksuissa jälkijunassa. Ehkä tämä johtuu siitä, ettei meillä ole ruuhkia kuin pääkaupunkiseudulla. Suurissa maissa tilanne on ihan toinen. Onpa kerrankin hienoa olla kehityksen peränpitäjä!

Ollila sanoi suoraan, että valtion autoilusta saamat verotulot vähenevät tulevaisuudessa vähäpäästöisempien ja siten vähemmän verotettavien autojen sekä sähköautojen lisääntymisen myötä. Ehkä meidän siis pitäisi palata takaisin suuripäästöisiin autoihin?

Viikko sitten Kaija Lähteenmaa kirjoitti Kauppalehden kolumnissa otsikolla "Nokia hamuaa liikenteeseen". Hänen mielestään älykkäästi ohjatussa liikenteessä ja älyautoissa luulisi olevan valtava bisnespotentiaali. NSN:ltä ja Nokialta löytyy synergiaa navigointi- ja tietoliikenneosaamisen muodossa.

Tulee ihan mieleen 15 vuoden takaiset ajat, kun Suomi halusi kiirehtiä ensimmäisenä digitelevisioon. Suomesta piti tehdä Nokian digiboksien koelaboratorio, joka avaisi yhtiölle uusia markkinoita myös vientiin. YLEn toimitusjohtaja kutsuttiin Nokian hallitukseen (mitä on tämän päivän näkökulmasta vaikea uskoa).

Muistamme, miten hyvää tarkoittava teollisuuspolitiikka epäonnistui. Nokia keskittyi matkapuhelimiin ja luopui digibokseista vuoden 2005 lopussa. Ilmeisesti päätös oli niin nolo, ettei siitä edes tiedotettu julkisuuteen. Markkinat huomasivat tapahtuneen vasta seuraavan vuoden puolella.

Jos Nokia haluaa olla pioneeri autojen älyliikenteessä, sen kannattaa valita laboratorioksi jokin muu maa -- sellainen, jossa on oikeita ruuhkia. Suomessa ns. ruuhkamaksu painottuu vahvasti verotukseen, koska autovero on muita EU-maita korkeampi ja sen tuotto halutaan säilyttää jatkossakin.

Yhdessä asiassa Kaija saattaa olla väärässä. Hän pitää kaupungistumista, keskiluokkaistumista ja ruuhkien lisääntymistä globaalina megatrendinä. Voi olla, ettei niin käykään -- ei ainakaan Euroopassa. Tuore saksalaiskysely osoitti, etteivät nuoret koe autoa enää yhtä tärkeänä kuin aikaisemmin. Auto ei ole enää entisenlainen statussymboli. Ja Helsingin kantakaupungin liikenne on jopa vähentynyt.

Älyliikenteestä puhuttaessa ei kannata unohtaa älyä, jotta television digitalisointifiasko ei toistuisi.

Lisäys 10.8.2013: Tässä VR:n tiedote, joka ylittää vielä LVM:nkin "tutkimuksen": Joukko suomalaisia miehiä ei ymmärrä auton saastuttavuutta

sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Historia auttaa ymmärtämään FRA:ta ja CIA:ta

Poliitikot ja media ovat kauhistelleet NSA:n suorittamaa verkkourkintaa eli kauniimmin sanottuna signaalitiedustelua. Meitä suomalaisia ihmetyttää edelleen, miksi juuri ihmisoikeuksien mallimaa Ruotsi ja sen FRA-tiedustelu tunnetaan avoimesta verkkourkinnasta.

Historia antaa asioille perspektiiviä. Toisin kuin Suomi, Ruotsi on aina ollut suurvalta. Asemansa myötä Ruotsilla on ollut merkittävä rooli myös aseiden valmistajana ja sotilastiedustelussa.

Viime keväänä Suomen televisiossa esitetty dokumentti Kadonnut vakoilukone kertoi vuonna 1952 sattuneesta tapauksesta. Ruotsin FRA teki Itämerellä säännöllisiä radiotiedustelulentoja lähelle Neuvostoliiton ja sen liittolaisten aluevesiä. Tarkoituksena oli salakuunnella mm. sotilasharjoitusten radioliikennettä. Kerätyt tiedot toimitettiin Britannian sotilasasiamiehen kautta Yhdysvalloille, joka palkitsi Ruotsin myymällä tälle aikansa kehittyneintä radiokalustoa.

Valitettavasti Ruotsin puolustusministeriössä oli vakooja, joka välitti tiedot vakoilulennoista Neuvostoliittoon. Aamulla 13.6.1952 ilmaan noussut DC-3-vakoilukone ammuttiin alas kansainvälisillä vesillä. Koneen hylky löydettiin vasta 50 vuotta myöhemmin. Ruotsin hallitus tiesi, mitä koneelle oli tapahtunut, mutta julkisuuteen kerrottiin vain osa totuudesta. Vieraan valtion signaalitiedustelu oli arka asia. Lisätietoja tapauksesta.

Vuonna 1985 ruotsalainen Viggen oli tarkkailemassa venäläisten sotaharjoitusta Gotlannin saaren lähistöllä. Sitä itseään tarkkaillut venäläinen Su-15 hävittäjä syöksyi jostain syystä mereen ja lentäjä menehtyi. Vuonna 1996 kaksi Viggeniä kierteli Pietari Suuri -risteilijää Itämerellä. Seurannan aikana toinen Viggeneistä syöksyi mereen risteilijän lähelle. Lentäjä löydettiin myöhemmin kuolleena.

FRA:lle myönnetty oikeus (ja sille hankittu supertietokone) on vain loogista jatkoa aiemmalle tiedustelulle. Epäilemättä seurannan kohteena on nytkin venäläisten dataliikenne ja tietoja vaihdetaan amerikkalaisten kanssa. Mikään ei ole muuttunut 60 vuodessa. Netin vakoilu ei ole mikään uusi ja itsenäinen toiminta vaan osa perinteistä signaalitiedustelua.

Myös amerikkalaiset ovat menettäneet ihmishenkiä signaalitiedustelussa. NSA:n pääkonttorin vieressä on muistolaatta 2.9.1958 alasammutun C-130-tiedustelukoneen miehistölle. Vaikka muistolaatat ja niihin liittyvät koneet ovat julkisella paikalla National Vigilante Parkissa, en kuvauskiellon vuoksi uskalla laittaa tähän niistä valokuvia.

Vakoilulennot U2- ja SR-71-koneilla olivat oma lukunsa. Lentoja tehtiin syvälle Neuvostoliiton ilmatilaan, mutta niissä keskityttiin enemmän valokuvaukseen kuin signaalitiedusteluun.

Voi vain arvailla, miten paljon väitetyt Irakin joukkotuhoaseet vaikuttivat Prism- ym. ohjelmien kehittämiseen. Keväällä esitetty dokumentti Irakin sodan isät kertoi, miten Yhdysvallat halusi palavasti tietoja, jotka oikeuttaisivat hyökkäykseen. CIA itsekin tiesi, että sen keräämä tiedusteluaineisto joukkotuhoaseista oli epävarmaa, mutta presidentti esikuntineen päätti itse, mihin se halusi uskoa.

Yhdysvallat olisi hyökännyt Irakiin joka tapauksessa, mutta syy olisi voinut olla toinen. Joukkotuhoaseista maailmalle esitetyt väitteet ja "todisteet" (Powellin YK:n istunnossa näyttämät valokuvat liikuteltavista laboratorioista) olivat häpeäksi USA:n luotettavuudelle.

On ymmärrettävää, ettei USA halua mokan toistuvan. Siksi maailman dataliikennettä salakuunnellaan jatkossa kaikin mahdollisin tavoin, niiden laillisuudesta riippumatta. Eikä edustajainhuone pistä sitä lainkaan pahakseen.

Irakin skandaali vaikutti myös länsimaisiin tiedustelupalveluihin. Saksan ja Ranskan oman tiedustelun keräämän aineiston mukaan joukkotuhoaseiden olemassaolosta ei ollut riittävästi näyttöä, joten niiden johtajat jättäytyivät viisaasti pois hyökkäyksestä.

Tällainen maineen ja ihmishenkien pelastuminen on riittävä syy ylläpitää maiden omaa tiedustelua jatkossakin. Keinoista piittaamatta. Vaikka poliitikot julkisuudessa haukkuvat, salassa he kiittävät tehdystä työstä.

perjantai 26. heinäkuuta 2013

Ei takaisin Lex Karpelaan vaan tulevaisuuteen

Kun tekijänoikeuslakia aletaan uudistaa on hyvä muistella nykyisen lain (Lex Karpela) syntyvaiheita.

Taustalla oli EU:n tekijänoikeusdirektiivi (2001), joka oli pakko implementoida kansalliseen lainsäädäntöön. Ilman tätä painetta Suomi olisi tuskin lähtenyt hankalaan lain uudistamiseen. Ensimmäinen lakiehdotus raukesi, koska sitä ei ehditty käsitellä ajoissa, ja kulttuuriministeri Suvi Lindenin aloittama laki päätyi vaalien jälkeen uuden hallituksen kulttuuriministeri Tanja Karpelalle.

Valmisteluvaiheessa kuultiin lähinnä tekijänoikeusjärjestöjä (EFF pääsi sentään sanomaan jotain kuluttajien puolesta). Media ja kansanedustajat heräsivät vasta loppumetreillä, kun laki oli jo eduskuntakäsittelyssä. Syyskuussa 2005 eduskunnassa käytiin kiivasta keskustelua lain vaikutuksista erityisesti nuorten oikeuksiin kopioida omia cd-levyjään. Lakiin oli tulossa suojausten purkamisen kieltävä pykälä, joka esti juuri tuolloin markkinoille ilmestyneiden suojattujen cd-levyjen kopioinnin.

Edustajat olivat niin huolissaan asiasta, että kokoomuksen Jari Vilen halusi käynnistää tekijänoikeuslain kokonaisuudistuksen, jossa kuluttajan näkökulma otettaisiin paremmin huomioon. Vasemmistoliiton Kari Uotila halusi lakia korjattavan jo seuraavan vuoden keväällä. Nämä molemmat ehdotukset kuitenkin hävisivät ratkaisevassa äänestyksessä. (Se kolmas ehdotus oli muuten kristillisdemokraattien Toimi Kankaanniemen ehdotus turvata jumalanpalveluksissa käytetyn musiikin tekijöiden asema, laki kun jätti heidät tekijänoikeuskorvausten ulkopuolelle).

Laki hyväksyttiin lokakuussa 2005 äänin 121-34 ja varustettiin lausumalla, että hallituksen pitää edistää mahdollisuutta teosten kotikopiointiin. Hallitus velvoitettiin raportoimaan vuoden päästä sivistysvaliokunnalle, miten lain määräykset olivat vaikuttaneet.

En muista, miten raportointi toteutui. Joka tapauksessa kopiosuojatut cd:t hävisivät markkinoilta, jolloin ongelma poistui itsestään. Demarien Arja Alho taisi olla ainoa, jota asia jäi vaivaamaan niin paljon, että hän kutsui minut vuoden päästä lounaalle eduskuntaan ja kyseli, miten uusi tekijänoikeuslaki oli vaikuttanut ja oliko suojausten purkukielto tuottanut ongelmia kansalaisille. Pisteet siitä hänelle, toivottavasti joku nykyisistä edustajista on yhtä aktiivinen.

Lex Karpela uudisti lakia muillakin tavoin. Ennen ulkomailta oli saanut tuoda omaan käyttöön pienen määrän piraattilevyjä. Lex Karpelassa lakia kiristettiin määräämällä täyskielto. Nyt kaupallinen piratismi on lähes kuollut. Miksi ostaa huonolaatuisia VHS-elokuvia tai cd-levyjä Mustamäen torilta, kun alkuperäiset saa netistä ilmaiseksi?

Nettipiratismi oli kahdeksan vuotta sitten harvojen hupia, eikä siitä juurikaan keskusteltu lainvalmistelun yhteydessä. Nyt tilanne on aivan toinen -- harva enää ostaa cd-levyjä eikä suojausten poistamisen kiellolla tai kaupallisen piratismin torjunnalla ole merkitystä.

Nämä esimerkit osoittavat, miten maailma on muuttunut kahdeksassa vuodessa. Siksi on outoa (tai ainakin tarkoitushakuista) vaatia, että tekijänoikeuslakia pitäisi "uudistaa" palaamalla vuoden 2005 tilanteeseen (siis aikaan ennen Lex Karpelan voimaantuloa 1.1.2006). Uudistuksessa pitää katsoa tulevaan, ei menneisyyteen. Nettipiratismi on tämän päivän cd-levy, jonka sallimiseen tai kieltämiseen kansanedustajien on otettava kantaa.

Tältä osin nykyisen lain pykälät, jotka rankaisevat vain levittämisestä ja määrittävät vahingonkorvaukset täyden myyntihinnan mukaisesti, ovat todellakin vanhentuneet.

torstai 25. heinäkuuta 2013

Tekijänoikeusaloite saavutti jo tärkeimmän tavoitteensa

Aloite tekijänoikeuslain muuttamisesta sai taakseen vaadittavat 50 000 nimeä ja etenee nyt eduskuntaan. Tämä on hieno osoitus siitä, miten netti voi edistää demokratian toteutumista ja parantaa kansalaisen vaikutusmahdollisuuksia.

Vähemmän hienoa oli sivistysvaliokunnan puheenjohtaja Raija Vahasalon kommentti, jossa hän epäili aloitteen läpimenon mahdollisuuksia, vaikkei ollut edes lukenut sitä. Miksi eduskunta hyväksyi lain kansalaisaloitteista, jos niillä ei ole tarkoituskaan vaikuttaa mihinkään?

Aloite on kieltämättä hankala. Se esittelee valmiit pykälät muutamiin nykyisen lain epäkohtiin. Eduskunta ei varmasti hyväksy ulkopuolisten kirjoittamia pykäliä sellaisenaan laeiksi. Allekirjoittajien toiveena onkin, että edustajat niiden ansiosta havahtuisivat lain ongelmiin ja korjaisivat samalla sen muutkin epäkohdat. Mutta jos eduskunta lähtee omin päin muuttamaan lakia, tuloksena voi yhtä hyvin olla lain kiristyminen kuin aloitteen tarkoittama lieventäminenkin. Varsinkin verkkopiratismin kohtelua on vaikea enää lieventää muutoin kuin sallimalla se kokonaan. Siihen eduskunnassa tuskin on valmiutta.

Ennuste on huono myös siksi, että tekijänoikeusasioista vastaavan Opetus- ja kulttuuriministeriön näytöt tällä alalla ovat vähäiset. Lakia on pitänyt uudistaa aina vuodesta 2006 lähtien, mutta ministeriö on saanut aikaan vain äänitteiden suoja-ajan pidentämisen 70 vuoteen (käsittämätöntä) ja Tekijänoikeuspolitiikka 2012 -muistion.

Ministeriö on myös tilannut kaksi hyvitysmaksun uudistusta pohjustavaa konsulttiselvitystä, mutta kumpikaan niistä ei ole johtanut mihinkään. Jos ministeriö ei pysty uudistamaan edes tekijänoikeuslain 26. pykälää (joka on vain yksi lain 73 pykälästä!), miten se pystyisi tekemään laille kaivatun kokonaisuudistuksen? Ja hyvitysmaksun uudistaminen on sentään kirjattu hallitusohjelman tavoitteeksi (samoin kuin tekijöiden aseman vahvistaminen).

Hyvitysmaksu on noin kuuden miljoonan euron asia ja sinänsä vähäpätöinen yksityiskohta. Sen epäoikeudenmukaisuus ja vanhanaikaisuus on kuitenkin yleisesti tiedossa. Tekijänoikeusaloite ei ehdota maksuun mitään muutosta, ei liioin keskustelua herättäneeseen operaattorien piraattiestoihin. Aloitteen puuhamiehenä tunnettu Ville Oksanen kertoo, että "siinä on listattuna noin kymmenen lain pahinta virhettä". Ilmeisesti hyvitysmaksu tai operaattoriestot eivät kuulu niihin?

Aloite on nyt hyväksytty, joten tästä eteenpäin sen kohtalo on kansanedustajien käsissä. Tekstiä ei voi enää muuttaa eikä täydentää. On kiinnostava nähdä, millaisen vastaanoton aloite saa eduskunnassa.

Parhaassa tapauksessa se panee vauhtia prosessiin, jonka piti käynnistyä jo ns. Lex Karpelan hyväksymisen myötä, kun vuoden 2005 eduskuntakäsittelyssä lakiin lisättiin viime hetkellä jatkoseurantaan velvoittava ponsi. Pahimmassa tapauksessa aloitteen varsin rohkeat ehdotukset herättävät torjuntareaktion, jonka jälkeen kukaan ei halua koskea itse lakiin.

Tärkeimmän tavoitteensa aloite on kuitenkin jo saavuttanut: tekijänoikeusasiat ovat pitkästä aikaa nousseet esiin mediassa ja julkiseen keskusteluun. Sillä voi pidemmän päälle olla suurempi vaikutus kuin aloitteen eduskuntakäsittelyllä.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

TTVK on hätää kärsimässä

Nettikeskustelusta ja vähän Hesaristakin ("netistä lataamisesta jopa kaksi vuotta vankeutta") saa käsityksen, että musiikin lataaminen netistä laittomasti on vakava rikos, ja että tekijänoikeusjärjestöjen käsikassarana toimiva TTVK ry (Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskus, rekisteröity yhdistys) on melkeinpä salaisen poliisin asemassa.

Totuus on nähdäkseni ihan päinvastainen. TTVK on itse hätää kärsimässä. P2p-verkoissa piraatit ovat jo voittaneet.

Ensinnäkin netistä lataaminen. Tekijänoikeuslaissa on ns. laillisen lähteen vaatimus. Netistä voi ladata yksityiseen käyttöön sisältöä, kunhan se on laitettu sinne luvan kanssa. Itselle lataaminen ei kuitenkaan ole rikos, joten laittomastakaan latauksesta ei voi rangaista. Ei vankeutta, ei edes sakkoa. Ainoa seuraamus voi olla vahingonkorvaus (luultavasti sisällön hinta + jonkinlaiset kulut).

Tietääkseni yksikään lataaja ei ole vielä joutunut korvaamaan latauksensa arvoa. Edes TTVK ei viitsi jahdata lataajia, koska kyse ei ole rikoksesta.

Siis vielä kerran se, mitä TTVK ei halua sinun muistavan: voit ladata netistä mitä tahansa omaan käyttöön ilman pelkoa rangaistuksesta.

Nykyiset piraattiohjelmat käyttävät yleensä p2p-tekniikkaa, jolloin jokaisesta lataajasta tulee automaattisesti myös jakaja -- näin tiedostot leviävät tehokkaammin. Luvaton jakaminen on rikos, josta voidaan teoriassa tuomita jopa vankeutta sekä vahingonkorvaukset (jaetun sisällön aiheuttama vahinko, yleensä sen kaupallinen arvo).

Yleensä p2p-ohjelmissa voi estää jakamisen. Se hidastaa omaa lataamista, mutta estää oikeudelliset seuraukset. Käyttäjän kannalta aika hyvä tilanne -- TTVK:n (ja tekijöiden) kannalta huono.

Moni ei tästä piittaa vaan lataa musiikit ja elokuvat p2p-verkosta. Kiinnijäämisen riski on silloinkin tähtitieteellisen pieni. Ellei lataa juuri sitä päivän kotimaista uutuusalbumia (jossa tekijän taloudelliset menetykset ovat suurimmat), jää tuskin TTVK:n haaviin.

Nykytilanteessa TTVK:n asema on melkeinpä toivoton. Se voi jäljittää p2p-jakelijoita vain pistokokeilla, tekemällä koelatauksia. Lataamalla itse TTVK voi varmistaa vain yhden jakokerran. Se ei siis tiedä, onko samainen tekijä jakanut biisiä kerran tai tuhat kertaa. Siksi se ip-osoitteen saatuaan voi lähettää vain sovintoehdotuksen, joka on tiettävästi 600 euron luokkaa. Tässä hinnassa on mukana levyn hinta sekä juristikustannukset. Jos kirjeen saanut tietää, ettei ole jakanut levyä, hän voi kieltäytyä maksamasta ja viedä asian oikeuteen. Todennäköisesti TTVK joutuisi maksamaan paitsi kulut, myös jonkinlaisen vahingonkorvauksen (ainakin oman ajan käytöstä).

TTVK:n toiminnasta kiinnostuneen kannattaa lukea Olavi Koistisen ansiokas juttu 1.6.2013 Hesarista.

TTVK jäljittää vain jakajia. Se ei voi jäljittää lataajia, koska silloin se toimisi itse jakajana ja rikkoisi lakia (toki TTVK voisi saada tähänkin luvan levy-yhtiöltä/tekijältä, mutta rikokseen yllyttäminen näyttäisi pahalta oikeudessa ja julkisuudessa). Mitään yleistä oikeutta verkon valvontaan ja kahden osapuolen keskinäiseen tiedonsiirtoon TTVK:lla ei tietenkään ole.

Oletan, että Suomessa ladataan päivittäin laittomasti kymmeniä tuhansia elokuvia ja cd-levyjä. TTVK:lla on vain muutama juristi hoitamassa asioita, joten he pystyvät käsittelemään vain muutamia caseja kerralla. Tilastollisesti pitäisi ladata tuhansia cd-levyjä ennen kuin jäisi kiinni. 600 euron maksu tuhansista levyistä kuulostaa vähintäänkin kohtuulliselta hinnalta -- ainakin verrattuna siihen, mitä ne maksaisivat netistä ostettuna.

Nykyinen tekijänoikeuslaki on niin lepsu, että TTVK:n valvonnalla on käytännössä vain pelotevaikutus. Hieman ihmetyttää, mitä ovat ne "verkkovalvonnan ylilyönnit" joihin tekijänoikeusaloitteessa viitataan. Jos piraattilakeja halutaan vielä tästä lieventää, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin poistaa kiellot kokonaan.

Nimestään huolimatta TTVK ei ole viranomainen eikä se aja yleistä tekijänoikeusasiaa. Se ajaa vain jäsentensä etuja, mistä jäsenet maksavat sille. Sellaista sisältöä, jolla ei ole kotimaista edustajaa, voi käytännössä ladata ja jakaa ilman pelkoa kiinnijäämisestä (en silti suosittele, jotta en yllyttäisi ketään rikokseen).

Itse asiassa on epäselvää, jäljittääkö TTVK lainkaan esim. ulkomaisten elokuvien lataajia. Ehkä juuri tästä syystä 600 euron sopimukseen sisältyy vaitiolovelvollisuus. Toivonkin, että joku kiinni jäänyt ottaisi yhteyttä ja kertoisi nimettömästi, mikäli on saanut TTVK:lta laskun ulkomaisten elokuvien levittämisestä. Ilmoittajaa koskee myös lähdesuoja, joten henkilöllisyys ei paljastu.

Kuten edellä olevasta käy ilmi, TTVK on hätää kärsimässä p2p-piraattien kanssa. Perinteisten piraattipalvelinten kanssa tilanne on toinen, koska poliisi voi palvelimen takavarikoituaan selvittää lokeista ja käyttäjätiedoista jaetun sisällön määrän. Sekään ei onnistu, jos piraatit ehtivät tyhjentää lokit ajoissa. Siksi teleoperaattorin palveluksessa olleet laajan palvelimen pyörittäjät pääsivät äskettäin kuin koira veräjästä.

Vaikka TTVK onkin ahtaalla, on mielestäni perusteltua että piraateilla säilyy edes jonkinlainen kiinnijäämisen riski ja vahingonkorvauksen mahdollisuus. Siksi en kannattanut Järkeä tekijänoikeuslakiin -aloitetta. Tekijänoikeuden suurimmat muutostarpeet liittyvät hyvitysmaksuun, kohtuuttomiin suoja-aikoihin, lainvalmistelun yksipuolisuuteen ja lobbaukseen, sekä koulujen ja kirjastojen arkipäiväisiin tilanteisiin.

Piraattien ei tarvitse menettää jatkossakaan menettää yöuniaan.

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Järkeä tekijänoikeuslakiin, tosiaan

Järkeä tekijänoikeuslakiin -kampanja on ottanut loppukirin saadakseen täyteen kansalaisaloitteeseen vaadittavat 50 000 nimeä ennen määräajan umpeutumista.

Laissa on monia epäkohtia ja se on luvattoman vaikeaselkoinen, joten parannuksille olisi totisesti tarvetta. Silti en ole allekirjoittanut aloitetta. Miksi?

Aloite on lähtöisin käyttäjiltä ja edistää heidän etujaan. Siinä ei sinällään ole mitään pahaa. Tekijänoikeusjärjestöt ajavat tekijöiden etua ja lobbaavat härskisti lain jatkuvan kiristämisen puolesta. Aloite yrittää tasapainottaa tilannetta.

En kuitenkaan pidä siitä, miten aloite vääntelee sanoja ja väittää parantavansa myös tekijöiden asemaa. Käyttäjien etua pitää ajaa avoimesti ja reilusti, ei piilottamalla isoja muutoksia rivien väliin. Luulen, etteivät kaikki allekirjoittajat ole lukeneet tekstiä ajatuksella loppuun asti.

Vaikka johdannossa väitetään toista, käytännössä esitys tekisi p2p-piraattiverkkojen käytöstä sallittua. Laillisen lähteen vaatimuksen poistaminen antaisi kopioida netistä mitä tahansa, myös laittomasti sinne laitettuja elokuvia ja musiikkia. Aloitteessa tätä kutsutaan "lain selkeyttämiseksi". Ilman taloudellista hyötyä tapahtuva levittäminen olisi aloitteen mukaan vain tekijänoikeusrikkomus, joten levittäjiä ei voisi jäljittää mitenkään. Aloite myös sallisi avointen piraattipalvelujen perustaminen, sillä ylläpito ei olisi missään vastuussa käyttäjien tekemisistä.

Totta kyllä, näiden muutosten jälkeen palattaisiin Lex Karpelaa (2005) edeltäneeseen tilanteeseen -- mutta silloin p2p-piratismia ei juuri ollut. Lakimuutokset olivat nimenomaan vastaus verkkopiratismin yleistymiseen.

En näe hyvänä sitä, että aineistojen ei-kaupallinen jakaminen ja levittäminen netissä de-facto sallittaisiin. Kyse ei ole pelkästä musiikista, vaan myös tietokoneohjelmista, elokuvista, tv-sarjoista, e-kirjoista ja kaikesta muusta, mitä jatkossa nettiin laitetaan.

Sen sijaan toivoisin jonkun tekevän aloitteen, jossa lisätään kirjastojen ja koulujen oikeuksia verkosta laillisesti löytyvän aineiston käyttöön. Myös hyvitysmaksu kaipaisi järkeistämistä (itse asiassa maksu on pikemminkin laajenemassa, uutena mukaan otetaan tulostimet).

Monella allekirjoittaneella on virheellinen kuva nykyisestä laista. Aloitteen puuhahenkilöt eivät halua oikaista väärinkäsityksiä julkisesti, koska se vähentäisi allekirjoittajien määrää.

Yhteenvetona: nykyisen lain nojalla netistä lataaminen ei voi johtaa vankeustuomioon. Itse asiassa piraattilataaminen netistä ei ole edes rikos. Siitä voidaan määrätä vain korvauksia tekijälle, ei rangaista (tietääkseni edes yhtään korvausta ei ole määrätty).

Nykyinen laki kieltää vain levittämisen -- sen, että jakaa luvattomasti toisten kaupallisia teoksia muille. Rangaistuksen lisäksi joutuu korvaamaan levityksen aiheuttamat taloudelliset vahingot. Niiden määrittely on ongelmallista ja juuri tähän toivoisi yksikäsitteisiä pykäliä, niin että oikeusvarmuus toteutuisi ja jokainen levittäjä tietäisi jo etukäteen, miten vahinko arvioidaan. Totta, se ei ole helppoa, mutta ainakin levittäjä tietäisi, minkälaisen riskin on ottamassa.

En liioin ymmärrä, miksi aloitteessa haluttaisiin vapauttaa levitys silloin, kun tekijä ei saa siitä itselleen hyötyä. Eihän tässä hyötyä pidä mitata vaan haittaa. Jos aiheuttaa toiselle vahinkoa, se pitää korvata -- on samantekevää, onko tekijä saanut itselleen hyötyä vai ei. Vahingon arviointi on tässä ydinkysymys, ei hyöty tai sen puuttuminen.

Yksi aloitteen kohdista haluaa "parantaa" tekijän asemaa antamalla hänelle oikeuden estää piraatteja vastaan nostetut syytteet. Tekijä saisi siis oikeuden estää itseään vastaan kohdistuneen rikoksen selvittämisen. Tämä kuulostaa ihan pöhköltä.

Valvontaa ja pakkokeinoja ei tarvittaisi, jos piraatit lopettaisivat laittoman kopioinnin. Se ei ole paljon vaadittu, mutta jostain syystä kaikki tuntuvat keskittyvän vain asian toiseen puoleen. Voisiko joku tehdä aloitteen piratismin lopettamisesta? Etenkin nyt, kun lähes kaiken sisällön voi halutessaan ostaa laillisesti verkosta.

Toivotaan, että asiallinen keskustelu tekijänoikeuksista jatkuu, kävi aloitteelle miten tahansa.

Toinen kirjoitus aiheesta (21.7.2013): TTVK hätää kärsimässä -- piraatin nappaaminen on erittäin epätodennäköistä ja hankalaa jo nykyisenkin lain aikana.

Kolmas kirjoitus aiheesta (25.7.2013): Tekijänoikeusaloite saavutti jo tärkeimmän tavoitteensa.

Vielä yksi kirjoitus aiheesta (26.7.2013): Ei takaisin Lex Karpelaan vaan tulevaisuuteen.

torstai 18. heinäkuuta 2013

Montako terroristia ystäväsi ystävät tuntevat?

Jopa nyt jotakin -- NSA paljastaa itsestään jo enemmän tietoja kuin Snowden! Kongressin kuulemisessa NSA-johtaja kertoi, että he seuraavat terroristiepäilyn tuttavia kolmannelle tasolle asti (ystävät, näiden ystävät, ystävien ystävien ystävät). Snowden oli kertonut seurannan ulottuvan vain toiselle tasolle.

Kuinka monta terroristia pitäisi seurata, jotta seurannan piiriin tulisi koko läntinen maailma? Sanotaan, että heitä on pari miljardia. Runsaat neljä miljardia voidaan jättää pois, koska Afrikan tai Aasian köyhät eivät kiinnosta tiedustelua, eikä heillä ole edes teknisiä viestinnän välineitä, joita voisi seurata.

Facebookin ilmoituksen mukaan käyttäjillä on keskimäärin 130 kaveria. Korkeampiakin lukuja on esitetty, tosin lähdettä mainitsematta. Käytetään kompromissina arvoa 150. Jos vielä oletetaan, ettei henkilöillä ole yhteisiä tuttavia (mikä ei tietenkään pidä paikkaansa), yhdellä henkilöllä on 150 tuttavaa, 150*150=22 500 tuttavan tuttavaa ja 3 375 000 tuttavan tuttavan tuttavaa.

Näin laskien jo 593 epäiltyä terroristia ulottaisi urkinnan kahteen miljardiin ihmiseen -- myös sinuun ja minuun.

Laskelma on tietenkin puhdasta teoriaa, koska päällekkäisiä ystäviä on paljon. Toisaalta kaksi miljardia on ehkä yläkanttiin, koska alaikäiset ja vanhukset voitaneen jättää seurannan ulkopuolelle. Sitä paitsi kuuleminen liittyi vain USA:n omien kansalaisten puhelutietojen analysointiin; ei siihen ulkomaiden vakoiluun, joka meitä erityisesti kiinnostaa.

Tarkat luvut eivät ole oleellisia, mutta periaate on. Six degrees of separation -teorian mukaisesti kahden satunnaisesti valitun ihmisen välillä on keskimäärin enintään kuusi muuta, jotka tuntevat toisensa.

Luultavasti et tunne yhtään terroristia henkilökohtaisesti, mutta ystäväsi tai heidän ystävänsä saattavat jo tuntea. Neljän tai viiden askeleen jälkeen yhteys on jo erittäin todennäköinen. Olet lähempänä terroristia kuin tiedätkään.

Älä siis ihmettele, jos NSA, FSB, GCHQ ym. jonain päivänä alkavat seurata juuri sinua.

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Miksi? Google vastaa

Yleensä Google tietää ajatuksemmekin. Elämän vaikein kysymys, miksi, on kuitenkin liikaa jopa Googlen tietokoneille, koska ehdotukset ovat mitä sattuvat:

Googlekaan ei tiedä, miksi.
Twitter-kyselyn perusteella melkein kaikki saavat erilaisen listauksen -- aivan kuin Google arpoisi kysymyksiä sattumalta. Tai sitten miksi-kysymyksiä on niin paljon, ettei edes Google osaa arvata, mitä käyttäjä niistä tarkoittaa.

Jopa saman koneen kaksi selainta antavat erilaisen listan. Ylläoleva lista on Chromesta, IE:n listassa ehdotettiin mm. whyred ja why my son is crying.

Hmmm... on melkeinpä lohdullista havaita, ettei edes Google arvaa kaikkia ajatuksiamme.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Elokuvat digiboksilta tablet-koneelle ja katseluun

Luultavasti sinullakin on digiboksin kiintolevy täynnä ohjelmia ja elokuvia, joita et koskaan ehdi katsoa. Itse löysin pelastuksen Nexus 7 -tablet-koneesta. Kun tallenteet siirtää digiboksista sen muistiin, ohjelmia voi katsella matkoilla tai -- oma suosikkini -- kuntosalilla. Siirtoa varten ei voi antaa yleisiä ohjeita, koska se riippuu täysin laitteesta ja voi olla mitä tahansa helpon ja mahdottoman välillä.

Totta, elokuvien äänimaailma kärsii kuulokkeista eikä draaman kaari pääse oikeuksiinsa, kun katselu tapahtuu useammassa palassa, mutta onhan tv-lähetyksissäkin mainoskatkoja. Sitä paitsi suuri osa tv-elokuvista on sellaisia, että katselu osissa ei ainakaan pahenna niitä.

Katseluun käy tietysti myös iPad tai Surface, mutta Nexus on ainoa, jossa toimiva VLC-ohjelma näyttää myös Ylen tekstitykset. Tekstien konvertointi iPadin ymmärtämään mpeg 4-muotoon vaatii työlästä uudelleenkoodausta. Seitsemän tuuman ruutu näyttö riittää katseluun mainiosti, 10 tuumaa on melkeinpä turhan iso. Airdroid tekee elokuvien siirrosta tabletiin helppoa, koska edes kaapelia ei tarvita.

Vanhimmat tallenteeni olivat maanneet levyllä odottamassa useita vuosia. On ollut hauska katsoa uudelleen klassikoita, jotka on viimeksi nähnyt lapsena televisiosta. Tämän kevään aikana olen saanut purettua lähes koko tallennejonon.

Tallenteiden joukossa oli sekä kielteisiä että positiivisia yllätyksiä. Ei ruumiita makuuhuoneeseen vuodelta 1959 on mustavalkoinen tekele, jossa sankareita ovat suomalainen lentokapteeni ja yksityisetsivä. Miehet eivät hätkähdä, vaikka olohuoneesta löytyy ruumis -- he pakkaavat sen laatikkoon ja lähettävät takaisin Helsingin hotellissa majaileville ulkomaisille roistoille. Lopussa voi nähdä jamesbondmaisia piirteitä, kun sankareita ollaan upottamassa happoon ja roistot pettävä nainen ehtii ajoissa pysäyttämään nosturin.

Aikoinaan elokuva lienee ollut vaikuttava ja Malagassa sekä Mallorcalla kuvatut kohdat todella eksoottisia. Harvalla oli 50-luvulla mahdollisuuksia matkustaa ulkomaille. Kuvauksissa on oltu suuripiirteisiä: taksi, jonka päähenkilöt ottavat Malagan kentältä, on tällainen (kuvat iPadistä):

Lähdössä Malagan kentältä.
Matkalaukku laitetaan auton katolle. Kun auto tulee hotelliin, taksi onkin paljon isompi ja matkalaukut otetaan auton sisältä:

Saapuminen Malagan hotelliin.
Kun sisältö oli niukkuushyödyke, katsojat eivät olleet turhantarkkoja. Ei liioin ollut internetiä, jossa tarkkasilmäiset nyt saavat tyydytystä ruotiessaan pienimpiäkin virheitä.

Malagan kenttä on hieman muuttunut noista ajoista.
Kaksikielinen Suomi näkyi elokuvissa aina 1960-luvulle asti.
Monet muutkin tunnetut elokuvat ovat tämän päivän katsojan mielestä korkeintaan nostalgisia. Truffaut'n Morsian pukeutui mustaan (1967) rakentuu yhden idean varaan. Skandaalihäät (1940) luottaa päähenkilöidensä karismaan, mutta on tarinana simppeli ja suomenkieliseltä nimeltään aivan metsässä.

Paikka auringossa (1951) on jäänyt elämään Elizabeth Taylorin ja Montgomery Cliftin ansiosta. Muutoin raskaana olevan tyttöystävän hylkäämisestä varoittava elokuva olisi joutanutkin pölyttyä historiaan. Outoa kyllä, tämän klassikon esitti poikkeuksellisesti Nelonen eikä Yle. Niin ikään Bussipysäkki (1956) muistetaan vain Marilyn Monroen ansiosta.

Tuoreimmista elokuvista Pelon hetket (1993) voi unohtaa saman tien, kuten myös Copycat - kopiomurhaaja (1995), joka lienee mainion Sigourney Weaverin huonoimpia elokuvia. 88 minuuttia on liian epärealistinen ollakseen jännittävä ja Tieto - Knowing (2009) muuttuu kiinnostavan alun jälkeen periamerikkalaiseksi uskontofantasiaksi. Lentokoneen maahantörmäyskohtaus on kuitenkin vaikuttava.

Sitten positiivisia yllätyksiä. Tatin Enoni on toista maata (1958) on yllättävän hauska ja sijoittuu ranskalaisittain epätyypilliseen futuristiseen kotiin. Monsieur Hulot tuo mieleen Mr Beanin.

Enoni on toista maata -kääntäjä on hyvin ajassa mukana.
Vielä suurempi yllätys on ranskalainen tieteiselokuva Chrysalis (2007). IMDB:n arvio 5,3 tuntuu lähes loukkaukselta. Elokuva on yllätyksellinen ja sen kuvallinen ilmaisu kuin parhaasta jenkkileffasta. Myös Clooneyn tähdittämä versio Solariksesta (2002) oli tunnelmaltaan vaikuttava. Pandorum (2009) on vaikea luokitella mitenkään muutoin kuin että kaikki avaruusaluksessa tapahtuvat mysteerit ovat kiehtovia.

Nexus 7 ja VLC näyttävät YLEn tekstitykset ilman kikkailuita tai konversioita. 
Hitchcockin Vaarallinen romanssi (North by Northwest, 1959) on klassikkoasemansa ansainnut, vaikka kuuluisa lentokoneen takaa-ajokohtaus onkin epälooginen ja hölmö. Erityisenä ansiona on elokuvan lopetus, joka välttää pakolliset muodollisuudet ja jättää hyvän maun suuhun. Kömpelö suomennos on ymmärrettävä, koska Northwest viittaa lentoyhtiöön (mutta miksi kukaan pakenisi ulkomaille Etelä-Dakotasta, ja vieläpä pohjoisen suuntaan?).

Näin paljon elokuvia (ja tv-sarjat sekä dokumentit päälle) ehtii uuden tekniikan ansiosta katsella puolessa vuodessa. Eivätpä unohdu leffat enää kiintolevylle, ja kuntokin kohenee niitä salilla katsellessa.

perjantai 12. heinäkuuta 2013

Polttariporukka avaruudessa -- Star Trek Into darkness

Kävin katsomassa uusimman Star Trek -elokuvan. Olikin jo kiire, ennen kuin se poistuu teatterilevityksestä. Myyntiversiot tulevat kauppoihin pian kesän jälkeen.

Olen seurannut Star Trekiä mielenkiinnolla olematta kuitenkaan varsinainen fani. Odotukset edellisen elokuvan jälkeen olivat korkealla. Valitettavasti Into darkness ei yltänyt niihin. Ei lähellekään.

Jenkkiarvosteluissa moni valittaa, että 2000-luvun Star Trek on menettänyt sen älyllisyyden, joka nosti sarjan kulttimaineeseen aina 1960-luvulta alkaen. Että nykyinen elokuvatuote on pikemminkin Die Hard kuin Star Trek.

Olen eri mieltä. Star Trek voi pysyä kiinnostavana (lue: myyvänä tuotteena) vain, mikäli se sopeutuu ajan henkeen. Tämän päivän nuoriso ei jaksaisi katsoa alkuperäisen Kirkin ja Spokin sanailua muutamaa minuuttia kauempaa.

Vuoden 2009 elokuva esitteli päähenkilöt nuorina, uraansa aloittelevina, ja hyödynsi 2000-luvun efekti- ja elokuvatekniikkaa. Kokonaan uusi alku jo vähän väsähtäneelle elokuvasarjalle toimi hyvin. Tämän vuoden versio nostaa kaiken toiseen potenssiin. Vauhtia ja jännittäviä tilanteita rakennetaan niin itsetarkoituksellisesti, että avaruusrymistely katkaisee kaikki siteet edeltäjiinsä.

Kuinka paljon avaruusseikkailulta voi odottaa uskottavuutta? Kai sentään jonkin verran, vaikka kyse onkin tulevaisuuden fiktiosta. Into darknessin kohellus lyö korville jokaista, joka pysähtyy hetkeksikään ajattelemaan tapahtumien vyöryn keskellä.

Simpukkamallinen puhelin, jolla voi soittaa Kronos-planeetalta sanfranciscolaisessa baarissa ryyppäävälle Scottille? Neljä numeroa, jotka yksilöivät paikan avaruudessa jossain Saturnuksen takana? Salaa rakennettu taistelualus (jonka komentosilta on tietenkin musta erotuksena Enterprisen valkeudesta)? Muutamassa sekunnissa tapahtuva poimuajo, johon aiemmissa elokuvissa on kulunut päiviä? Vartija amiraalin laivassa, jossa on vain minimihenkilökunta? Vaalea kaunotar -- joka riisuu alusvaatteilleen -- asespesialistina? Kapteeni lähdössä ensimmäisenä kaikkiin vaarallisiin tehtäviin? Lista lapsellisista yksityiskohdista on niin pitkä, että se syö uskottavuutta jopa fantasiaelokuvalta. Ja etenkin Star Trekiltä.

Kun nuorten porukka suuntaa Enterprisella avaruuteen, tulee mieleen lähinnä polttariporukka. Miten kukaan antaisi aseistetun avaruusaluksen tällaisen joukon käsiin? Missä ovat kaikki yli 30-vuotiaat?

Lopun kohtaus, missä Kirk pelastaa aluksen potkimalla jonkin mystisen laitteen takaisin paikalleen, on suorastaan koominen. Potkiminen kuitenkin kannattaa, sillä se stabiloi hetkessä aluksen, joka on näyttänyt olevan jo romurautaa.

Sitten on vielä yksi iso ongelma. Ilmeisesti avaruusmatkailu on todella tylsää puuhaa. Niin tylsää, että käsikirjoittajien pitää kierrättää samoja ideoita ja juonikuvioita yhä uudelleen. Viime kesän Prometheuksessa nähtiin alustörmäys, joka oli kopio aiemmasta Star Trek -elokuvasta. Into darkness kopioi Spockin kuoleman Khanin viha -elokuvasta, nyt vain roolit ovat toiset.

Toivottavasti seuraavaan elokuvaan käsikirjoittajat keksivät jotain uutta. Kävisivät vaikka itse avaruudessa inspiraatiota hakemassa, nyt kun sekin on mahdollista.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Snowden kiltti, kerro meille MITEN

Vuotaja-Snowdenin paljastukset jatkuvat tasaisen tappavaa tahtia. Viimeksi on kerrottu NSA:n vakoilleen laajasti Etelä-Amerikan valtioiden puhelu- ja dataliikennettä. Se tuskin yllättää ketään.

Sen sijaan tiedot laajasta Saksan sisäisen puhelu- ja nettiliikenteen valvonnasta runsas viikko sitten yllättivät. Kansainvälisen liikenteen urkinta on loogista ja teknisesti helppoa, mutta se, että NSA:lla on pääsy myös EU-maiden (ja Kiinan!) sisäiseen viestintään, on todellinen uutinen.

Onko NSA salakuunnellut Saksan sisäisiä yhteyksiä? Vuonna 2005 paljastui, että Kreikan teleoperaattorin puhelinkeskukseen oli murtauduttu ja sinne asennettu takaovi, jonka kautta vieras valtio pystyi kuuntelemaan liikennettä. Lokeista kävi ilmi, että salakuuntelijat olivat olleet erityisen kiinnostuneita Lähi-Itään suuntautuvista puheluista. Takaovi paljastui ohjelmointivirheen vuoksi, mutta ennen kuin Ericssonin apuun lähettämät teknikot ehtivät jäljittää salakuuntelijan, jäljet hävisivät. Tekijä jäi arvoitukseksi, joskaan arvoituksen ratkaisu ei viime aikaisten tietojen valossa ole kovin vaikeaa.

Olisi megaluokan yllätys, jos Saksan puhelinkeskuksista löytyisi samanlaisia takaovia. Todennäköisempi selitys onkin, että salakuuntelu on tapahtunut yhteistyössä Saksan viranomaisten ja operaattorien kanssa. Jos tämä on totta, poliitikkojen närkästys NSA:n salakuuntelun edessä on tekopyhää. Vielä pahempi, jos päättäjät eivät ole tienneet asiasta -- silloinhan maan oma tiedustelu on toiminut lain yli ja ohi yhdessä amerikkalaisten kanssa. Eli tehnyt juuri sitä, mistä NSA:ta moitimme.

Saksan tapauksessa molemmat selitysvaihtoehdot ovat yhtä huonoja. Siksi kyse on isosta uutisesta, vaikka se onkin julkisuudessa jäänyt Snowdenin turvapaikkapohdintojen varjoon.

Kunpa Snowden paljastaisi enemmän! Tähän asti hän on paljastanut vain MITÄ on kuunneltu, mutta ei MITEN. Jälkimmäinen tieto auttaisi jäsentämään Euroopan omaa roolia urkinnassa ja toisaalta myös suojautumaan.

Erityisen kiinnostavaa olisi tietää, miten kansainvälisiä runkoyhteyksiä salakuunnellaan. Kaapelien kulkeminen Britannian kautta antaa pääsyn niiden valvontaan, mutta Googlen, Facebookin ja muiden nettipalvelujen liikenteen pitäisi kulkea SSL-salattuna. Tämän salauksen murtaminen toistuvasti olisi sekin Iso Uutinen ja pakottaisi ajattelemaan monia turvallisuuskäsityksiä uudelleen.

Mahdollisesti runkoverkon urkinta kohdistuu vain salaamattomiin yhteyksiin ja paljaaseen sähköpostiin. Tai että mobiililaitteet ovat tietoturvattomia juorukelloja tavoilla, joita emme vielä tiedä.

Mahdollista on sekin, että Snowden liioittelee. NSA ei ole kiistänyt paljastuksia, mutta se ei tarkoita että ne olisivat totta. NSAn kannalta on parasta, että kohteet eivät tiedä valvonnasta. Mikäli asia kuitenkin paljastuu on tärkeää, ettei liioiteltujakaan väitteitä kumota. Vihollisen pitää elää pelossa ja epävarmuudessa. Lisäksi jonkin valvontaväitteen kiistäminen johtaisi siihen, että oikeat terroristit alkaisivat käyttää juuri sitä.

Siispä Snowden, please, kerro meille miten valvonta käytännössä on toiminut. Sen laajuudesta tiedämme jo aivan tarpeeksi.

tiistai 9. heinäkuuta 2013

Kriisiviestintä ontuu myös Piilaaksossa

Kun jotain odottamatonta tapahtuu, ihmiset tungeksivat nettiin hakemaan lisätietoja. Ellei liikennepiikkiin ole varauduttu, palvelimet kaatuvat, eikä mikään tieto kulje.

Suomen kriisiviestintä sai pyyhkeitä marraskuussa 2011, kun poliisin sivut kaatuivat yksinkertaisen tiedotteen vuoksi. Jenkeissä varmaan tämäkin asia osataan paremmin? Niinhän sitä luulisi, mutta kun lentokoneen lasku epäonnistui San Franciscon kentälle, kentän sivut (www.flysfo.com) kaatuivat.

Päivää myöhemmin sunnuntaina tarjolla oli tällainen sivu:

San Franciscon kentän www-palvelu ei toimi.
Lentokentän tapauksessa web-sivut ovat lähes operatiivinen palvelu, sillä niin lähtevät kuin saapuvatkin matkustajat etsivät niiltä tietoja lennoistaan. Varsinkin poikkeustilanteissa aikataulumuutokset ovat todella tärkeitä, eikä kyse ole pelkästä uteliaisuudesta.

Nyt, kun onnettomuudesta on kulunut kolme päivää, aloitussivu näyttää tältä:

Lentokenttä muistaa onnettomuuden uhreja.
Kentällä on myös Twitter-tili (www.twitter.com/flysfo eli @flysfo), mutta se ilmoittaa palvelevansa vain virka-aikaan:

Lentokentän twiittejä vain virka-aikaan (ma-pe 9-17).
Suuri lentokenttä toimii käytännössä vuorokauden ympäri. Vaikka lento-onnettomuuden todennäköisyys on pieni, siihen varaudutaan mm. omilla paloautoilla. Luulisi, että lentokentällä on myös valmis kriisiviestinnän suunnitelma, ja että se sisältää myös netin. Näköjään näin ei ole -- ei edes Piilaakson sydämessä.

Olkaamme siis armeliaita ensi kerralla, kun tiedonjanoiset suomalaiset kaatavat viranomaisen tai yrityksen nettisivut. Toivottavasti kyse ei ole kuitenkaan lentokentästä. Finavian oma palvelu oli nurin viime viikolla ilman mitään kriisiäkin.

torstai 4. heinäkuuta 2013

Arkistojen aarteita: nainenkin voi tarvita kännykkää

Penkoessani lehtileikkeiden arkistoani löysin hauskoja uutisia, kuten tämän 9.9.1996 Ilta-Sanomista leikkaamani pätkän:

Niin totta.
Helsinkiin oli avattu ensimmäinen naisille suunnattu kännykkämyymälä Aribom Lady. Tekstissä Nokian yksinkertaista Ringo-puhelinta nimitetään naisten Bimbo-malliksi ja matkapuhelinyrittäjä Ari Karttunen kommentoi: "Varmaan leideille on yhtä helppo ostaa matkapuhelinta kuin minun mennä naisten alusvaateliikkeeseen".

Uutinen otsikko oli aikaansa edellä: nykyään naiset tuskin pärjäisivät ilman kännykkää (eivät sen puoleen miehetkään).

Sukunimeä ei saa sanoa ääneen

Päivän Hesari tarjoaa taas polttoainetta ajatuksille. Pääkirjoitussivulla kerrotaan aluehallintoviraston paimenkirjeestä, jolla virasto on opastanut alueen kuntien lääkäreitä ja sairaanhoitopiirejä. Ohjeen mukaan potilasta ei saa kutsua odotustilasta vastaanotolle sukunimellä, ellei tähän ole saatu etukäteen suostumusta. Viraston mukaan kaikki potilasasiakirjojen tiedot ovat salassa pidettäviä - myös sukunimi.

Yksityisyys on tärkeä asia, mutta siinäkään ei saa unohtaa maalaisjärkeä. Ehkä Suomessa on liikaa virkamiehiä, joilla on aikaa pohtia tällaisia kysymyksiä ja halua tehdä lain kirjaimesta itsetarkoitus.

Ellei asia olisi vakava, sukunimen ääneenlausumisen kielto kuulostaisi lähes huvittavalta, sillä mediassa kerrotaan samaan aikaan valtioiden kattavasta verkkovakoilusta. Intiimit salaisuudet ovat vieraiden luettavissa, mutta EU-Suomi pähkäilee sukunimien ääneenlausumista.

Ehkä virkamiehet keksivät seuraavaksi vaatia, että vastaanotolle tulevat potilaat eivät saa nähdä toisiaan. Onhan myös ulkonäkö salassa pidettävä henkilötieto. Vastaanotolle on siis järjestettävä sermit erottamaan odottajia toisistaan.

Pienissä keskuksissa, joissa tämä ei ole mahdollista, asiakkaille on jaettava paperipussit, joihin on valmiiksi leikattu reiät silmiä ja suuta varten. 

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

USA murtautui EU:n tietoverkkoon -- jo 17 vuotta sitten

Tuore uutinen USA:n suorittamasta EU-urkinnasta kuulosti jotenkin tutulta. Missä olinkaan kuullut saman aiemmin?

Pengoin vanhaa lehtileikearkistoani ja löysin oheisen Hesarin uutisen 5.8.1996:

USAlla on perinteitä EU-urkinnasta.
Teksti kuulostaa kovin tutulta: "Yhdysvaltojen salaisen palvelun agentit murtautuivat Euroopan parlamentin ja EU:n komission tietokonejärjestelmiin sadakseen salaisia poliittisia ja taloudellisia tietoja, Sunday Times -sanomalehti sanoo. Yhdysvallat käytti tietoja hyväkseen viime vuoden GATT-neuvotteluissa. Epäilykset heräsivät, kun Yhdysvalloilla näytti olevan salaiseksi luokiteltua tietoa EU:n neuvottelutavoitteista, lehti kertoo."

Mihinkäs tiikeri raidoistaan pääsisi? Uutisen mukaan järjestelmään oli murtauduttu vain muutamaa päivää ennen neuvotteluja.

Loppu on tuttua EU-toimintaa: "EU:ta ei kiinnosta eniten se, mitä kaikkea tietoja on kopioitu vaan varmistaa, että moinen ei toistu." Siis hyviä aikomuksia, mutta vähän tuloksia.

Historia toistaa itseään. USA vakoilee ja EU kauhistelee, voimatta kuitenkaan tehdä asialle mitään. Sen käyttämät "asiantuntijat" eivät pystyneet estämään urkinnan jatkumista. Yksityisyyttä ja viestintäsalaisuutta korostava EU näyttää hyväuskoiselta hölmöltä USA:n, Kiinan ja Venäjän rinnalla.

Jostain syystä kyseistä uutista ei löydy Hesarin verkkoarkistosta, vaikka sen yläpuolella oleva Sähkökatkos pimensi lähes koko Malesian 15 tunniksi kyllä löytyy. Joko arkistossa on vikaa... tai sitten NSA:n hakkerit ovat poistaneet sen (vitsi, vitsi).

Toinen salakuuntelusta mieleen tullut uutinen liittyi Irakin sotavalmisteluihin vuonna 2003. USA salakuunteli Angolan, Kamerunin, Chilen, Meksikon, Guinean ja Pakistanin YK-diplomaatteja saadakseen nämä puolelleen äänestyksessä. Ironista kyllä, kyseisen hyökkäyksen syy pantiin myöhemmin vääriksi osoittautuneiden tiedustelutietojen piikkiin.
Website Security Test