tiistai 19. syyskuuta 2017

Elokuvissa vuonna 2000

Osui käteen vanha Elokuva-aitta 4/1968. Lehti oli elokuviin erikoistunut aikakauslehti, joka ilmestyi vuosina 1932-1968. Numero oli siis lehden viimeisiä. Kantta komistaa aikansa elokuvatähti Eero Melasniemi:

Elokuva-aitta 4/1968
Syy kirjoittaa lehdestä on kannessa mainittu juttu "Elokuvissa vuonna 2000". Yleensä tulevaisuuden ennusteet menevät poskelleen, mutta tässä tapauksessa osumatarkkuus on kohtuullisen hyvä.

Aira Ruishalme on kirjoittanut aloitusjutun, jonka ingressi hehkuttaa tulevaisuuden televisiota seuraavasti: "Omassa olohuoneessa, keskipisteessä sinä itse, kuvat kulkevat ohitse, ylitse, alitse, istut laiskanlinnassasi, valitset kiekosta ruutia, räminää, rakkautta, filmejä, jotka on lainattu filmistöstä niin kuin kirja kirjastosta".

Elokuvissa vuonna 2000: kuva täyttää koko huoneen.
Teksti kuvaa vuoden 2000 keskustelua naapurien kesken. Toinen on ostanut uuden television: se sijoitetaan huoneen keskelle ja kuva heijastuu kaikille seinille. Toisella on vielä se vanhanmallinen, mutta senkin koko on 2 x 2,5 metriä.

"Tuli hankituksi, eihän sitä olisi kuitenkaan voinut ennen pitkää lykätä tuonnemmaksi kun kaikilla kohta on. Ja kyllä se on sentään niin toisenlainen, kohta ei enää tarvitse lähteä olohuoneestaan mihinkään vaihtelua hakemaan, kun tämä entrovisio tekee elämyksen niin täydelliseksi".

Entrovisio? Taulutelevisiot alkoivat yleistyä vuoden 2000 jälkeen, mutta niiden koot olivat aluksi pieniä. Vasta nyt yleiseksi kooksi on vakiintunut 55-65 tuumaa, mutta yhä vieläkin kuva näkyy vain yhdellä pinnalla kerrallaan. Matkaa jokaisen seinän näyttöön ("entrovisio") on vielä 10-15 vuotta.

Sen sijaan elokuvien jakelu siirtyi sähköiseksi lähes jutun kuvaamaan aikaan. Filmejä ei tarvitse hakea mistään eikä lainata filmistöstä, sillä ne tulevat laajakaistalta napin painalluksella, ja tarjonta on rajatonta.

Matti Kassila, Raimo Hallama ja Irja Riuttu.
Mutta miten kehityksen uskottiin vaikuttavan elokuviin taidemuotona? Sitä kommentoivat jutussa ohjaaja Matti Kassila, Ateneumin kuvataiteen osaston rehtori Raimo Hallama sekä tavallinen katsoja, rouva Irja Riutu (melkein kuin "Rouva Ruutu" Yleltä).

Kassilan mielestä uusi tekniikka keventää elokuvien tuotantotekniikkaa, jolloin tarjonta monipuolistuu. "Silloin monet sellaiset tavoitteet, jotka nykyisin on sivuutettava, voitaneen toteuttaa. Tarkoitan koko asteikkoa opetuselokuvista eksklusiivisimpiin tyylikokeiluihin".

Monipuolistumista tapahtuikin, mutta suuren rahan Hollywood-tuotannot hallitsevat silti markkinoita. Tekniikka on vain lisännyt niiden näyttävyyttä ja kustannuksia.

Hieman arvoituksellisempi kommentti on tämä: "Ilmeisesti elokuvataide tulisi yhä intensiivisemmin jatkamaan kehitystään tiettyjen suppeiden aiheiden avaamiseksi syvyyssuuntaan. Johdonmukaisesti tämän kanssa rinnakkain on nyt jo selvästi nähtävissä uusi alue, taiteellisin ambitioin ja ammattinäyttelijävoimin tehty asiaelokuva. Tällainen mahdollisuus avaa aivan uudenlaiset näkymät elokuvan tulevaisuudelle. En pitäisi mahdottomana sitäkään ajatusta, että nämä elokuvat rakennettaisiin siten, että niitä voitaisiin katsoa jaksoittain niinkuin luetaan kirjaa".

Kuvaako Kassila tässä House of Cardsin ja Game of Thronesin kaltaisia sarjoja? Viittaus asiaelokuvaan jää kylläkin hämäräksi.

Raimo Hallama on huolissaan elokuvateatterien tulevaisuudesta. "Televisioruudun suureneminen ja tallennusmenetelmien kehittyminen saattavat hyvinkin johtaa siihen, että elokuvatattereiden lukumäärä vielä nykyisestään vähenee. Suomessa oli muutama vuosi sitten 620 elokuvateatteria, tällä hetkellä niitä on 355. Vähentumisen syynä on ollut televisiovastaanottimien yleistyminen ja television esittämien pitkien elokuvien sekä sarjaelokuvien suuri määrä."

Nyt tiedämme, ettei edes 20 tv-kanavaa ja rajaton tarjonta ole tappanut Suomesta elokuvateattereita. Niiden merkitys on kuitenkin muuttunut eikä elokuvan katsominen enää ole ainoa syy mennä teatteriin. 

"Mammuttielokuvia, elokuvataiteen historian merkkiteoksia ja ehkäpä myös pornoelokuvia esittäviä teattereita tuskin yleistelevisio koskaan korvannee" -- tämä meni kyllä pahasti metsään! Ajatuskin lähteä katsomaan pornoa teatteriin lähinnä naurattaa.

Hallama on huolissaan rahoituksesta. "Meillä eräät piirit haluaisivat, että elokuvataiteen kaikki edistämistoimenpiteet rahoitettaisiin elokuvatettereiden pääsylipuista perittävillä veroluontoilla maksuilla niin kuin Ruotsissa ja Tanskassa tällä hetkellä tapahtuu. Entä miten käy, jos elokuvateattereiden katsojamäärä laskee edellä kaavaillun teknisen kehityksen vuoksi? Syntyy tietenkin täydellinen kaaos elokuvataiteen edistämistoimenpiteissä. Minusta tuntuu, että Ruotsi ja Tanska kulkevat ohuella jäällä". Poliittinen huoli oli turha -- elokuvia rahoitetaan Suomessa edelleen julkisilla varoilla. 

Rouva Riuttu ihastuu ajatuksesta, että "jotkin erikoiselokuvat, kuten huippuluokan thrillerit tai opetusfilmit voitaisiin katsoa omassa olohuoneessa keskittyneesti, ilman ympärillä rapisevia karamellipusseja ja kuiskutuksien sihinöitä. Jos varsinkin opetuselokuvan voisi vielä hidastaa mistä haluaa, se palvelisi verrattomasti tarkoitustaan... Ehkä tulevaisuudessa asunto-osakeyhtiöt alkavat rakentaa asukkaiden käyttöön talon yhteisiä elokuvahuoneita, niin kuin nykyään rakennetaan uima-altaita". 

Ei tullut yhteisiä katseluhuoneita, sillä kotiteatterit tulivat jokaiseen olohuoneeseen. Niissä painotetaan kovasti monikanavaista ääntä -- seikka, josta yksikään ennustaja ei maininnut sanallakaan. Nykyään äänentoisto on keskeinen osa elokuvan tehoa.

Silti aika hyvin ennustettu vuonna 1968. Jos sinun pitäisi ennustaa elokuvien katselutapoja 32 vuotta tästä eteenpäin eli vuonna 2049, osuisitko näinkään lähelle?

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Apple pilasi iPadin - päivitysten laiminlyönti ei aina ole käyttäjän vika

Applen iPad oli ilmestyessään vuonna 2010 kuin taivaan lahja kaikille niille, joiden pitää päästä nettiin mutta jotka eivät halua perehtyä IT:n saloihin. Yksinkertainen, helppokäyttöinen laite, jossa ei ole tietoturvaongelmia.

Nykyinen iPad on kaikkea muuta. Kymmenen käyttöjärjestelmäversiota on tuonut valtavan määrän uusia ominaisuuksia (ns. feature creep), joista valtaosa on peruskäyttäjälle turhia. Osa on suorastaan haitallisia, koska ne tuhoavat alkuperäisen tabletin ajatuksen. Miksi Apple yrittää tehdä iPadistä läppärin korvikkeen? Ne, jotka tarvitsevat läppärin ominaisuuksia, hankkivat sellaisen -- ja saavat kunnon näppäimistön kaupanpäälle.

Niin, ne haitalliset ominaisuudet. Miksi iOS:n piti kopioida Windows-tableteista split screen -toiminto? Eikö tabletin idea ole juuri siinä, että käytetään vain yhtä sovellusta kerrallaan, ja vaihto niiden välillä on mahdollisimman helppoa. Kokemattomalta käyttäjältä Split screen, Picture-in-picture ja Slide over -toiminnot saattavat aktivoitua vahingossa, jolloin henkilö on yhtä hukassa kuin oikean tietokoneen kanssa.

Miksei laitteessa voisi olla helppokäyttöasetusta, joka poistaisi käytöstä kaikki uudet hienoudet ja palauttaisi tabletin pelkäksi tabletiksi? Asetus pitäisi vielä suojata PIN-koodilla, jottei osaamaton käyttäjä vahingossa poistaisi sitä.

Turhilla ominaisuuksilla on muitakin kielteisiä seurauksia. Ostin iPadin sen helppokäyttöisyyden vuoksi henkilölle, joka ei tiedä mitään tietokoneista, eikä haluakaan tietää. Hänellä ei liioin ole älypuhelinta eikä wifi-verkkoa. Kuvittelin, että 4G-malli toimisi täysin itsenäisesti ja ongelmitta.

Käydessäni tarkistamassa kesällä tilanteen hämmästyin: käyttöjärjestelmä oli jäänyt päivittämättä iOS 9.1-versiosta eteenpäin, koska uusimman päivityksen koko oli 1200 megatavua, eikä iPad suostu lataamaan näin isoja tiedostoja 4G:n yli.

iPad ei päivitä itseään 4G:llä.
Mitä helkkaria? Apple myy laitetta, jonka päivittäminen ei onnistu ilman wifi-yhteyttä. Jos kotona ei satu olemaan wifiä (tai älypuhelinta, josta saisi tukiaseman), päivitykset jäävät tekemättä. Eihän tämä näin voi olla. Seuraava, joka vaatii käyttäjiä päivittämään laitteitaan säännöllisesti tietoturvan varmistamiseksi, saa mennä päivittämään tämän iPadin iOS 11 -versioon.

Ilmeisesti Apple haluaa suojella asiakkaitaan ylisuurilta 4G-datalaskuilta eikä ota huomioon, että Suomessa mobiilidata on rajoittamatonta. Mitenkähän jenkit sitten päivittävät omia iPadejaan? Ei sielläkään kaikilla ole wifiä.

Herää toinenkin kysymys: miten tablet-koneen päivitys voi olla kooltaan 1,2 gigatavua?! Mitä tapahtui alkuperäiselle ajatukselle yksinkertaisesta nettipäätelaitteesta? Steve Jobs kääntyisi varmaan haudassaan, jos tietäisi miten hänen iPadinsä on pilattu (ja Pro-malleissa on jopa Windows-tableteista kopioitu kynä, jollaista Jobs halveksi).

Jos iPadit jäävät päivittämättä, siitä ei pidä syyttää laitteen omistajia vaan Applea.

Tietoturvasta vastaavan Viestintäviraston pitäisi vaatia 4G-iPadeihin punainen varoitustarra: "4G-mallin käyttö vaatii myös wifi-yhteyden". Siis nimenomaan käyttö, koska päivittämättömiä laitteita ei pidä käyttää.

tiistai 12. syyskuuta 2017

Tietosuoja tekosyy tiedon salaamiselle eduskunnassa

Eduskunta poistaa tiedot virailijoista jokaisen päivän päättyessä, koska sillä ei ole oikeutta kerätä ihmisistä henkilörekisteriä. Näin perusteli eduskunnan hallintojohtaja outoa käytäntöä eilisissä uutisissa (mm. Demokraatti, Helsingin Sanomat).

Samassa uutisessa kerrotaan, että asiakirja-aineistoa toimitetaan vain paperimuodossa, koska "tietoturva-asiantuntijan mukaan digitaalisesti luovutettu aineisto saattaisi sisältää tietoturvaan vaikuttavia metatietoja".

Voiko eduskunnan virkamies vakavissaan väittää tällaista? Eikö eduskunnassa ole koskaan kuultu tekstitiedostoista? Takuuvarmasti asiakirjat voidaan muuntaa tekstimuotoon napin painalluksella, eikä mikään tietoturva vaarannut pätkän vertaa. Jos tällaista toimintoa ei vielä ole, sen koodaaminen on pikkujuttu.

Yritykset joutuvat tekemään valtavia tietojärjestelmäuudistuksia tietosuojalakien vuoksi, koska niiden on kyettävä luovuttamaan asiakkaan tiedot hänelle itselleen. Uuden tietosuojalain myötä tiedot pitää luovuttaa sähköisessä muodossa, vieläpä mahdollisuuksien mukaan rakenteisina, jotta henkilö voi siirtää ne toiseen järjestelmään. Eikö eduskunta todellakaan pysty tuottamaan yksinkertaista tekstitiedostoa?

Mitä ilmeisemmin kyse ei ole tietoturvasta, vaan vanhasta hallintokulttuurista. Tietoja ei haluta antaa. Tietosuoja ja tietoturva ovat tekosyitä, joilla voi puolustella salaamista ja kieltäytymistä. Ne kertovat enemmän hallintokulttuurista ja asenteesta kuin laista tai tietoturvasta.

Mutta jos jälkimmäinen väite on puppua, pitääkö ensimmäinenkään paikkansa?

Eduskunnassa kävijöistä muodostuva nimilista täyttää henkilötietolain määritelmän (melkein mikä tahansa lista täyttää) ja laki kieltää tarpeettomien henkilötietojen keräämisen. Tieto eduskunnassa käyneistä lobbareista ja muista vaikuttajista on kuitenkin demokratian ja läpinäkyyvyden kannalta oleellinen asia. Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen mukaan tiedot ovat vieläpä julkisia.

Uuden tietosuojalain mukaan rekisterin perustamiseen riittää rekisterinpitäjän "oikeutettu etu". En ole juristi vaan insinööri, mutta ihmettelen jos tässä kyseistä etua ei ole olemassa.

GDPR:n tarkoitus on harmonisoida eri EU-maiden tietosuojalakien soveltaminen (olkoonkin, että tavoite on idealistinen ja vesittyy jo asetuksessa itsessään, kun lapsen ikärajan määrittely jätettiin kansalliseen harkintaan). Jos eduskunta katsoo, ettei sillä ole oikeutta säilyttää vierailijoiden tietoja, sitä ei voi olla muidenkaan maiden parlamenteilla. Olisi kiinnostavaa tietää, miten avoimia muut maat tässä suhteessa ovat.

Tiedot ovat julkisia, joten henkilörekisterin voisi välttää kokonaan julkaisemalla tiedot päivän päätteeksi eduskunnan web-sivulla. Jokainen asiasta kiinnostunut kansalaisjärjestö tai toimittaja voisi itse seurata, keitä lobbareita eduskunnassa käy.

Eikä tarvitse odotella eduskunnan hallintojohtajan päätöksiä -- jokainen edustaja voisi julkaista listan omista lobbareistaan/vieraistaan. Kuka lähtee avoimuuden edelläkävijäksi?

Lisäys 20.9.2017: Professorin mielestä tietosuoja ei velvoita hävittämään vierailijalistoja, päinvastoin tiedot ovat julkisia ja ne tulisi arkistoida.

maanantai 4. syyskuuta 2017

Sano EI kapitalismille, mutta älypuhelin on ihan OK

Osuin lauantaina 2.9.2017 Helsingin keskustassa mielenosoitukseen, jossa marssijat vastustivat... no jaa, melkein mitä tahansa. Kylteissä vaadittiin mm. leikkausten lopettamista, parempaa sosiaaliturvaa ja vammaistukea, oikeuksia eläimille ja naisille, karkotusten pysäyttämistä (Stop deportations) ja kaikkea muutakin. Sinänsä näppärää, että kaikki tyytymättömät osallistuvat samaan Joukkovoima -mielenosoitukseen, jolloin selvittiin yksillä järjestelyillä.

Yksi kylteistä oli arvoituksellinen:

Mitähän tässä vastustetaan?
Tulkitsen, että kyltti haluaa herättää keskustelua ns. chemtrails-ilmiöstä ja siihen liittyvästä salaliitosta. Saatan toki olla väärässä. Tai sitten kyltin kantaja on.

Sen sijaan tämän mielenosoittajan viesti oli selkeä:

"Sano EI kapitalismille".
Hieman hänen perässään tuli iskulauseita huutava isä, jolla oli pyörän etuvaunussa kaksi lasta. Pikkusiskoa kiinnosti kädessä oleva ilmapallo, isoveli katseli isokokoisen älypuhelimen näytöltä ilmeisesti lastenohjelmaa. Hän oli täysin uppoutunut puhelimen virtuaalimaailmaan eikä välittänyt ympärillään kuohuvasta mielenosoituksesta.

Isä ei selvästikään sanonut ei kapitalismille, pojasta puhumattakaan (kyltistä päätellen isä vastusti sotea). Luultavasti myös kuvan kapitalismin vastustajalla oli taskussaan älypuhelin. Voiko vastustaa kapitalismia ja silti käyttää älypuhelinta? Olisiko sosialismi (vai mikä nyt sitten onkaan kapitalismin vastakohta) voinut tuottaa älypuhelimen kaltaisen kuluttajatuotteen?

Eivätkö nuoret näe mitään ristiriitaa siinä, että mellakoivat Hampurissa kapitalismia vastaan ja kuvaavat samalla itseään iPhonella, joka on kaikista älypuhelimista trendikkäin ja kapitalistisin (sekä kuvainnollisessa että rahallisessa merkityksessä)?

En tiedä, mitä kuvan naamioitunut mielenosoittaja vastusti: kapitalismia sinänsä, markkinataloutta vai ainoastaan yritysten ylivaltaa päätöksenteossa. Mutta yleisesti ottaen on hieman lyhytnäköistä vastustaa asioita, joita itse käyttää. Markkinataloudessa asioista eivät päätä kasvottomat suuryritykset vaan kuluttajat. Jokainen ostopäätös on valinta markkintalouden puolesta.

Älypuhelin on kouluesimerkki markkinatalouden toimivuudesta. Laitteet levisivät nopeasti kaikille käyttäjille -- ei suinkaan valtion päätöksellä tai yritysten vaatimuksesta, vaan aidosta ostohalusta. Asiakkaat saivat, mitä halusivat. Mitä suuremmat markkinat, sitä alhaisemmat hinnat ja paremmat palvelut. Älypuhelin ei olisi mitään ilman appseja, palveluita ja ekosysteemeitä. Eikö tämä kaikki ole markkinataloutta puhtaimmillaan? Älypuhelin on markkinatalouden helmi.

Voi tietysti kysyä, ovatko älypuhelimet ylipäätään tarpeellisia, ja miten paljon niiden valmistus tuhlaa luonnonvaroja tai riistää huonosti palkattuja aasialaisia. Mutta jälleen kerran länsimainen kuluttaja voi katsoa peiliin: miksi minä sitten ostan näitä puhelimia? Eikö se ole oma valintani?

Twitterissä minulle lähetettiin linkki neuvostoliittolaiseen keksijään (Leonid Kupriyanovich), joka Wikipedian mukaan kehitti "automaattisen radiopuhelimen" jo 1950- ja 60-lukujen vaihteessa. Ehkä matkapuhelin keksittiinkin Neuvostoliitossa eikä USA:ssa 1970-luvulla, kuten tähän asti on esitetty.

Markkinatalouden puuttuessa Neuvostoliiton keksintö ei koskaan levinnyt laajempaan käyttöön. Siitä ei tullut kuluttajatuotetta. Parhaimmillaankin laitteita olisi hankittu politbyroon ja nomenklaturan käyttöön, jolloin niiden yksikköhinta olisi jäänyt kauas tavallisen kansalaisen ulottumattomiin. Keksinnöstä ei ole paljon hyötyä, ellei sitä tuotteisteta halukkaiden saataville.

Kärryssä ollut poika katseli älypuhelimesta todennäköisesti länsimaista lastenohjelmaa. Puhelin oli luultavasti täynnä länsimaisia appseja, jotka oli ladattu ilmaiseksi tai muutaman euron nimellisellä hinnalla. Ainakin tässä esimerkissä markkinatalous siis toimi.

torstai 31. elokuuta 2017

Suuresta digisiirtymästä ensi yönä 10 vuotta

Ensi yönä tulee kuluneeksi tasan 10 vuotta suuresta digisiirtymästä. Yöllä 31.8-1.9.2007 antenniverkon analogiset tv-lähetykset lopettiin ja kaikkien antennitalouksien oli hankittava digiboksit. Tänään asia tuntuu merkityksettömältä, mutta runsas 10 vuotta sitten siitä kiisteltiin ahkerasti ja vastustuksen vuoksi siirtymää lykättiin (alunperin sen piti tapahtua 1.1.2007). Digitalisoinnin myötä piti käynnistyä television uusi aikakausi, joka toisi uusia kanavia ja tietoyhteiskuntapalveluita jokaiseen vastaanottimeen.

Suomen halu ehtiä ensimmäisenä maana digitaalisen television aikaan toteutui, mutta mitään hyötyä siitä ei ollut. Nokia oli jo ajat sitten keskittynyt matkapuhelimiin ja televisio siirtyi yhä enemmän nettiin. Kotien laajakaista kiinnosti, ei digi-tv. Digiboksit olivat satojen miljoonien investointi, jonka käyttöaika jäi hyvin lyhyeksi. Samaan aikaan alkoi taulutelevisioiden vallankumous ja jo seuraavana vuonna pääsimme katsomaan Pekingin olympialaisia teräväpiirtona (siis ne pääsivät, joilla oli siihen laitteet -- tavallisella digiboksilla HD-aikaan ei ollut asiaa).

Palautettuja digibokseja Verkkokauppa.comin hyllyssä 22.12.2016.
Eipä ihme, ettei kukaan näin merkkipäivänä halua muistella koko asiaa. Edes Yle, jolle digitalisointi oli tuolloin kaikkein tärkein asia, ei näytä noteeraavan asiaa, vaikka 10 vuotta sitten se pyöritti kanavillaan digi-tv-tietoiskuja. Niissä luvattiin paljon uutta tarjontaa ja muistutettiin katsojia digisovittimen hankinnasta.

Vuoden 2007 aikana tunteet kävivät kuumana mm. siksi, että Yle kielsi tv-signaalinsa muuntamisen analogiseksi. Keskusdigibokseja ei sallittu, kaikkien piti hankkia oma laite, jotta "lisäpalvelut" eivät kärsisi. Jo tulossa olevasta teräväpiirrosta ei saanut puhua, vaikka kaikki tiesivät hankittavan tekniikan olevan jo vanhentunutta. Ylen toimitusjohtaja Jungner joutui digi-tv:n puhemieheksi. Helmikuussa 2008 Taloussanomien haastattelussa hän tyrmäsi teräväpiirron hifistien jutuksi.

Digitalisoinnin piti aloittaa television kultakausi, mutta se taisikin johtaa kauden päättymiseen. Ainakin Nelosen ohjelmajohtaja  Sairanen sijoittaa television kultakauden suurta digisiirtymää edeltäneisiin vuosiin. Kanavien määrä kyllä moninkertaistui -- juuri niillä suurilla jenkkikanavilla, joita vastaan digitalisointia lähdettiin tekemään -- mutta katsominen lisääntyi paljon vähemmän. Tuloksena oli halpoja tosi-tv-tuotantoja, pitkiä mainoskatkoja ja sekä Maikkarin että Nelosen talousahdinko. Alan juhlavista vakuutteluista huolimatta kävi juuri niin kuin oli pelättävissä.

Televisio digitalisoitui siirtymällä nettiin ja nyttemmin älypuhelimiin. Koko broadcast-malli vaikuttaa nyt vanhentuneelta ajatukselta. Ihmiset haluavat itse päättää, mitä katsovat ja milloin. Suomen televisioala jäi kansainvälisen sisältö- ja tekniikakehityksen alle. Ylen viidestä kanavasta on jäljellä enää kolme.

Jotain on sentään jäljelläkin: teksti-tv, joka aloitti jo 1981 (sic!), toimii yhä digitelkkareissa. Grafiikka on alkuperäisen karkeaa ja käyttö alkeellista. Alkuperäisiä lienevät myös sen käyttäjät.

Mutta missä viipyvät ne luvatut vuorovaikutteiset tv-mainokset, joissa voi pelata tuotteen hintaa alaspäin tai mahdollisuus klikata juontajan mekkoa ja nähdä kaupan, mistä se on ostettu -- ehkä jopa tilata itselle samanlaisen? Niitä ei edes nettitelevisio ole toteuttanut.

Kuva lisätty 7.9.2017.

keskiviikko 30. elokuuta 2017

Delete - kun tekoäly ottaa vallan

Elisaviihteen ilmoitus poistaa yli kaksi vuotta vanhat tallenteet on pakottanut katsomaan pilvessä pitkään odottaneita sarjoja ja elokuvia. Mukana on ollut löytöjä, kuten Foxilla 15.6.2015 esitetty Katastrofileffa: Delete (Delete, 2011).

Ilmeisesti kaksiosaisesta minisarjasta System meltdown koostettu elokuva käyttää tuntemattomia näyttelijöitä eikä ole iso Hollywood-tuotanto, mutta se näyttää kokoaan suuremmalta ja näyttelijätyö on laadukasta. Ei siis mikään halpistuotanto, kuten monet muut.

Tekoäly ottaa vallan.
Perusasetelma on nähty ennenkin (esim. Eagle Eye): tekoäly ottaa vallan ja uhkaa koko ihmiskuntaa. Tuttu juttu siis, mutta erityisen ajankohtainen juuri nyt, kun keskustelemme robottiautoista ja tekoälyn vaaroista.

Elokuvassa tekoäly syntyy itsestään, sillä kun nettiin on kytketty riittävän monta tietokonetta, rakennelma alkaa muistuttaa aivoja. Samaa ideaa käytti Arthur C. Clarke, jonka novellissa "Dial F for Frankenstein" tekoäly syntyi puhelinverkon varaan. Syntymän merkkinä kaikki maailman puhelimet pärähtivät soimaan yhtä aikaa 1.12.1975. Jos netti olisi ollut olemassa kirjoitushetkellä 1964, Clarke olisi varmasti käyttänyt sitä. Kiinnostavaa on, että Clarke ajoitti älyn syntymisen 10 vuotta tulevaisuuteen -- vähän kuten me nyt.

Kun tekoäly ottaa vallan, pelastus on vanhassa teknologiassa. Päähenkilöt ajavat modernia autoa, jossa on navigaattori ja etädiagnostiikka. Tekoälyn päästyä autoon se tekee parhaansa päästäkseen lopullisesti eroon sankareista. Heidän pelastuksensa on syrjäkadulta löytyvässä vanhassa jenkkiromussa, jossa suunnilleen ainoa sähkölaite on C-kasettisoitin.

Tekoäly pystyy käyttämään ympärillämme olevaa teknologiaa ihmisten vakoiluun ja kiristämään heitä, mikä tuo jännitettä elokuvaan.

Valvontakamerat voivat salakuunnella ihmisiä lukemalla huulilta. Tuttu juttu jo Avaruusseikkalu 2001 -elokuvasta.
Hauskassa kohtauksessa toimittaja murtautuu taloon, jolloin hyvisten puolella oleva FBI-agentti nuhtelee häntä. Mutta maailman ajautuessa kaaokseen murtautuminen on pikkujuttu:

"Nyt on maailmanloppu".
Vastasyntyneen tekoälyn pahuudelle on ymmärrettävä selitys:


Niin - minkälaisen kuvan ihmiskunnasta saisi pelkkien nettikeskustelujen perusteella?
Toinen selitys on siinä, ettei tekoäly ole vielä ehtinyt oppia inhimillisyyttä. Vaikka Daniel Gerson, hakkeri ja elokuvan päähenkilö, on hengenvaarassa, hän haluaa oppia tuntemaan tekoälyn ja uskoo sen kehittyvän hyvään suuntaan.

Sitä odotellessa tekoäly tunkeutuu junien ohjauskeskukseen ja lähettää matkaan myrkyllisellä kaasulla varustetun tavarajunan.

Etäohjattu veturi tekoälyn hallinnassa.
Viimeistään elokuvan nähtyään alkaa pohtia, onko liikenteen automatisointi sittenkään kovin fiksua. Suomen rannikolle luodaan alue automaattisten laivojen testiajoa varten, Lapissa on ajoratoja robottiautoille ja Boeing kehittää autonomisia lentokoneita.

Miksi pyrimme kaikin keinoin eroon ihmisistä? Onko kaikki uhrattava tehokkuuden ja taloudellisen voiton alttarille? Ei tarvitse pelätä tekoälyä ja singulariteettia -- rikolliset, kyberhyökkäykset tai tahattomat verkkohäiriöt voivat syöstä ympäristön kaaokseen liiallisen automatisoinnin vuoksi.

lauantai 26. elokuuta 2017

Tiedustelulaki ja terroristit

Turun puukotustapauksen jälkeen tiedustelulaki on noussut huomion keskipisteeseen. Onpa harmi, että isku osui juuri tähän aikaan, kun eduskunnan pitäisi aloittaa lain käsittely. Nyt tunteet ja faktat sekoittuvat ihmisten mielissä ikävällä tavalla ja Enbusken kaltaiset kommentoijat ottavat aiheesta kaikki provoilut irti ("miksei poliisi voisi katsella kun vedät käteen"), vaikkeivät ole perehtyneet sen paremmin lakiehdotukseen kuin asian taustoihinkaan.

Tiedustelulaki ei ole anti-terrorismilaki eikä myöskään kansan urkintalaki. Tiedustelun kohteena voi olla vain maan rajat ylittävä liikenne (joo tiedän, ettei sen määrittely ole helppoa). Suomi havahtui lain tarpeeseen Snowdenin paljastusten ja UM:n vakoilun jälkeen vuonna 2013, jo ennen Euroopan terrori-iskuja. Valmisteluvaihe on ollut pitkä ja perusteellinen, aiemmin kriittinen LVM jopa kehuu lausunnossaan prosessia ("Liikenne- ja viestintäministeriö antaa tunnustusta ministeriöille mietintöjen perusteellisesta sekä läpinäkyvästä valmistelusta"). Silti eri tahot näkevät ehdotuksessa myös paljon avoimia ja korjattavia kohtia. Siksi meillä onkin eduskunta, joka tekee vielä muutoksia lakiin. Tuskin ne ainakaan kiristyksiä ovat.

Laki olisi pitänyt säätää vuosia sitten, mutta ne samat kansanedustajat, jotka nyt kiirehtivät lakia, halunneet kuullakaan asiasta vaan keskittyivät Ruotsin FRA-lain pilkkaamiseen. Jos lailla nyt on kiire, se johtuu yksin eduskunnasta.

Kiireelliseksi julistaminen toisi lain voimaan ensi vuonna, muussa tapauksessa se lykkääntyy seuraavaan vuoteen. Vuosi on pitkä aika, mutta tuskin ratkaiseva kaiken sen viivyttelyn jälkeen, mitä kansanedustajat ovat tähän asti harrastaneet. Sen verran luotan poliisiylijohtaja Kolehmaiseen, että uskon poliisin kiirehtivän lakia hyvästä syystä.

Yleinen argumentti lakia vastaan on, ettei se ole estänyt terrori-iskuja Ruotsissa, Ranskassa tai Belgiassa. Tässä on luonnollinen näköharha: tiedämme vain onnistuneet iskut, emme niitä, jotka tiedustelun (perinteisen tai tietoliikenteen) ansiosta on saatu paljastettua ajoissa.

Muutamia poikkeuksia on, kuten tämä Hesarin uutinen 21.12.2016. Todennäkinen isku Strasbourgin joulutorille onnistuttiin estämään salattuja viestejä nappaamalla ja asemyyjäksi soluttautumalla. Ei siis pidä paikkaansa, että salaus tekisi tiedustelulain turhaksi.

Turun tapahtuman jälkeen Supo ilmoitti saaneensa varoituksen tekijästä jo vuoden alussa, mutta tietoa ei pidetty riittävän uhkaavana. Tästä voisi käänteisesti päätellä, että Supon seuraamat 350 epäiltyä ovat vielä vaarallisempia kuin Abderrahman Meckah. Ajatus on pelottava.

Huono ajoitus: Hesarin kansi päivää ennen iskua. 
Monet eurooppalaiset terroristit ovat olleet poliisin seurantalistalla. Siitä päätellen on turha antaa poliisille lisää valvontaoikeuksia, kun näitäkään epäiltyjä ei pystytä valvomaan. Mutta asia ei ole ihan niinkään.

Miten poliisi voisi valvoa terrorismista epäiltyä? Demokraattisessa yhteiskunnassa poliisilla on vain vähän keinoja seurata henkilöä, joka ei ole vielä syyllistynyt mihinkään. On mahdoton ajatus, että Supo laittaisi etsivän seuraamaan jokaista 350 tarkkailemaansa henkilöä. Täydellinen miesvartiointi on mahdotonta jo siksikin, että Supolla on puolet vähemmän etsiviä kuin seurattavia. Ja kuten Turussa nähtiin, iskijä saattaa tulla ihan muualta.

Tässä tiedustelulaista voisi olla apua. Se mahdollistaa (joskin hyvin rajallisesti) sähköisen viestinnän seuraamisen ilman konkreettista rikosepäilyä. Tietoliikenteen seuranta voidaan automatisoida, joten se on edullista. Epäiltyjen viestintä tai ulkomailta tulevat ohjeet olisivat tärkeitä tietää. Nyt poliisilla ei ole pääsyä niihin.

Turun isku tuskin jää viimeiseksi. Emme vielä tiedä yksityiskohtia, mutta viiden henkilön pitäminen tutkintavankeudessa vihjaa, ettei Meckah toiminut ihan itsenäisesti. Jos iskuja tulee lisää, poliisille halutaan ehkä oikeus seurata myös terrorismista epäiltyjen keskinäistä liikennettä Suomen rajojen sisäpuolella.

Kansanedustajat ratkaisevat, miten paljon lakien pitää muuttua, jos turvallisuustilanne muuttuu. Oikeus elää ilman pelkoa ja väkivallan uhkaa on perusoikeus sekin. Tiedustelulaki ei ratkaise ongelmaa, mutta antaa poliisille yhden uuden työkalun.

Disclaimer: olen lain suhteen "kokemusasiantuntija", sillä olen seurannut sen vaiheita alusta lähtien (oikeastaan jo paljon aikaisemminkin, FRA-lain tullessa), mutta en ole osallistunut valmisteluun enkä millään tavalla työni puolesta sidoksissa lakiin tai sen vastustamiseen. Siksi mielipiteeni ovat riippumattomia.

lauantai 19. elokuuta 2017

Tekijänoikeus rajoittaa Ylen podcasteja, mutta Areena kiertää ne

Törmäsin pitkästä aikaa tekijänoikeusasiaan. Takavuosina niitä oli paljon, kun järjestöt rahastivat ihmisiä taksien radiosoiton tai tietokonedatan tallennusvälineiden varjolla. Mutta sitten tuli piratismi ja kun luin 10.3.2017 Hesarin juttua siitä, miten välttyä jäämästä kiinni, sympatiani olivat jo melkein tekijänoikeusjärjestöjen puolella.

Näin lataat laittomasti jäämättä kiinni, Hesari neuvoo.
Kuuntelen usein Ylen mainioita podcasteja, joissa jaetaan aiemmin lähetettyjä keskusteluohjelmia tiedostoina älypuhelimen soitto-ohjelmaan. Offline-kuunteluna ohjelmat toimivat vaikkapa lentokoneessa tai ulkomailla pitkiä matkoja ajaessa.

Podcasteja joka lähtöön, myös Ylen puheohjelmia.
Olen käyttänyt mm. Pocket Cast -sovellusta, joka ilmoittaa uusista jaksoista ja tekee niiden lataamisen sekä kuuntelun helpoksi. Suosittelen! Radio on nimittäin Ylen parasta julkista palvelua, vaikka televisio varastaakin yleensä päähuomion itselleen.

Aristoteleen kantapää toimii mainiosti podcastina.
Mutta mutta: tekijänoikeussyistä podcasteina ei voi jakaa mitään musiikkia sisältävää ohjelmaa. Käsittääkseni tämä johtuu Ylen tekemistä sopimuksista Teoston ja Kopioston kanssa. Ne sallivat vain musiikin suoratoiston, mutta eivät tallentamista vastaanottimeen.

Aikana, jolloin data siirtyy lähettimestä vastaanottimeen mitä moninaisimpia reittejä, bittejä reitittäen ja niitä tilapäisesti välimuistiin tallentaen, ohjelman tallennuksen estäminen tuntuu hölmöltä. Kysehän ei ole yksittäisen musiikkitiedoston tallentamisesta, vaan kokonaisen ohjelman puskuroinnista levylle myöhempää kuuntelua varten. Tällainen tallentaminen on pikemminkin teknistä välikopiointia, jolla ei ole tekijänoikeudellista merkitystä.

Kuuntelijan (ja oikeuksien käytön) kannalta ei ole mitään eroa sillä, tuleeko ohjelman lähetys Ylen palvelimelta on-demand pyydettynä vai onko ohjelma automaattisesti haettu älypuhelimen muistiin toistoa varten. Tai no, onhan sillä eroa, kuten juuri offline-kuuntelun ja uusista jaksoista ilmoittamisen näkökulmasta, mutta ne eivät liity mitenkään tekijänoikeuteen. Sitäkin enemmän ne liittyvät kuuntelijan mukavuuteen.

Uudet ja vanhat jaksot kuultavissa vain Ylen sivulla.
Olisin kaivannut podcasteina maisteri Lindgrenin mainioita musiikkiesitelmiä, joita voi kuunnella Ylen sivulta. Tarjolla ovat myös vanhat jaksot, joten ero podcasteihin on mitättömän pieni. Tai oikeastaan hyvinkin iso, sillä web-sivulla oleva soitinohjelma toimii esimerkiksi Samsungin selaimella niin huonosti, ettei tunnin kestävää jaksoa voi kelata eteen- eikä taaksepäin. Jos sivu häviää selaimesta, kuuntelu pitää aloittaa alusta. Pöytäkoneella tai Chrome-selaimella toimii paremmin.

Maisteri Lindgrenin soittama musiikki on lähinnä katkelmia vanhasta klassisesta musiikista. Niillä ei ole samanlaista kaupallista arvoa kuin päivän hiteillä. Itse asiassa niillä ei ole mitään arvoa, ja suoja-aikakin on umpeutunut, sillä tekijän kuolemasta on kulunut yli 70 vuotta. Jäljellä ovat vain esittäjien lähioikeudet, nekin EU-pidennyksen jälkeen 70 vuotta, ja niitä Kopiosto suojelee kuin karhuemo pentujaan.

Onneksi Ylen Areena -palvelussa on sisäänrakennettu podcast-ominaisuus. Kirjautumalla palveluun ja merkitsemällä ohjelmiaan suosikeiksi Areena itse näyttää uudet jaksot ja kuuntelu kelauksineen onnistuu myös Android-puhelimella.

Yle Areenan oma podcast.
Kopiosto on tyytyväinen, koska ohjelmatiedosto tallentaan Ylen palvelimella eikä käyttäjän laitteessa. Käyttäjä on tyytyväinen, koska saa saman palvelun (sans offline-kuuntelu) kuin podcastina.

Jakson kuuntelu -näyttö.
Ylekin on tyytyväinen, kun saa laadukkaille asiaohjelmilleen lisää kuulijoita.

Mutta ei tässä mitään järkeä ole.

perjantai 11. elokuuta 2017

Lähimaksu ja Applen suljettu ekosysteemi

Viime viikolla uutisoitiin Applen tuovan Apple Pay -maksujärjestelmänsä Suomeen.

Helsingin Sanomat 3.8.2017
Hesarin uutinen perustui Kauppalehteen, joka kirjoitti asiasta vielä rohkeammin:

Kauppalehti: "Apple Pay vie lähimaksupalvelulla pankeilta asiakkaita"
Uutisen ingressin mukaan Perinteisen pankkien on vaikea kilpailla niiden reviirille saapuvien suuryritysten kanssa. Voi olla, mutta toivokaamme niille kuitenkin menestystä IT-jättejä vastaan. Google, Facebook, Apple ja Microsoft ovat kaappaamassa itselleen paljon alueellista bisnestä, joka ei kuulu niiden alkuperäiseen toimialaan. Se, että jätit kasvavat entistä suuremmiksi, hyödyttää lähinnä osakkeenomistajia ja USA:n kansantaloutta. Applea eivät eurooppalaisten omat järjestelmät näytä kiinnostavan, edes hätäpaikannuksessa.

Panin merkille, miten moni Apple-fani hehkutti tyytyväisyyttä uutisen vuoksi. Nyt päästään maksamaan ostoksia iPhonen lähimaksulla, hienoa!

Vähemmän hienoa on se, että Apple on estänyt kilpailijoiden pääsyn puhelimiinsa ja varannut NFC-käytön vain omalle palvelulleen. Sekä OP:n että Nordean vastaavat lähimaksupalvelut toimivat jo Androidissa. Itselläni on vuoden verran kokemusta Nordea Pay -tekniikasta ja se toimii mainiosti. Maksun voi suojata sormenjäljellä (puhelimen lukitus) eikä 25 euron maksurajoitusta ole.

Lähimaksu on toiminut Android-puhelimissa jo vuoden.
Nordean ilmoituksen mukaan ohjelma ja maksutekniikka on kehitetty Suomessa, mikä on peukutuksen arvoinen asia sekin.

Nordea Pay veloittaa maksut suoraan pankkitililtä. Applen järjestelmässä on yhtiö itse toimii välittäjänä. Kauppias ei näe asiakasta, mikä Applen mukaan suojaa ostajaa epärehellisiltä kauppiailta. No, ne eivät koskaan ole Suomessa olleet ongelma.

Applen mallissa kaikki raha kiertää yhtiön itsensä kautta. Apple lupaa, ettei se seuraa asiakkaidensa ostoksia. Houkutus on varmasti kova, sillä tiedot ovat erittäin arvokkaita, eikä Apple ole erityisen avoin keräämänsä asiakasdatan suhteen. Toisin kuin Google, se ei esim. näytä käyttäjästään keräämiä sijaintitietoja.

Apple on maailman arvokkain yhtiö, jolla on kassassa ylimääräistä rahaa Suomen valtion useamman vuoden budjetin verran. Kasvamisen pakko saa yhtiön laajentumaan yhä uusille alueille. Pieni siivu kaikista maksutapahtumista tekisi siitä entistä suuremman.

En pidä tällaista kehitystä toivottavana, etenkin kun se tapahtuu kilpailua estämällä. Ihmettelen, miksi moni Apple-fani ummistaa silmänsä Applen kyseenalaisilta kilpailutavoilta, vaikka muuten kannattaa avoimmuutta ja kilpailua.

Yksi perustelu on tietoturva ja yleinen käytettävyys. Apple on osoittanut, että suljettu ekosysteemi toimii, vaikka näyttääkin asiakkaalle kalliilta. Kun Apple hallitsee laitteistoa, käyttöjärjestelmää sekä tärkeimpiä sovelluksia ja palveluita, se pystyy paketoimaan kaiken siististi yhteen.

Mutta ehkä tämä periaate toimisi muuallakin? Ehkä VR:n ekosysteemi kannattaisi pitää VR:n hallinnassa eikä pakottaa avaamaan sitä kilpailulle? Kilpailua tulee joka tapauksessa lentoliikenteen, bussien ja yksityisautoilun puolelta (vastaavat tässä tapauksessa muita laiteympäristöjä). Ehkä Apple-käyttäjän omakin toimiala toimisi paremmin ilman aitoa kilpailua?

Ristiriita on samanlainen niillä nuorilla, jotka lentävät ulkomaille G20-kokouksiin mellakoimaan markkinataloutta ja suuryrityksiä vastaan -- mutta käyttävät itse merkkivaatteita ja kuvaavat kaiken uusimmalla iPhonella livenä nettiin.

torstai 10. elokuuta 2017

Salasanaohjeet uudistuvat eikä correct horse battery staple ole kovin turvallinen

Salasanojen riesa on ärsyttävä ja sitä pahentavat organisaatioiden vanhentuneet ohjeet. "Salasanat heti vaihtoon", "minimipituus vähintään 15 merkkiä", "pakko vaihtaa 90 päivän välein" ja niin edelleen.

Onneksi viime aikoina myös ohjeiden laatijat ovat havahtuneet asiaan ja uudistaneet neuvojaan. Toimittajat ovat seuranneet perässä ja väittävät, että kaikki mitä luulit tietäväsi on väärin ja että neuvojen laatija "katuu" ohjeitaan.

Salasanojen tekniikka (sana, joka on vain omassa tiedossa) sekä ohjeet (ei saa kirjoittaa paperille, vaihdettava säännöllisesti) ovat aikansa lapsia. Laatijan ei tarvitse katua, vaan päivittää ohjeet vuosikymmenten aikana tapahtuneita muutoksia vastaavaksi. Esimerkiksi salasanojen pakollisesta vaihtamisesta 2-3 kuukauden välein on yleensä enemmän haittaa kuin hyötyä.

Ainoa tehokas tapa parantaa salasanojen turvallisuutta on siirtyä kaksivaiheeseen (2FA) todennukseen, jossa salasanan lisäksi käytetään puhelimeen lähetettävää koodia. Mutta jos tekniikkaa ei ole tarjolla, on tyydyttävä vanhojen salasanojen paranteluun.

Yleinen kikka on laittaa peräkkäin useita englannin kielen sanoja. Klassinen ohje aiheesta on sarjakuvamuotoon tehty Correct horse battery staple, jossa neljän sanan yhdistelmästä saadaan huomattavasti vahvempi salasana kuin 11 merkin mittaisesta Tr0ub4dor&3. Ohje on niin tunnettu, että linkitetty uutinen sisältää sarjakuvan sellaisenaan.

Valitettavasti ohje on huono. Neljä peräkkäistä sanaa tuottaa nopeasti pitkän salasanan, mutta monissa palveluissa salasanan pituutta joko rajoitetaan tai siihen vaaditaan erikoismerkkejä tms, jotka estävät ohjeen soveltamisen sellaisenaan.

Miten vahva neljän sanan salalause todellisuudessa on? Vahvuutta mitataan entropialla, joka on 2-kantainen logaritmi kaikkien vaihtoehtojen määrästä. Jos vaihtoehtoja on 1024, entropia on 10 bittiä (koska 2^10 = 1024) eli todella vähän. Miljoonalla eri vaihtoehdolla päästään jo 20 bittiin ja niin edelleen.

Jos salasanassa käytetään isoja ja pieniä kirjaimia (a-z), numeroita 0-9 sekä viittä yleisintä erikoismerkkiä, 11 merkin salasanan entropiaksi saadaan 66,7 bittiä eli salasana on varsin vahva. Sarjakuvassa entropiaksi on laskettu vain 28 bittiä, mikä tekisi murtamisen todella helpoksi. Kuten sanottua, tähän sarjakuvaan ei kannata luottaa.

Sanat correct horse battery staple sisältävät 28 merkkiä (kirjaimia a-z ja 3 välilyöntiä) joten laskennallinen entropia on 136 bittiä. Ero on valtava, sillä entropiassa yksi uusi bitti aina kaksinkertaistaa tarvittavan brute-forcen määrän.

Mutta jos tekniikka yleistyy, hakkerit alkavat kokeilla sanoja yksittäisten merkkien sijaan. Silloin entropia kutistuu huomattavasti. Montako neljän sanan yhdistelmää voimme muodostaa? Oletetaan, että yleisiä sanoja on 5000 kappaletta, jolloin ne voidaan yhdistää 5000x5000x5000x5000 tavalla. Tämän entropia on enää 49 bittiä -- siis huomattavasti vähemmän kuin perinteisessä Tr0ub4dor&3-sanassa.

Sarjakuvaesimerkin sanoista kolme (correct, horse, battery) on erittäin yleisiä. Sivulta http://www.wordfrequency.info/free.asp löytyy lista 5000 englannin kielen yleisimmästä sanasta. Sen mukaan sijoitukset ovat 1808 (correct), 1286 (horse) ja 3221 (battery). Valitettavasti staple-sanaa ei ole ilmaisella listalla. Maksua vastaan saa ladata laajempia listoja. Jos joku selvittää staple-sanan yleisyyden, olisi kiinnostavaa tietää.

Oletetaan, että staple on listan 5001. sana. Silloin hyökkääjän on kokeiltava vain 1808x1286x3221x5001 yhdistelmää, mikä vastaa entropiassa 45,1 bittiä -- ja se on huomattavasti vähemmän kuin 11 merkin satunnaisessa salasanassa (tarkkaan ottaen Tr0ub4dor&3 ei ole likikään satunnainen, joten sen todellinen entropia on pienempi).

Sanojen yhdistämisen idea on sinällään hyvä, täytyy vain ymmärtää, mistä ohjeessa (ja entropiassa) on kyse. Sanojen on oltava aidosti satunnaisia eivätkä helposti muistettavat lauseet ("päästä minut pankkiin") ole sitä (ainakaan entropian näkökulmasta). Ohje poimia sanat satunnaisesti kirjasta on hyvä, mutta silloin niiden muistaminen voi käydä vaikeaksi eivätkä kaikki palvelut hyväksy ä- ja ö-kirjaimia. Suomen kielen sijamuodot lisäävät hienosti entropiaa, mutta vaikeuttavat kieliopillisesti virheellisen lauseen muistamista. Siksi ohjetta kannattaa vahvistaa esimerkiksi numerolla ja väliviivoilla.

Summa summarum: salasanan pituudella on väliä, mutta se ei ole kaikki kaikessa. Varmaa on vain se, että kaikki salasanaohjeet ovat yleistyksiä ja siten huonoja - tämäkin.

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Munchen-elokuva ja elokuvantekijän taiteellinen vapaus

Steven Spielbergin elokuva München (2005) on esitetty Suomen televisiossa lyhyen ajan sisällä neljä kertaa, huomenna 10.8. on luvassa jo (ainakin) viides esityskerta. Elokuva on laadukas ja saanut hyvät arvostelut (samasta aiheesta on vanhempi elokuva Sword of Gideon, 1986).

München kertoo Mossadin (Israelin tiedustelupalvelu) työstä sen jäljittäessä ja surmatessa Musta syyskuu -terroristijärjestön jäseniä 1970-luvulla. Kostoon ryhdyttiin sen jälkeen, kun palestiinalaisterroristit olivat tunkeutuneet syksyllä 1972 Münchenin olympiakylässä israelilaisten majapaikkaan, tappaneet osan urheilijoista ja ottaneet loput panttivangeiksi. Saksan poliisin epäonnistunut väijytys lentokentällä johti niin pankkivankien kuin terroristienkin kuolemaan.

Tänään olympiakylässä asuvat opiskelijat ja synkästä terrori-iskusta muistuttaa enää laatta ko. talon edessä:

Tähän rakennukseen palestiinalaisterroristit hyökkäsivät syyskuussa 1972.
Mutta kuinka todenmukaisen kuvan elokuva antaa Mossadin kostosta? Osoittautuu, ettei lainkaan. Steven Spielbergin vanhemmat olivat ortodoksijuutalaisia, joten tuskin hän lähtisikään tekemään aiheesta puolueetonta dokumenttia. Asioita kaunistellaan Israelin edun mukaisesti, ja siihen tekijöillä on täysi oikeus. Tämähän on elokuvaa.

Jo elokuvan alussa näytetään teksti "inspired by real events" varoittamaan katsojia siitä, ettei tulossa ole historian oppituntia vaan elokuvaa. Ei siis "based on a true story" vaan "inspired":

Tositapahtumien innoittama.
Kun näin elokuvan ensimmäistä kertaa, menin halpaan. Odotin, että elokuva esittäisi tapahtumat todenmukaisesti, vaikkakin dramatisoituina. Aluksi elokuva huokuu aitoutta, sillä hyökkäys olympiakylään on realistinen ja sisältää aitoja uutispätkiä. Uhrit ovat mukana omilla nimillään ja kuvillaan.

Mutta sitten taiteellinen vapaus vie voiton faktoista. Elokuvassa Mossad varustaa pienen iskujoukon, joka suunnittelee ja toteuttaa iskunsa itsenäisesti mm. Roomassa ja Pariisissa. Tiedot terroristien sijainnista ostetaan ulkopuolisilta. Nuoret sotilaat (mm. melko tuntematon Daniel Craig!) ovat välillä epävarmoja tehtävänsä oikeutuksesta ja huolissaan vihan kierteen jatkamisesta. Kosto johtaa uuteen kostoon, loputtomiin.

Varmaa on, ettei Mossad oikeasti toimisi näin. Iskujen takana on koko organisaation tuki ja itse hankitut tiedot. Agentit on valittu tarkkaan eivätkä he epäröi ollessaan isänmaan asialla.

Terrori-iskusta alkava elokuva tekee Israelin kostosta oikeutetun. Elokuva ei kerro, mitä tapahtui ennen terrori-iskua ja miksi se tehtiin. Kerran palestiinalaisten näkökulma pääsee kuitenkin esiin:

Toisen osapuolen näkökulma
Tämä on vähän ennen kuin valetoimittaja toteuttaa pommi-iskunsa ja surmaa puhujan.

Iskuryhmä saa ohjeet välttää siviiliuhreja:

"Siviilejä ei saa kuolla"
Ja toden totta, yllä mainittu operaatio keskeytetään hetkeksi, jottei kotiin palannut pikkutyttö joudu pommin uhriksi.

Koko elokuvan odotin kiinnostuneena, miten se käsittelisi Lillehammerin tapahtumia. Mossadin agentit ampuivat 21.7.1973 marokkolaisen tarjoilijan luullen häntä Mustan syyskuun päälliköksi. Viidestätoista agentista norjalaiset onnistuivat pidättämään kuusi, loput ehtivät paeta maasta. Norja vapautti agentit lyhyen vankeuden jälkeen ja 23 vuotta myöhemmin Israelin valtio suostui maksamaan yhteensä 283 000 dollaria tarjoilijan vaimolle ja tämän tyttärelle (vaimo oli raskaana salamurhan tapahtuessa).

Elokuva ei käsitellyt Lillehammerin fiaskoa mitenkään, ja noloahan se olisi ollutkin. Lillehammerin kylän nimi tosin vilahtaa alkuteksteissä:

Lillehammer oudossa seurassa.
Pieni norjalaiskylä on oudossa seurassa Madridin, Ateenan, Lontoon, Rooman, Pariisin ym. suurkaupunkien joukossa. Tarkkaavainen katsoja ehkä ihmettelee, miksi.

Amerikkalainen Slate-verkkojulkaisu analysoi elokuvan faktaa ja fiktiota, mutta sekään ei mainitse Lillehammerin tapahtumia.

Mossad tavoitti lopulta oikean Mustan syyskuun päällikön. Autopommi surmasi hänet Beirutissa 22.1.1979. Samalla kuoli neljä turvamiestä ja neljä sivullista (se siitä siviiliuhrien välttämisestä).

Vaikka elokuva tapahtuu Euroopassa, loppukuvat ovat New Yorkista:

WTC-tornit taustalla.
Onko vain sattumaa, että v. 2005 valmistuneen elokuvan taustalle on lisätty digitaalisesti WTC-tornit?

Elokuvat muokkaavat käsitystämme historiallisista tapahtumista. Hyvin tehty elokuva muistetaan totuutena, koulun historiantunnilla pölyttyneet faktat unohtuvat. Esimerkiksi jenkit uskovat kaapanneensa toisessa maailmansodassa Enigma-salauskoneen natseilta, koska U-571-sukellusvene-elokuvassa brittisankarit korvattiin amerikkalaisilla. Se oli toki elokuvan tekijän taiteellista vapautta, mutta vääryys historiankirjoitusta kohtaan.

Viime vuosina on puhuttu paljon informaatiosodankäynnistä ja mielipiteiden muokkauksesta omien etujen mukaisiksi. Kun asiaan kiinnittää huomiota, hienovaraista pehmeää vaikuttamista voi nähdä monissa paikoissa. Onko München vaikuttamista vai ainoastaan hyvin tehty elokuva? Jokainen päätelköön itse.

perjantai 4. elokuuta 2017

CIA-pomon muistelmat

USA:n hyökkäys Irakiin maaliskuussa 2003 on lähiajan läntisen historian häpeäpilkkuja. USA kaatoi Saddam Husseinin ja syöksi maan kaaokseen, jonka epäsuorat seuraukset näkyvät vieläkin. Sodan inhimillinen hinta oli hirveä. Silti kukaan hyökkääjistä ei joutunut oikeuteen, hyökänneitä maita vastaan ei vaadittu talouspakotteita ja lännessä asia on aktiivisesti unohdettu. Hyökkäyksestä viime kädessä päättänyt presidentti Bush maalaa nykyään tauluja.

George W. Bush perusteli hyökkäystä Saddam Husseinin joukkotuhoaseilla. Kun niitä ei ollutkaan, syy vieritettiin tiedustelupalvelu CIA:n niskaan ja sen johtaja George Tenet erosi vuonna 2004.

Tiedustelujohtajat eivät yleensä kirjoita muistelmia, mutta Tenet teki poikkeuksen. Hyvä niin, sillä kirja on hyvin kirjoitettu ja sisällöltään kiinnostava. Olen kirjoitanut kirjasta aiemminkin, joten tällä kertaa aiheena on vain Irakin sodan tausta ja amerikkalaisten informaatiovaikuttaminen.

Vaikka Irakiin hyökkääminen meni julkisuudessa presidentin sotaisuuden piikkiin, taustalla vaikuttivat kiistanalaiset henkilöt ja ideologiset voimat. Tenetin kertomus on luonnollisesti hänen oma näkökulmansa ja ehkä jopa puolustuspuheenvuoro, mutta muitakaan yksityiskohtaisia kertomuksia hyökkäyksen taustoista ei ole. Tenet vaikuttaa uskottavalta ja teksti on täynnä faktoja, joita tietääkseni kukaan ei ole kiistänyt. Niinpä pidän kuvausta luotettavana, mutta toki vain CIA:n näkökulmasta. Ilmeisesti George W. Bush ei aio kirjoittaa omia muistelmiaan. Olisi kiinnostava lukea hänen näkökulmansa tapahtumiin.

Miksi USA hyökkäsi Irakiin? Heti kirjan ensimmäinen tekstisivu antaa viitteitä tulevasta:

"Iraq... bear responsibility"
Neokonservatiivien kummisetä, puolustusministeriötä neuvovan komitean johtaja Richard Perle, uhkasi Irakia kostolla heti 9/11-iskujen tapahduttua. "I was stunned but said nothing", kertoo Tenet, ja jatkaa seuraavalla sivulla:

"What the hell is he talking about?"
9/11-iskut muuttivat USA:n ilmapiirin pysyvästi. Tenet kuvaa yksityiskohtaisesti, miten CIA seurasi tarkasti Al-Qaidaa ja odotti terrori-iskuja jo vuosituhannen vaihteessa. Silti 11.9.2001 tapahtumat pääsivät yllättämään. Irak nähtiin mahdollisena vihollisena, jolta ei haluttu vastaavaa yllätystä. Lisäksi "For many in the Bush administration, Iraq was unfinished business" (s. 305) isä-Bushin aikaisen Irakin sodan jäljiltä. CIA:lla oli kädet täynnä työtä terrorismin vastaisessa sodassa, eikä se pitänyt Irakin uhkaa merkittävänä. Siksi Irak jäi tiedustelussa vähälle huomiolle. Paukut olivat Afganistanissa ja Al-Qaidassa.

9/11-iskun jälkeen USA:n johdon huomio kääntyi terroristeista Afganistaniin ja vähän myöhemmin Irakiin. Seurasin tuon ajan uutisointia kasvavan ihmetyksen vallassa; en ollut tunnistaa Yhdysvaltoja maaksi jonka luulin tuntevani. Sama tunne on toistunut tänä vuonna 2017 Trumpin toimia seuratessa.

George W. Bush ja Condoleezza Rice esittivät vaatimuksia Husseinille antaen ymmärtää, että kriisi johtui aseita ja olisi vältettävissä, vaikka rivien välistä oli luettavissa jotain ihan muuta. Ja s. 309 Tenet kirjoittaakin, että armeijalla oli jo Bushin presidenttikauden alkaessa tunne ("sense"), että sota oli väistämätön. Niin ikään Tenet kertoo kuulleensa Ricen sanoneen jo heinäkuussa 2002, että "the decisions were made".

Tenetin mukaan CIA tuotti jatkuvasti raportteja Irakista, joiden mukaan maa ei ollut välitön uhka Yhdysvalloille, eikä todisteita joukkotuhoaseista ollut. Puolustusvaliokunta, kongressiedustajat ja presidentin esikunta lukivat CIA-raporteista vain alun tiivistelmän ja poimivat niistä kohdat, jotka sopivat heidän odotuksiinsa. Presidentti uskoi mieluummin epämääräistä Curveball-loikkaria kuin tiedustelupalvelua ja mainitsi puheessaan kansakunnalle Saddamin havitelleen uraania Nigeristä, vaikka CIA piti väitettä epäuskottavana ja halusi poistaa sen puheesta.

Erityisesti Tenet joukkoineen kertoo yllättyneensä varapresidentti Cheneyn puheesta sotaveteraaneille 26.8.2002, jossa tämä sanoi "Simply stated, there is no doubt that Saddam Hussein now has weapons of mass destruction... Many of us are convinced that [Saddam] will acquire nuclear weapons fairly soon" (s. 315).

"USA did not go to war on Iraq solely because of WMD. In my view, I doubt it was even the principal cause. Yet it was the public face that was put on it", kirjoittaa Tenet (s.321). USA halusi muuttaa koko Lähi-idän tasapainon ja uskoi länsimaisen omahyväiseen tapaan, että tyrannin kaataminen toisi Irakiin demokratian, joka leviäisi dominoefektin tapaan muihin alueen valtioihin. Miten lapselliselta tuollainen ideologia näyttääkään nyt vuonna 2017!

Sodan jälkeen Tenetistä tehtiin syntipukki kertomalla, että hän oli vakuuttanut Irakilla olevan joukkotuhoaseita. Se oli "Slam Dunk" (varma nakki). Asia on Tenetille niin tärkeä, että hän on otsikonut kirjan 19. luvun tämän mukaisesti:

"Slam Dunk"
Tenetin mukaan sanat on irrotettu asiayhteydestään ja kun hän lausui ne 21.12.2002, presidentti oli jo päättänyt hyökkäyksestä. Kyseisessä Valkoisen talon kokouksessa todettiin, ettei ollut riittävästi aineistoa, jolla sotaa voitaisiin perustella kotiyleisölle. Kun esitys ei vakuuttanut edes maan ylintä johtoa, presidentti ehdotti palkkaamaan asianajajia, joilla oli kokemusta rikosjutuista ja juryn vakuuttamisesta. Tenet kertoo sanoneensa "Slam Dunk" presidentille vain kommenttina esityksen parantamisesta.

Vuonna 2004 ilmestyi Watergate-skandaalin paljastaneen toimittaja Bob Woodwardin kirja Plan of Attack, jossa hän väittää Tenetin sanoneen näin Irakin joukkotuhoaseista. Tenet kiistää: "The phrase has, in my view, been intentionally misused and thus completely misunderstood by the public at large".

Colin Powellin puhe YK:ssa 5.2.2003 oli jälkikäteen arvioituna puhdasta informaatiosotaa, täynnä väritettyjä faktoja ja suoranaisia valheita. Tenet kuvaa omia tunnelmiaan näin: "Walking into the UN General Assembly on the morning of Februray 5 was a surreal moment for me... I left he chamber mentally and physically exhausted" (s. 375).

Hyökkäys onnistui -- tietenkin, olihan USA:lla täydellinen sotilaallinen ylivoima -- mutta tuhannet irakilaiset kuolivat pommituksissa. Itselle jäi mieleeni varsinkin nuori Ali-poika, joka menetti pommituksissa molemmat kätensä. Sotatoimien jälkeen alkoivat vaikeudet. "The war, in short, went great, but peace was hell" (s. 399).

Tenet kertoo, että vastuu Irakin jälkihoidosta annettiin puolustusministeriölle eikä USA:lla ollut suunnitelmaa Irakin olojen järjestämiseksi. Tuloksena oli vuosia jatkunut maan sisäinen kaaos ja lopulta Isisin hirmuvalta, jonka rinnalla Saddam Hussein näytti melkeinpä pyhäkoululaiselta.

Presidentti kantoi vastuun epäonnistuneesta sodasta. Vaikka perustelut osoittautuivat valheeksi ja hyökkäys johti tuhansien omien sotilaiden kaatumiseen, isänmaallinen innostus oli niin suurta, että Bush valittiin uudelle kaudelle 2005-2009. "To me, the president still appeared less inclined to go to war than many of his senior aides", kirjoittaa Tenet (s. 319). Jää vaikutelma, että muut ohjasivat Bushin toimia ennen hyökkäystä ja hän toimi niille vain julkisivuna.

Öljyn ja poliittisen vaikutusvallan lisäksi USAn toimiin vaikutti ideologia -- nimittäin vapauden ideologia. Sotia perustellaan omille kansalaisille aina vapaudella. Monissa pienissä USA:n kaupungeissa on muistomerkki vieraissa sodissa (foreign wars) kaatuneille sotilaille ja fraasi "Freedom is not free" - vapaudella on hintansa.

Freedom is not free (Monroe, Georgia).
Irakin kansa haluttiin vapauttaa diktaattorin otteesta (tosin tämä perustelu keksittiin vasta, kun maa ei enää ollut USA:n liittolainen - hyökkäys Iraniin tai kurdien kaasuttaminen ei vaikuttanut). Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää, miksi Donald Trump teki ulkomaanmatkan Saudi-Arabiaan ja pitää maata liittolaisena, vaikka maa on johtavia länsimaisen ääri-islamin tukijoita. Vaikka 15/19 9/11-terroristista oli saudeja, maa ei ole Trumpin ajaman muslimien maahantulokiellon listalla.

--
Tenet ei ole katkera eikä syytä Bushia. "In a way, President Bush and I are much alike" (s. 363). Eroaan hän perustelee uskottavasti (s.477): "At some point in a job like mine, you just give out. You've been going on adrenaline for so long. The relentless pressure and middle-of-the-night phone calls take their toll. The work matters enormously, and it's never over. But the family time lost, the high school lacrosse games missed, the vacations cut short or not taken - they all add up. And then something comes along, some essential trigger, and that's it. You know you've hit the wall."

Viime vuoden marraskuussa Suomen televisiossa esitettiin Donald Rumsfeldin haastatteludokumentti, joka oli uskomatonta katsottavaa. Bushin hallinnon puolustusministeriö puhui hymyillen mustan valkeaksi ja päinvastoin, ja näytti kaikesta päätellen itsekin uskovan omat valheensa. Irakin sotaan liittyen muutama kohta kiinnitti erityisesti huomioni:

Informaatiovaikuttaminen kääntää vaikka mustan valkeaksi.
Tai valkean mustaksi.
"Tiedämme että heillä on joukkotuhoaseita"
"Siitä ei ole epäilystäkään"

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Fantomas vs. James Bond

Elisa Viihde -palvelun päätöksellä poistaa kahta vuotta vanhemmat tallenteet on ollut hyviäkin seurauksia. Kesän aikana on ollut pakko katsoa ne vanhat tallenteet, joihin aika ei koskaan muka riittänyt.

Ranskalainen kolmen elokuvan Fantomas-sarja esitettiin Yle Teema -kanavalla alkukesästä 2014. Alunperin Fantomas seikkaili 1900-luvun alun kirjoissa ja oli siten mestarivaras Arsene Lupinin aikalainen. Lupinista poiketen Fantomas on kuitenkin raaka ja häikäilemätön murhaaja.

Elokuvat Fantomas - tuhannen naamion mies, Fantomas iskee jälleen sekä Fantomas ja Scotland Yard ilmestyivät vuosina 1964-1966 ja niissä näkyy selvästi James Bond -henkisyys. Fantomasilla on mm. lentävä auto (tietenkin Citroen!):

Citroen valmiina nousuun!
Salkusta esiin kääntyvä näyttö muistuttaa kovasti läppärin/taulutelevision yhdistelmää:

Lentoauto ja taulutelevisio - Fantomas oli aikansa Ernst Blofeld.
Siinä, missä Bond-pahikset haluavat tuhota maailman, Fantomas panee heidät viimeisessä elokuvassa maksamaan "elinoikeusveroa" - vähän kuin suojelurahaa. Rikkailta (ja Fantomasia vastaan juonivilta gangstereilta) perittävä elinoikeusvero antaa kirjaimellisesti oikeuden jatkaa elämistä.

Elinoikeusvero - tätä Suomen verottaja ei ole vielä keksinytkään.
Eniten hämmästyttävät Fantomasin kasvonaamiot. Hän pystyy vaihtamaan ulkonäköään naamioilla, jotka me muistamme Mission Impossible -elokuvista.

Mission impossib... ei kun Mission Fantomas.
Kopioivatko Mission Impossible -elokuvien tekijät idean naamioista ranskalaisilta, vai onko jujulla vielä varhaisempi yhteinen kantaisä?

Vuonna 1979 valmistunut Bond-filmi Kuuraketti alkaa huimalla kohtauksella, jossa Jaws työntää Bondin ulos lentokoneesta ilman laskuvarjoa, ja tämä joutuu kaappaamaan varjon aiemmin hypänneen lentäjän yltä.

Fantomas iskee jälleen -elokuva (1965) loppuu samankaltaiseen kohtaukseen, missä poliisipäällikkö Juve ja toimittaja Fandor ajavat lentokoneella takaa Fantomasin lentävää Citroenia. Poliisipäällikkö pukee tohkeissaan päälleen tavallisen repun ja putoaa koneesta (löytyy myös Youtubesta):

Poliisipäällikkö putoaa koneesta ilman laskuvarjoa.
Sankaritoimittajan on hypättävä perään laskuvarjon kanssa, jolloin tuloksena on huimia kuvia vapaasti putoavista miehistä:

Sankaritoimittaja hyppää perään oikean laskuvarjon kanssa.
Lopulta toimittaja saa poliisipäällikön kiinni ja he laskeutuvat yhden varjon varassa. Tämä kuva voisi olla yhtä hyvin Kuuraketti-elokuvasta:

Moonraker... vai Fantomas?
Stuntti oli kaiketi ensimmäinen laatuaan, sillä lopputeksteissä sen kuvaaja mainitaan erikseen:

Hypyn kuvasi Jean-Jacques Dubourg.
Tuon ajan kameratekniikalla temppu lienee ollut vaarallinen myös kuvaajalle.

Fantomas-elokuvia on vaikea luokitella. Sankarin roolissa on Fantomasia jahtaava lehtimies ja tämän valokuvaajana toimiva naisystävä (myös Tintti ja Teräsmies olivat siviilissä toimittajia; vaikea uskoa nykyisen journalismin alennustilan aikana). Poliisipäällikkö Juve on lähinnä antisankari, eräänlainen inspecteur Closeau, jonka möhläysten vuoksi Fantomas pääsee toistuvasti karkuun.

Elokuvissa häikäilemätön murhaaja yhdistyy jamesbondimaiseen teknologiaan ja hurjiin takaa-ajoihin. Ensimmäisen elokuvan lopussa on pitkä takaa-ajokohtaus, joka muutamasta koomisesta hetkestä huolimatta on edelleen vaikuttava -- 1964 se näytti varmasti huimalta. Takaa-ajossa Fantomas vaihtaa autosta moottoripyörään, junaan, helikopteriin ja lopulta omaan sukellusveneeseen. Kohtaukset junanvaunujen katolla tuovat mieleen myöhemmät bondit.

Fantomasien katselu muutti stereotyyppistä käsitystäni ranskalaisista elokuvista vaikeatajuisina ja tylsinä. Fantomasit eivät ole bondeja, mutta 1960-luvun Ranskassa ne ovat varmaan kilpailleet katsojista tasaveroisina Hollywood-tuotantojen kanssa.

Elisaviihteessä uhkasi vanhentua myös muutama OSS 117 -agentista kertova elokuva. Niissä vertailua bondeihin ei voi välttää, onhan päähenkilö 117 eli Hubert Bonisseur de La Bath salainen agentti itsekin. Elokuvat perustuvat Jean Brucen kirjoihin, joista ensimmäinen ilmestyi vuonna 1949 eli neljä vuotta ennen kuin Ian Fleming aloitti oman Bond-tuotantonsa.

Agentin seikkailuja filmatisoitiin jo 1960-luvulla. Ylen 2014 esittämät elokuvat ilmestyivät vuosina 2006 ja 2009, mutta niiden tapahtumat sijoittuvat 1960-luvulle ja kyseessä on lähinnä parodia tuon ajan bondeista. Agentti 117 on sovinisti sählääjä, joka ei ymmärrä mitään paikallisista tavoista, mutta onnistuu tehtävässään hyvällä onnella ja kauniiden naisten avulla. Agentin numero 117 muistuttaa sopivasti 007:ää.

Neiti Ledentu on ilmiselvä Miss Moneypenny -kopio.
Elokuvassa Agentti OSS 117 Kairossa kohteena ovat Egyptissä kapinaa juonivat muslimit ja Agentti 117 - tehtävä Riossa kyse on natsien mikrofilmistä.

Leikki sikseen, agentti 117, komentaa Brasiliaan paennut natsijohtaja.
Riossa agentti saa avukseen israelilaisen Doloresin, mikä johtaa sovinismin lisäksi moniin juutalaisvitseihin.
Teissä on ainesta kotiäidiksi.
Myös kiinalaiset saavat osansa nimittelystä ja vitseistä. Kohtaus, jossa ihmiset alkavat välittää sanaa toisilleen puhelimen (lankasellainen, tietenkin!) välityksellä, on toteuttu kekseliäästi osakuvina, joiden määrä vain kasvaa sanan levitessä.

Lankapuhelimet aktiivisessa käytössä jaetulla ruudulla.
Molemmat sarjat avartavat käsitystämme ranskalaisista elokuvista. Hollywood-tuotantokoneisto jauhaa tehokkaasti, mutta kyllä ranskalaisetkin osaavat!

Tekstiä lisätty 3.8.2017.
Website Security Test