keskiviikko 28. lokakuuta 2009

Kansanedustajat kohottavat profiiliaan tietoyhteiskunta-aiheilla

Kansanedustajat ovat huomanneet, että tietoyhteiskunta-asioilla on helppo saada julkisuutta, ja että ne kiinnostavat varsinkin nuoria äänestäjiä. On hyvä, että aihepiiri alkaa vihdoin kiinnostaa myös poliitikkoja. Toivoisi kuitenkin, että edustajat vaivautuisivat perehtymään asioihin ennen kuin ottavat niihin kantaa julkisuudessa.

Heli Järvinen (ei sukua, meitä järvisiä riittää) vetosi blogissaan luovan työn tekijöiden puolesta. Lause Esimerkiksi Spotifyn kaltaisista pilvipalveluista ei makseta musiikin tekijälle mitään on virheellinen ja osoittaa, ettei edustaja ole lainkaan perehtynyt asiaan. Spotify ei ensinnäkään ole pilvipalvelu ja toiseksi levy-yhtiöille tilitetään osa palvelun tuotoista. Spotify on nimenomaan se suunta, johon niin artistit, käyttäjät kuin levy-yhtiöt itsekin haluaisivat musiikin nettikauppaa kehittää.

Spotifyssä ja pilvipalveluissa Järvinen on astunut tietämättömyyden miinaan, mikä on sinällään ymmärrettävää. Kansanedustaja ei voi olla asiantuntija joka alalla. Mutta heti perään hän antaa ymmärtää, että hyvitysmaksu pitäisi laajentaa kännyköiden mp3-soittimiin. Tässä Järvinen ei voi enää vedota tietämättömyyteen, sillä eduskunta on itse säätänyt tekijänoikeuslain ja luonut veroluonteisen hyvitysmaksun, jolla ei ole mitään tekemistä piratismin eikä juuri tekijänoikeuksienkaan kanssa.

Netissä eniten ärtymystä on herättänyt Järvisen viimeinen lause: viime kädessä nettiyhteyden voi myös katkaista, jos laiton toiminta ei lopu. Tämän suhteen olen itse varovainen. Nettiyhteyden katkaisu olisi kova, mutta silti huonosti toimiva rangaistus. Vaan mikä olisi parempi? Mikään ryhmä ei voi ottaa avoimesti oikeutta omiin käsiinsä, kuten piraatit nyt uhoavat tekevänsä. Niin kauan kuin nettilataus on kiellettyä, lakia on jotenkin valvottava ja jonkinlainen rangaistus on paikallaan. Jos laki koetaan vääräksi, kaikki keinot sen muuttamiseksi ovat toki käytettävissä. Tämä hankala asia vaatii vastaantuloa myös piraateilta.

Toinen nettiasioilla julkisuutta hakeva edustaja on vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki. Ukkoutuvalle puolueväelle verkkoasiat lienevät vieraita, joten Arhinmäellä on ainakin puolueen sisällä vapaat kädet.

Kirjoituksessaan Tiedon valtatien vasen kaista Arhinmäki arvelee, että tietoyhteiskunnan kysymykset ovat seuraava iso poliittinen teema, kuten ympäristökysymykset olivat 1980-luvun taitteessa. Poliitikkojen kannattaa siis olla hyvissä ajoin liikkeellä.

Arhinmäki pitää "täysin järjettömänä" tuomiota, jonka jälkiään peitellyt tietomurtaja sai naapurin avoimen wlan-verkon käytöstä. Melkoista populismia! Sen perusteella kuka tahansa voi syyllistyä rikokseen tietämättään. Luulisi kansanedustajan tietävän, että rangaistavuus edellyttää tahallisuutta. Jos tietokone ottaa automaattisesti yhteyden ensimmäiseen avoimeen verkkoon, sitä ei mitenkään voida pitää rikoksena.

Lisää hienoja kiteytyksiä: "Tiedon jakaminen on mitä vasemmistolaisinta toimintaa." Ei ollut ainakaan ennen -- entisissä sosialistimaissa pyrittiin pikemminkin tiedon pimittämiseen ja sitä varten kirjoituskoneetkin piti rekisteröidä. Yksi Neuvostoliiton kaatumisen syistä oli tiedonvälityksen puuttuminen. Oli vain propagandaa.

Ja lopuksi: "Monet tiedon vapaalle jakamiselle asetetut keinotekoiset rajoitukset hyödyttävät lähinnä suuryrityksiä ja isoa rahaa, eivät taiteilijoita, muusikkoja tai tieteentekijöitä." Tarkoittaa Arhinmäki sitä, että musiikin ja elokuvien vapaa levitys pitäisi sallia netissä, jotta suuryritykset ja "iso raha" ei pääse hyötymään siitä? Olisiko se muusikoiden oman edun mukaista?

tiistai 27. lokakuuta 2009

Mielikuvitus lentää wlan-nimiä keksittäessä

Jokaisella wlan-verkolla on oltava nimi. Kun kotikäyttäjä avaa tukiaseman paketista ja aloittaa asentamisen, ohjelma kysyy nimen sekä joukon muita tietoja. Teknisesti kyseessä on verkon SSID-tunniste (Service Set Identifier).

Kerrostalossa voi näkyä kymmeniä tukiasemia verkkoineen. Nimen perusteella käyttäjä osaa kytkeytyä juuri omaan asemaansa ja siitä edelleen omaan verkkoonsa. Onneksi nimien ei tarvitse olla yksilöllisiä, vaan ne saavat mennä päällekkäin. Ainoa haitta on, että jos samannimisiä verkkoja näkyy useita, käyttäjä tai hänen koneensa saattaa pyrkiä vahingossa naapurin verkkoon. Salauksen tai muun pääsynvalvonnan (mac-suodatus) tehtävänä on paitsi suojata liikennettä salakuuntelulta, myös estää vierasta konetta kytkeytymästä vahingossa väärään verkkoon.

Nimi on pakollinen, mutta sen ei tarvitse näkyä muille. Nimen näyttö voidaan tietoturvasyistä estää. Tällöin käyttäjän on muistettava verkon nimi voidakseen liittyä siihen.

Tämän syksyn ajoissa löytyi 8334 verkkoa, joiden SSID oli näkyvissä. Näiden nimien keskipituus oli 8,59 merkkiä ja mediaani 8. Yleisimmät nimet olivat THOMSON (207), WLAN-AP (183), WippiesVOIP (150) ja default (147), jotka ovat laitevalmistajien käyttämiä oletusnimiä. Ne jäävät voimaan, mikäli käyttäjä jättää nimiasetuksen tekemättä. Yleisimmät itse valitut nimet olivat kotiverkko (47), koti (30) ja netti (20).

Periaatteessa nimeksi kelpaa mikä tahansa enintään 32 merkkiä pitkä sana tai lause, mutta tässä tukiaseman omistajalla on oiva tilaisuus käyttää mielikuvitustaan. Seuraavassa virikkeeksi tämän syksyn kartoituksesta tekemiäni nimipoimintoja:

ABSURDISTAN, ActiviaAuttaa, Alive or just breathing?, belleandsebastian, Baghdad Burito Palace, Citykani, Counter-Intelligence, draamakuningatar, Elinan valtakunta, Ellun kana, Esmeralda, Espoon Suurlähetystö, femmefatale, Foliohattu, Führerbunker, Gargleblaster, ghettoradio, Guacamole, haamu, Haban nuotta, Happy Hardcore Hippies, Harrin nakki, Helvetinkone, hessuhopo, Hilavitkutin, Himaverkko, hipheihuraa_wlan, hornantuutti, illuminati, iLoveYou, jenssonbatton, jotainmuuta, Justice for all!, kanaverkko, Kaptah at Hesari, Karvakuonomajakka, KehviOnHomoJaAnnaOnLaatua, kengurupora, killfuckdie, Koillismaankowa, kotkanpesa, Langaton tyomies, lansivenaja, Laventelillulla, lepsoluukku, Lez Miserables, L'homme de renaissance, Liekehtiva saalistaja, Long names are fun, Loppuu-se-pelleily!, Lukitar, Mana surffaa taas, MangustiCola, Mari Rocks!, MatiASS, maximaV6, meidankivanetti, MenBehavingBadly, MiiskaMuuskaMikkihiiri, Monkey Factory, Muikkuverkko, muikkuverkko14mm, Muistojen huoneet, Muumilaakso, Onnellisten verkko, palmunalla, Pampampamela, Panujuobissee, ParisTexasHilton, PartyLikeARockStar, Pelit on mun harastus, Pete Pilotti, Phileas Fogg, pikkumyy, Porvariston hillitty charmi, PresidentGarfield, Prinsessaverkko, Puff the magic dragon, PunavuorenParonitar, Puolen hehtaarin metsa, Rakkausverkko, Room_With_A_Moose, Saatanalliset säteet, silmatKiiJaTaysilla, smackthepony, SotkuinenKarvaHelvetti, stratocaster, suojelupoliisi, SUPOn WLAN, Tahmakaista, The Best Network In the Universe, tiedonvaltaväylä, tommin_ja_satun_internetti, Tuhma Orava, Tuhnuvaunu, Turvaverkko, Ulkoholisti, WRONG_ID, Vroompräänprööt!!!, Zaragoza.

Sellaiset nimet kuten k0t1verkk0, iq3rhvsihc0#%, Kukkia8, Ka$$u, KverJy60jO63, K0t1-Wlan, M3rtZi, Pesuk2rhuk0 herättävät epäilyn, että asentaja on luullut SSID:n olevan salasana, jossa tulee käyttää sekä numeroita että kirjaimia. Niin ei tietenkään ole - SSID on täysin julkinen tieto. Salausavain on erikseen (ja voi vain toivoa, ettei se näissä verkoissa ole sama kuin SSID-nimi). Tietoturvan kannalta huonoja nimiä ovat myös sellaiset, joissa näkyy omistajan koko nimi, sähköpostiosoite tai jopa osoite ovinumeron tarkkuudella. Näitäkin oli joukossa, mutta ymmärrettävästi jätin ne pois listasta.

Tietoturvan kannalta hyviä valintoja ovat Don't Steal My Interwebz!, hanki oma netti, Hommaa_Vittu_oma, kayta omaas, mee pois, Murtovarma, Neighbours don't even try :), oma ja maksettu, Samin yksityinen, vittuunmunverkosta. Niistä käy selvästi ilmi, ettei kyse ole ainakaan avoimesta tukiasemasta. Päinvastaista kertoo nimi kimppaverkko (Viides linja). Kanava8Varattu puolestaan kertoo naapureille, mille kanavalle oma tukiasema on säädetty. Mutta mitä kertoo nimi Naapurin verkko?

Selvä kannanotto piratismiin on Helsingin Meritullinkadulla oleva .:Sharing is caring:Pro piracy:., jonka pituus on tasan 32 merkkiä. Terminator-elokuvan hengessä nimettyjä Skynet-verkkoja löytyy useampiakin, samoin Avaruusseikkailu 2001:stä tuttuja HAL tai HAL9000-verkkoja on monta. Erilaiset koti- ja hima-alkuiset nimet ovat niin ikään yleisiä.

Radiossa lähetetään viikoittain Aristoteleen kantapää -nimistä ohjelmaa, jota toimittaa Pasi Heikura. Siinä paneudutaan sanojen, nimien ja fraasien ihmeelliseen maailmaan. Äskettäin aiheina ovat olleet mm. koirien ja laivojen nimet. Ehkä SSID-nimet ovat tulevaisuudessa niin arkipäiväisiä, että joku alkaa kerätä niitä ja laatii gradun otsikolla "wlan-verkkojen nimistö aikansa kulttuurin ilmentäjinä".

maanantai 26. lokakuuta 2009

Avoin wlan-tukiasema yhä harvinaisempi

Tein viikonloppuna vuosittaisen war-driving-kartoituksen. Ajoin pari tuntia Helsingissä (lähinnä Kallio, Kruunuhaka, Punavuori, Lauttasaari) sekä toiset pari tuntia Espoon ja Kauniaisten pientaloalueille. Samalla tietokone kirjasi ylös jokaisen havaitsemansa wlan-tukiaseman koordinaatit ja tekniset tiedot.

Ja kylläpä asemia löytyikin! Tukiasemia nousee edelleen kuin sieniä sateella. Espoo-Kauniainen-kierroksella kone poimi 2553 ja Helsingistä 6342 eli yhteensä 8895 asemaa. Jos wlan-tukiasemien säteilyllä todella on terveysvaikutuksia, kaupungeissa on vallalla oikea sähkömagneettinen ilotulitus.

Tukiasemien salaustilanne oli seuraava: ilman salausta 1481 kpl (16,7%), WEP 1840 kpl (20,7%), WPA 3267 kpl (36,7%) ja WPA2 2307 kpl (25,9%). Salaamattomien asemien joukossa on useita Wippies- ja FON-verkostojen jäseniä, jotka jakavat yhteytensä hallitusti, sekä erilaisia hotellien ja yritysten vierasverkkoja, jotka päästävät käyttäjän vain kirjautumissivulle. Siitä eteenpäin on tiedettävä salasana, jonka saa vastaanotosta.

Aidosti avointen wlan-asemien määrä lienee runsaat 10 prosenttia. Lukema on laskenut joka vuosi. Ensimmäisessä syksyn 2005 mittauksessa avointen osuus oli 39,6%.

SSID-nimi oli tietoturvan parantamiseksi piilotettu 562 (6,3%) verkosta. Toisaalta yleisiä oletusnimiä (default, ZyXEL, wlan-ap, Motorola jne) oli varovaisesti laskien 889 (10,0%). Voidaan arvioida, että oletusnimeä käyttävät ja ilman salausta olevat asemat oli vain nostettu paketista pöydälle ja kytketty seinään ilman minkäänlaista asennusta tai konfigurointia. Näitä oli joukossa 543 kappaletta (6,1%).

Wippies-yhteisö on suosittu: sillä alkavia SSID-nimiä löytyi 371 kappaletta (Wippies, WippiesVoIP ja WippiesHome laskettu kaikki erikseen). Kilpailevan FONin suosio on Suomessa jäänyt vähäiseksi, vain 32 tukiasemaa.

sunnuntai 25. lokakuuta 2009

Suomen ilmastotavoite 2050

Äskeittäin julkaistu hallituksen tulevaisuusselonteko linjaa Suomen tavoitteeksi leikata päästöjä 41 vuoden aikana vähintään 80 prosenttia vuoden 1990 tasosta. Se merkitsee siirtymistä lähes päästöttömään autoiluun ja energiantuotantoon. Selonteon mukaan tavoite voidaan saavuttaa ilman ydinvoiman lisärakentamista.

Vuosi 2050 tuntuu niin kaukaiselta, että sinne voi ladata mitä odotuksia tahansa. Harva selonteon kirjoittajista on näkemässä kirjoitustensa vaikutusta. Mutta taaksepäin katsottaessa se merkitsee vuotta 1968, eikä siitä olekaan kovin kauaa.

Tavoitteen toteutuminen merkitsisi aivan toisenlaista Suomea. Muutos olisi paljon suurempi kuin kehitys "Euroopan hullusta vuodesta" 1968 tähän päivään. Päästömäärillä mitattuna se merkitsisi Suomen paluuta 1950-luvulle.

On mielenkiintoista nähdä, miten tulevat hallitukset aikovat kääntää kehityksen pyörää näin paljon taaksepäin. Vai onko selonteko pelkkää sanahelinää?

Ajatus siirtymisestä nollapäästöihin liikenteessä tuntuu utopistiselta, ellei sitten konevoimin liikkumista kielletä kokonaan ja palata hevosaikaan. Ainoa keino tavoitteen saavuttamiseksi olisivat sähköautot, mutta mistä saadaan niiden vaatima energia jos ydinvoimakin on kiellettyjen listalla?

Rakennuskannan uusiminen on helpompi tavoite. Asumisen energiankulutusta voidaan laskea paremmalla rakentamisella ja älykkäämällä lämmityksen ja sähkönkäytön ohjauksella. Se ei paljon auta, kun samaan aikaan ihmiset varustavat kesämökkejään talviasuttaviksi.

Kahden kaukana toisistaan sijaitsevan asunnon järjestelmä on suomalainen erikoisuus ja syy siihen, miksi suomalaisen hiilijalanjälki on maailman suurimpia.

Ihmettelenkin, millä tulevat hallitukset aikovat viedä läpi seuraavat muutokset:
- autoilun kieltäminen
- lentoliikenteen radikaali vähentäminen
- kesämökeistä ja kakkosasunnoista luopuminen
- maaseudun tyhjentäminen ja ihmisten kerääminen isoihin taajamiin

Tähän asti ihmisten asenteisiin on yritetty vaikuttaa viestinnällä ja esimerkeillä. Juhlapuheet ovat yksi asia, käytäntö toinen. Kansalaiset hankkivat lisää autoja heti kun voivat ja matkustavat Kauko-Itään lomamatkoille niin usein kuin pystyvät. Tätä kehitystä ei mikään muodikas ekoajattelu tai vihreys tunnu muuttavan.

Ei jää kuin yksi keino. Sen kolme kansanedustajaa toi näkyvästi esille viime viikolla aamu-tv:n keskustelussa: verotus. Ei-toivottua käytöstä voidaan kitkeä vain tekemällä siitä niin kallista, että ainoastaan rikkaimmilla suomalaisilla on siihen varaa. Suomi on jo nyt kallis maa. Jatkossa se on entistä kalliimpi.

Powerpoint-kalvoissa sama asia on ilmaistu hienovaraisemmin: "vaiheittain otetaan käyttöön päästöjä vähentävää ohjausta" ja "runsaspäästöiset valinnat voivat vaikeutua tai kallistua".

Eduskunnan on helppo määrätä uusia kieltoja ja korottaa veroja. Hehkulamppujen kieltäminen (vaikka se tulikin EU:sta) on esimakua tulevasta. Toimilla ei kuitenkaan vaikuteta kansalaisten arvoihin ja omiin tavoitteisiin. Jos ristiriita näiden kahden välillä kasvaa liian suureksi, edessä on ongelmia koko Suomelle.

Voiko eduskunta säätää lakeja, joita kansan enemmistö ei halua? Onko eduskunnan tehtävä "kasvattaa" kansaa, vai pitäisikö eduskunnan pikemminkin heijastaa kansan kollektiivista tahtoa?

Miten saada kansa haluamaan itse autoista, kesämökeistä ja ulkomaanmatkoista luopumista? Jos tämä tehtävä on toivoton, onko ilmastostrategiallakaan toivoa?

perjantai 23. lokakuuta 2009

Wlan-tukiasemia kuuden metrin välein

Olen tehnyt joka syksy war-driving ajon ja tilastoinut wlan-verkkojen teknisiä arvoja. Tukiasemat näyttävät yleistyvän edelleen nopeasti. Omalta 600 metrin kadunpätkältä, jossa on omakoti- ja rivitaloja, löytyi 92 tukiasemaa. Se vastaa 153 asemaa kilometrillä eli yhtä asemaa kuuden metrin välein!

Tukiasemista 11 oli suojattu niin hyvin, etteivät ne ilmoittaneet edes SSID-nimeään. Selvästi oletusasennukseen (jossa käyttäjä ei ymmärrä tekniikasta mitään) viittaavia SSID-nimiä (default, dlink, WLAN-AP, belkin54g, GIGABYTE, ZyXEL) oli 13 eli 14 prosenttia.

Poistamalla Wippies- tai FON-yhteisöjen asemat (jotka on tarkoitettu yhteyden jakamiseen hallitusti) joukosta jää 83 tukiasemaa. Niistä 11 eli 13 prosenttia oli kokonaan ilman salausta. Voi vain arvailla, miten moni oli jättänyt aseman tarkoituksella auki ja kuinka monelta suojaus oli jäänyt tekemättä osaamattomuuden vuoksi.

Kotikadun lukemia ei tietenkään voi yleistää. Lasken myöhemmin vastaavia tilastoja myös suuremmasta aineistosta.

keskiviikko 21. lokakuuta 2009

Lupa surffata naapurin verkossa

Oikeusministeriö pohtii luvattomasta käytöstä säädetyn lain muuttamista niin, että suojaamatonta wlan-verkkoa voisi käyttää ilman omistajan lupaa. Jos siis naapurin verkko on avoin, kuka tahansa ohikulkija voisi käyttää sitä. Tähän asti käyttö on ollut kiellettyä, joskin lakia on sovellettu vain kerran. Kyseessä oli tapaus, jossa tietomurtoa suorittanut henkilö peitti (onnistuneesti) jälkensä käyttämällä naapurin avointa wlan-verkkoa ja sai lopulta mitättömän pienen tuomion verkon luvattomasta käytöstä.

Vapaata wlan-käyttöä on puolusteltu sillä, että tietokone tai älypuhelin voi ottaa automaattisesti yhteyden löytämäänsä avoimeen verkkoon jolloin laitteen omistaja syyllistyisi huomaamattaan rikokseen.

Tietoyhteiskunnan aikakaudella tuntuu luonnolliselta olettaa, että avoimet verkot ovat kenen tahansa vapaasti hyödynnettävissä. Jos metsässä tulee vastaan tie, jota ei ole suljettu puomilla, on normaalia olettaa että tien käyttö on sallittu kenelle tahansa.

Mutta wlan-verkon tilanne ei ole ihan näin yksinkertainen.

Mitä lakiin tulee, on turha pelätä syyllistyvänsä rikokseen, vaikka kone ottaisi omin päin yhteyden vieraaseen verkkoon. Rikoslaissa kielletyt asiat ovat pääsääntöisesti rangaistavia vain tahallisina.

Oikeusministeriö on laatinut wlan-aiheesta muistion otsikolla Suojaamattoman langattoman internet-lähiverkon (wlan) käytön rikosoikeudellisia kysymyksiä. Siinä verkon "lainaaminen" nähdään ongelmaksi vain jos vieras kuluttaa kaistaa niin paljon, että se häiritsee omistajan omaa käyttöä.

Itse näen asian laajempana. Wlan-tukiaseman vieras kytkeytyy palomuurin ja toiminta-asetusten sisäpuolelle, jolloin hänen koneestaan tule osa omistajan sisäverkkoa. Muista en tiedä, mutta minulle sisäverkko on kotirauhan piiriin kuuluva asia. En halua kenenkään kytkeytyvän siihen tietämättäni ja ilman lupaa.

Vierailija sisäverkossa on ongelmallinen tietoturvan kannalta. Jos vieraassa koneessa on vaikkapa käyttäjän sitä tietämättä verkkomato, se voi saastuttaa sisäverkon koneet, mikäli niissä on paikkaamattomia haavoittuvuuksia. Vierailija myös "näkee" teknisessä mielessä kaiken sisäverkon liikenteen: surffaukset, salasanat, haetut sähköpostit (ellei niiden oma protokolla salaa tietoja), koneelta toiselle kopioidut tiedostot ja niin edelleen.

Sisäverkon liikenne ei näy itsekseen, vaan se vaatii jonkin diagnostiikka- tai vakoiluohjelman käyttöä. Tavallinen ohikulkija ei ole niistä kiinnostunut -- hän haluaa vain surffata ja lukea omat meilinsä. Silti en haluaisi, että kukaan ulkopuolinen pystyy kuulemaan kodin seinien sisällä tapahtuvia asioita, tapahtuivat ne sitten puheena tai bitteinä.

Ehkä tällaiset uhkakuvat ovat liioittelua ja insinöörimäisiä, mutta ne osoittavat, ettei kyse ole pelkästä kaistan kuluttamisesta. Sekin voi tulla jonain päivänä kyseeseen, jos laajakaistayhteyksiin tulee yläraja kuukaudessa siirrettävän rajan määrälle. Tällainen käytäntö on 450-dataverkossa sekä joissakin 3G-sopimuksissa.

Avoimuutta puolustavat vetoavat siihen, että jokainen voi halutessaan helposti salata tukiaseman liikenteen. Kokeilujeni mukaan noin kolmasosa verkoista on avoinna. Useimmiten kyse on siitä, ettei tukiaseman ostaja tunne tekniikkaa eikä osaa kytkeä salausta päälle. Ne, jotka tarkoituksella antavat yhteytensä ja sisäverkkonsa naapurien käytettäväksi, osaavat myös ilmoittaa siitä esimerkiksi aseman nimessä.

Oikeusministeriön muistiossa todetaan, että "Koska verkon suojaaminen on näin ollen tehokas ja vain hyvin vähäistä vaivaa aiheuttava keino, ei kriminalisointi vaikuta olevan välttämätön keino estää avoimen verkon käyttöä". Haluaisinpa nähdä, miten moni ministeriön akateemisesti koulutetusta ja englantia hyvin taitavasta henkilökunnasta osaa asentaa wlan-tukiaseman kotiinsa ja asettaa sen toimimaan salatusti oman tietokoneensa kanssa!

Tehtävä ei nimittäin ole ihan niin helppo kuin mitä mainoksissa luvataan. Salaus voi olla suorastaan mahdotonta, mikäli oma tietokone on vanha, tai mikäli kodissa on useita eri-ikäisiä koneita, joista ei löydy kaikille sopivaa yhteistä salaustekniikkaa (wep, wpa, wpa2) ja avainpituutta (40, 56, 64, 128 bittiä). Siitä vain tavaamaan englanninkielistä manuaalia ja pohtimaan, pitäisikö tukiasema konfiguroida AES:n vai TKIP:n käyttöön, ja onko kyseessä WPA:ssa PSK vai ei (vinkki: kotona on yleensä PSK). Ministeriö voisi testata asian ja arvioida sitten, pitäisikö muistion sanamuotoa kenties muuttaa.

Olen myös nähnyt tapauksen, jossa tukiasema oli jostain syystä nollannut salauksen ja liikenne oli muuttunut avoimeksi omistajan sitä tietämättä (jep, halpa D-Linkin tukiasema).

Jos ministeriö tosiaan lähtee siitä, että kansalaisen on osattava konfiguroida tukiasemansa tai vastattava itse seurauksista, se varmaan huolehtii että nämä taidot lisätään koulujen opetusohjelmaan.

Helsingin Sanomat kyseli eilen nuorten mielipidettä asiasta. "Minun mielestä se on kuin yleinen vessa", sanoi yksi. Haluaisitko sinä kotiverkkosi olevan yleinen vessa?

Toinen mielipide oli yhtä erikoinen: "Jos jättää pyörän lukitsematta ja se pöllitään, onhan sekin oma syysi". Eikä ole. Toisen pyörää ei saa ottaa, vaikka se olisi jäänyt lukitsematta. Varkaus on aina varkaus. Uhria ei voi syyllistää sillä perusteella, ettei hän ollut muistanut suojata omaisuuttaan, vaikka tämä näyttääkin olevan yleinen trendi. "Oma vika, jos ei osaa".

Wlan-verkon lainaaminen ilman lupaa hyvässä tarkoituksessa on epäilemättä toivottavaa, mutta asia on mutkikas.

Olen aina kummastellut sitä, miten nettiaika vaatisi yhtenäistä lainsäädäntöä eri maissa, mutta lainsäätäjillä ei tunnu olevan kiinnostusta ottaa mallia muiden kokemuksista. Jokainen maa toimii kuin se olisi ainoana ongelman kimpussa. Entisessä maailmassa näin olikin, mutta ei enää. Erityisesti tekijänoikeus-, sananvapaus-, tietosuoja- ja verkkokäytön kysymyksiin liittyvät asiat ovat globaaleja. Maakohtaiset linjaukset johtavat helposti ongelmiin.

Oikeusministeriö voisikin seuraavaksi selvittää, miten wlan-verkkojen käyttöä säännellään esimerkiksi Ruotsissa, Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Näistä maista tulevilla ja maihin matkustavilla turisteilla on ilmeinen tarve käyttää paikallisia verkkoja, joten yhdenmukainen sääntely olisi erittäin toivottavaa.

tiistai 20. lokakuuta 2009

Yhä hienompia kameroita... mutta kenelle?

Canon julkisti tänään uuden, ammattikäyttöön tarkoitetun rungon. Nikon julkaisi omansa viikko sitten. Sekä Canon 1D Mark IV että Nikon D3S ovat järeitä, lehti- ja urheilukuvaajille tarkoitettuja laitteita. Paatuneinkaan harrastaja ei lähde lomamatkalle yli kilon painoisen rungon kanssa, kun sen kaveriksi tarvitaan vielä monen kilon painosta objektiiveja. Myös viiden tuhannen hinta kertoo, että nämä kamerat on tarkoitettu vain henkilöille, jotka ansaitsevat kuvaamisellaan rahaa.

Pari vuotta sitten Canon 1D Mark III herätti itsessäni ällistystä, uusia ominaisuuksia oli niin paljon. Tämän päivän julkistus ei herättänyt lainkaan samanlaista intoa. Ulkoisesti laitteita on mahdoton erottaa toisistaan. Tarkennusjärjestelmä on uusittu ja ominaisuuksiin tehty pieniä parannuksia. Merkittävä lisäys on videokuvausmahdollisuus, mutta toisin kuin 7D:ssä, sillä ei ole edes omia painikkeita. Edes 7D:ssä esiteltyä vesivaakaa tai langatonta salamalähetintä ei löydy. Etsimen kuva näytti omaan silmääni jopa karvan verran pienemmältä kuin 7D:n etsinkuva.

Molemmat kamerat yltävät käsittämättömän korkeaan 102 400 ISO-herkkyyteen. Nähtäväksi jää, minkälaista kuvaa sillä saadaan. Mielenkiintoista kyllä, Nikon käyttää täyden koon kennoa ja Canon pienempää APS-H-kokoa. Silti Canonissa on 16 ja Nikonissa "vain" 12 megapikseliä.

Saksalaiset autovalmistajat tekivät taannoin herrasmiessopimuksen, jonka mukaan huippumallien nopeudet rajoitetaan 250 kilometriin tunnissa. Jos se ei (saksalaista) ostajaa tyydytä, rajoittimen voi poistaa viritysliikkeessä. Tai sitten ostajan täytyy hankkia oikea urheiluauto, jossa moisia vapaan liikkumisen esteitä ei tunneta.

Olisiko kameravalmistajien aika tehdä samanlainen sopimus? Megapikselien määrää tärkeämpää on niiden laatu. Monessa suhteessa 12-14 megapikseliä on optimaalinen arvo, jonka ylityksestä ei ole vastaavaa hyötyä.

Studiokäytössä tilanne on hieman erilainen. Siellä voidaan optimioloissa ja ISO 100 -herkkyydellä hyödyntää 20 megapikseliä ja enemmänkin. Sekä Nikonilla että Canonilla onkin erikseen studiokäyttöön tarkoitetut mallit.

-- Mutta kenelle näitä kameroita jatkossa tehdään?

Kameratekniikan huima kehitys 2000-luvulla on ilonaihe kameravalmistajille. Valokuvaus, jota välillä pidettiin jo hiipuvana harrastuksena, on digiajan myötä noussut uuteen loistoon. Järjestelmäkamerat ja objektiivit käyvät hyvin kaupaksi. Mutta asiassa on kääntöpuolensa: kameravalmistajat tekevät kohta laitteita, joita kenelläkään ei ole varaa ostaa.

Valokuvaajan ammatti on käymässä uhanalaiseksi. Moni joutuu työllistämään itse itsensä, kun lehdet luopuvat omista kuvaajistaan. Mainos- ja urheilukuvaajilla riittänee töitä pisimpään, koska niissä liikkuvat muutoinkin suuret rahamäärät.

Myös hääkuvaus on hiipumassa. Yhä useampi pyytää jotain kuvausta harrastavaa sukulaista hoitamaan asian. Ylioppilas-, rippi- tai hääkuvan ottamiseen ei enää tarvita ammattilaista. Toki lopputuloksen laatu on heikompi, mutta oleellista on, että nykyään alempikin laatu riittää, kun sen saa lähes ilmaiseksi.

Digitekniikka on tehnyt kuvauksen niin helpoksi ja halvaksi, että kuvan arvo on romahtanut. Harrastajien määrä kasvaa jatkossakin, mutta he eivät osta monen tonnin runkoja eivätkä pienen auton hintaisia teleobjektiiveja.

Ymmärrän sinua, Jore Puusa. Tekninen kehitys on mullistamassa alaa. Harrastajat ovat ottamassa ammattilaisten paikan. Sama kehitys on käynnissä monella muulla alalla, kuten vaikkapa toimittajissa tai muusikoissa. Eikä yksin Suomessa.

Julkaiseminen oli ennen rajattu ammattilaisten yksinoikeudeksi. Kansainväliseen levitykseen pystyi hyvin harva. Nyt kuka tahansa voi tehdä sen, mikä vielä 20 vuotta sitten oli harvojen ja valittujen yksinoikeus. Luet juuri yhtä uuden tekniikan tuomaa murrosta: blogia.

On mielenkiintoista seurata Dpreview-foorumin keskusteluja valokuvaajien ahdingosta. Taannoin silmiin osui kirjoitus, jossa hyvässä asemassa oleva IT-ammattilainen haaveili jättävänsä stressaavan alan taakseen ja ryhtyvänsä mieluummin valokuvaajaksi. Moni ammattikuvaaja kiiruhti neuvomaan, ettei vaihto kannattaisi, sillä valokuvaajan homma se vasta stressaava onkin! Koskaan ei tiedä, mistä leipä ensi viikolla tulee.

Toisessa keskustelussa henkilö kertoi olleensa häissä, jossa monella vieraalla oli järjestelmäkamera. He kuvasivat niin ahkerasti, ettei palkattu hääkuvaaja tahtonut mahtua putkillaan väliin.

Jos ammattilaiset katoavat, häviävät myös heille tarkoitetut ja sen mukaisesti hinnoitellut laitteet. Onko Mark IV:n yllätyksettömyys esimakua tulevasta? Jääkö Mark V jo lajinsa viimeiseksi?

maanantai 19. lokakuuta 2009

Mihin tarvitaan Supermatrixia?

Finnet-liitto järjesti muutama viikko sitten esittelytilaisuuden, jossa kerrottiin Supermatrix-hankkeesta. Tavoitteena on hiljalleen korvata kotien pc-koneet 100 megabitin laajakaistaratkaisulla, jossa operaattori ylläpitää tekniikkaa ja myy virtuaalisen pc:n palveluna asiakkaalle.

Olen hieman yllättynyt kommenteista, joita hanke on nettifoorumeilla herättänyt. Epäily on tervettä, samoin kritiikki. Uuden teknologian hankkeissa on aina epäonnistumisen ja asiakasnäkökulman unohtamisen riski.

Uskon, että jatkossa tietotekniikka siirtyy yhä enemmän ostettavaksi palveluksi. Nykyiset nettiaktiivit eivät tule olemaan sen tärkeintä kohderyhmää. He saavat jatkossakin ylläpitää omia Windows-, Linux- ja Mac-purkkeja minkä ehtivät ja viritellä niitä sydämen kyllyydestä. PC-koneen kompleksisuus on kuitenkin nousemassa tasolle, jossa asian tuntevalta ammattilaiseltakin alkaa mennä sormi suuhun.

Microsoftin ratkaisu on ollut lisätä Windowsin automaattisten toimintojen määrää. Se auttaa tiettyyn rajaan asti, mutta sen jälkeen käyttäjän aikeita arvaamaan pyrkivä ohjelma vain pahentaa tilannetta.

Kolme tuoretta henkilökohtaista esimerkkiä:

1. Tuttava toi heinäkuussa kannettavan tietokoneensa minulle, koska se oli jäänyt jumiin Windowsin päivitykseen. Tilanne olikin kinkkinen, en ollut ennen nähnyt vastaavaa. Monen tunnin googlailun jälkeen selvisi, että jumituksen pystyy ohittamaan käynnistämällä kone ulkopuolisella levyllä ja poistamalla pending.xml-tiedosto. Se ei kuitenkaan poistanut varsinaista vikaa, joka jumitti koneen taas seuraavan päivityksen yhteydessä. Lopulta - kun vastaavia tapauksia ilmeni muuallakin - selvisi, että syyllinen oli F-Securen tietoturvaohjelman bugi.

Tavallinen käyttäjä olisi ollut epätoivoinen, formatoinut koneen ja asentanut kaiken uudelleen, tai vienyt koneen maksulliseen huoltoon.

2. Tutun tuttu pyysi katsomaan kotikonettaan, jonka tiedostot olivat kadonneet. Hän oli siirtänyt henkilökohtaisen arkiston kansiota hiirellä paikasta toiseen, mutta irrottanut väärässä kohdassa. Monen vuoden työtiedostot olivat kateissa. Tapauksesta oli ehtinyt kulua jo sen verran aikaa, etteivät edes diagnostiikka- ja palautusohjelmat löytäneet alkuperäisiä tiedostoja mistään. Ai varmuuskopiot? Niitä ei oltu koskaan tehty.

3. Aloin lauantaiaamuna päivittää Vista-ympäristöä, joka oli tehty heti käyttöjärjestelmän julkaisun jälkeen. Päivitysten lataaminen (joka on tehtävä tietyssä järjestyksessä), uudelleenkäynnistykset ja muu siihen liittyvä rumba oli niin hidasta, että työ valmistui vasta klo 16. Oli pakko käydä kaupassa välillä ja jättää kone työskentelemään yksinään. Mutta silti: seitsemän tuntia pelkkään päivittämiseen! Se on täysin kohtuuton aika.

Yhä monimutkaisemmaksi käyvät ympäristöt vaativat ammattimaista ylläpitoa. Se on helpoin tapa huolehtia päivityksistä, varmuuskopioinnista ja tietoturvasta. Jos tähän on jokin muu ratkaisu kuin koneen virtualisointi ja siirtäminen verkkoon, kuulisin siitä mielelläni. Eikä kyse ole pelkästä Windows-ongelmasta - Mac ja Linux vaativat samanlaista huolenpitoa.

Toki pilviajattelussa on omat haasteensa, kuten mobiliteetti, nettiyhteydeltä vaadittava 100 % toimintavarmuus sekä luottamus- ja tietosuojakysymykset. Idea voi toimia vain, mikäli nämä ratkaistaan käyttäjää tyydyttävällä tavalla.

sunnuntai 18. lokakuuta 2009

Viro - Suomi 1-0 tietoyhteiskunnassa

Tarkemmin sanoen tulos oli 100 000 - 12 234. Kyse on tietenkin sähköisesti äänestäneistä. Suomi vasta harjoittelee ja kompuroi, Virossa sähköisesti äänesti tänään 100 000 ihmistä.

Ja miten äänestikään! Ei kömpelösti pömpelissä nappia painaen (kuten Suomessa), vaan aidosti internetin kautta. Virolaiset tuntuvat luottavan tekniikkaan, sillä sähköisesti äänestäneiden määrä kymmenkertaistui edellisiin vaaleihin verrattuna. Meillä Suomessa kokeiltiin varovasti vuosi sitten ja sekin möhlittiin.

Ovatko suomalaiset liian varovaisia? Vai virolaiset tyhmänrohkeita ja lapsekkaan luottavaisia?

Kuinka vain, mutta Viro näyttää entiselle esikuvalleen miten tietoyhteiskuntaa käytännössä toteutetaan. Ainakin sähköisessä äänestämisessä ja henkilökortin käytössä Viro on maailman huippua.

Samaa ei voi sanoa Suomesta. Sähköinen henkilökortti täyttää 1,5 kuukauden kuluttua 10 vuotta. Olimme edelläkävijöitä, mutta jätimme mahdollisuudet käyttämättä.

keskiviikko 14. lokakuuta 2009

Lex Nokia 4 kk myöhemmin

Lex Nokia on ollut voimassa runsaan neljän kuukauden ajan. Yleisradio uutisoi tänään "Yritykset väistelevät Lex Nokiaa" ja pohtii lain vaikutuksia.

Ensinnäkin on huomattava, että sähköisen viestinnän tietosuojalain uudistuksessa oli useita kohtia. Pykälät, jotka antavat yritykselle oikeuden esimerkiksi roskapostin suodattamiseen, on otettu tyytyväisinä vastaan ja sovellettu käytäntöön. Tältä osin laki on vaikuttanut kuten pitikin.

Sen sijaan lain 13. pykälä, jossa säädetään yhteisötilaajan oikeudesta selvittää verkon väärinkäyttöä ja yrityksen oikeudesta tutkia sähköpostin tunnistetietoja yrityssalaisuuksien vuotamista epäillessään (se varsinainen Lex Nokia -osuus), on jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi. Vielä yksikään yhteisötilaaja ei ole tehnyt lain edellyttämää ilmoitusta tietosuojavaltuutetun toimistoon, eikä siten ottanut uusia valvontaoikeuksia käyttöön.

Lainvalmistelu oli poikkeuksellisen pitkä ja mutkikas. Monen kompromissin tuloksena syntyi vaikeaselkoisia ja mutkikkaita pykäliä. Valtaosa yrityksistä kokee laissa kuvatun menettelyn niin raskaaksi ja mutkikkaaksi, ettei niiden soveltaminen maksa vaivaa.

Vähän samanlainen ilmiö on työelämän tietosuojalaissa. Siellä kuvataan menettely, jolla työantaja voi hätätapauksessa avata työntekijän sähköpostissa odottavan työviestin. Prosessi on raskas ja sisältää niin paljon ennakkoehtoja, ettei sitä ole tietääkseni kertaakaan sovellettu, vaikka laki on ollut voimassa jo viisi vuotta.

Lisäksi kaikki muistavat Lex Nokiasta talvella nousseen kohun. Vaikka se perustui pitkälti väärinkäsityksiin, mikään organisaatio ei nyt halua joutua asiassa silmätikuksi olemalla ensimmäinen. Edes Nokia, jonka väitettiin jopa uhanneen maasta lähdöllä, ei ole ottanut käyttöön Lex Nokiaa.

Voi kysyä, kenen etua tällainen lainsäätäminen palvelee. Kun laeista tulee liian mutkikkaita, koko lainsäädäntötyöltä putoaa pohja pois. Yrityksillä olisi epäilemättä tarve selvitellä tietovuotoja (päätellen oikeustapauksista, joita tälläkin viikolla on mediassa näkynyt), mutta uuden lain sijaan jatketaan mieluummin entiseen tapaan - vaikka se kulkisi laittomuuden rajamailla.

Ministeriön puolustukseksi on sanottava, että jostain syystä asia herättää Suomessa voimakkaita intohimoja. Näissä olosuhteissa yksinkertaisen ja selkeän lain kirjoittaminen on yksinkertaisesti mahdotonta. Ehkä on vain parasta jäädä odottamaan alan kansainvälistä kehitystä ja mahdollista EU-direktiiviä. Jotain oppia voisi saada myös norjalaisilta, joille paljon sallivampi laki ei ole ollut mikään ongelma.

tiistai 13. lokakuuta 2009

Canon 7D -kokemuksia



Runsaan viikon kokemuksella Canon 7D tuntuu hyvältä kameralta. Useimmat 1D-ammattimallien ominaisuudet rungossa, joka on hintansa puolesta harrastajankin ulottuvilla - kukapa ei olisi sellaiseen tyytyväinen?

Kameran teknisiä ominaisuuksia on ruodittu netissä riittävästi, joten listaan tähän vain joitakin omia havaintoja. Referenssinä on 40D-malli, jota olen käyttänyt ahkerasti yli kahden vuoden ajan.

Siispä hyviä puolia:

- ISO-valinta on nostettu suljinajan ja aukon kaltaiseksi perusmuuttujaksi. Manual-tilassa kuvaaja voi asettaa ajan ja aukon käsin (saadakseen halutun syväterävyyden ja pysäyttääkseen liikkeen), jolloin kamera valitsee oikean ISO-arvon. Näin sen olisi pitänyt aina toimia, mutta ei vain ole.

- Langaton salamalähetin on mainio, sisäinen apusalama myös! Leikin tälla ominaisuudella yhden kokonaisen illan pitäen 580 EX II-salamaa kädessä ja kuvaten kaikkea mahdollista. Nikonilla ominaisuus on ollut ennenkin, Canonille se on tullut vasta nyt. Ammattilaisten on turha nyrpistää nenäänsä kameran sisäiselle salamalle ja väittää, että se on tarpeeton. Yhdessä ulkoisen salamalaitteen ja langattoman lähettimen kanssa tulos on kerrassaan verraton - ainakin sellaisissa sisäkuvissa, joita itse usein tarvitsen.

- Videokuvaus on vihdoin käyttökelpoinen, vaikkei laite mikään videokamera olekaan. Kuvataajuuden voi valita 24, 25 tai 30 kuvaksi sekunnissa ja kamerassa on selkeä start/stop-painike videokäyttöä varten. Vipukytkin vaihtaa still-kameran ja videon/live view -tilan välillä. Vain tarkennus jättää yhä toivomisen varaa, samoin sisäinen monomikrofoni. Onneksi kamerassa on liitäntä myös ulkoiselle mikrofonille. Bonuksena kuvia voi ottaa videoinnin aikana, joskin video pysähtyy silloin hetkeksi (mikä on helppo leikata pois jälkikäsittelyssä).

- Canonin ergonomia paranee hitaasti mutta varmasti. 40D/50D:n epäonnistunut painikkeiden sijoittelu on pantu uusiksi, eikä Live view tai kuvan katselu enää kytkeydy päälle vahingossa. Lisäksi takaseinän säätöpyörä on toteutettu aiempaa fiksummin ja siihen liittyy erillinen lukituspainike. Virtakytkin on nyt laitteen päällä vasemmalla, mikä on sekin edistystä (joskin Nikonin paikka laukaisimen vieressä on vielä parempi). Raw/jpeg-painike, jolla voi tilapäisesti ohittaa yleisen valinnan, on niin ikään näppärä.

- Etsinkuva on jonkin verran suurempi kuin 40D/50D:ssä, mutta ero ei ole dramaattinen. Etsimeen saa näkymään sommittelua helpottavan ruudukon ja keskustapainotteista mittausalaa osoittavan ympyrän. Sinänsä hauska ja hyödyllinen vesivaaka näkyy vain lcd-näytöllä, mutta asetuksista M-fn-painikkeen saa kytkettyä niin, että sama tieto välittyy etsimen tarkennuspisteiden kautta (käyttöohjeen s. 221, turha yrittää ilman).

- Kameran omassa kohinanpoistossa on korkeilla ISO-arvoilla valittavana neljä eri tasoa (Disable, Low, Standard, Strong). Käytännössä strong-taso syö niin paljon yksityiskohtia, ettei sitä kannata käyttää. Aiemmin oli vain ON/OFF-valinta.

- Author- ja Copyright-tiedot voi asettaa suoraan kamerasta. Ne tallentuvat jokaiseen kuvaan exif-kenttinä.

- Uusittu valotusautomatiikka on tosiaan aiempaa parempi. Vanhassa kamerassa yksi kiiltävä alue sai kameran alivalottamaan koko kuvan. Toisaalta muutama testikuva tuntui jopa hieman ylivalottuneelta, ainakin laitteen omasta ja erittäin kirkkaasta LCD-näytöstä katsottuna.


Sitten miinuksia:

- Kamerassa on niin paljon ominaisuuksia, että 269 pienikokoisen sivun käyttöohje on täysin riittämätön. Monet keskeiset ominaisuudet esitellään vain pintapuolisesti. Tämä kamera vaatii perehtymistä ja kokeilua.

- GPS-ominaisuutta jää kaipaamaan. Viime sunnuntain luontokuvatapahtumassa Finlandia-talossa moni muukin ilmaisi kiinnostuksensa koordinaattien tallennusta kohtaan, joten kyse ei ole enää teknisestä kuriositeetista. Nyt koordinaattien tallentaminen onnistuu hankkimalla langattoman dataperän (onneksi puolet halvempi kuin esim. 5DM2:ssa), siihen bluetooth-palikan ja käyttämällä ulkoista bluetooth-gps-vastaanotinta. Siinä on liian monta osaa.

- Olisi kiva, jos kuviin voisi lisätä äänikommentteja (esimerkiksi sanoa kuvassa olevan henkilön tai paikan nimen). Nyt tämä ominaisuus on varattu vain 1D-ammattimalleihin. Kun kamerassa kerran on sisäänrakennettu mikrofoni, miksei sitä voisi käyttää myös muutaman sekunnin äänitiedoston tallentamiseen kuvan oheen?

- Akkukesto ei tunnu ainakaan parantuneen. Juuri nyt akulla on otettu 310 kuvaa ja varausta on jäljellä 43 %. Mutu-tuntumalta jää vaikutelma, että vanhalla kameralla pystyi kuvaamaan pidempään. Kaksi kuvaprosessoria ja elektroniikan lisääntynyt määrä syövät ilmeisesti tehoa.

- Valotuksen haarukointivalinta on selkeä (samasta näytöstä valitaan eri pyöriä kääntämällä yli/alivalotus sekä haarukoinnin plus ja miinus), mutta miksi se kattaa vain kolme kuvaa? HDR-kuvia varten viisi tai jopa seitsemän kuvaa olisi toivottava määrä.


Entä se kohina?

Eniten mielenkiintoa nettikeskusteluissa on herättänyt kameran kohinataso. Kun 18 miljoonaa pikseliä mahdutetaan aps-c-sensorin pienelle alalle, kohinaa ei voi suurilla herkkyyksillä täysin välttää.

Jokaisella testaajalla on oma käsityksensä kohinan määrästä ja haitallisuudesta. Paljon riippuu myös siitä, ovatko kuvat jpeg- vai raw-formaatissa. Jälkimmäisessä mahdollisuudet kohinanpoistoon ovat paremmat.

Oma kokemukseni on, että ISO 1600 on pikselitasolla vielä aivan siisti, vaikka kameran sisäinen kohinanpoisto (NR) olisi asetettu OFF-asentoon. Tätä suuremmilla herkkyyksillä kohina alkaa näkyä. 3200 kelpaa moneen tarkoitukseen, mutta 6400:ssa on jo pahasti lumisadetta. Viimeinen arvo 12800 on lähinnä kuriositeetti.

Kameran oma low-asento on tosiaan matala, sillä on kuvaan marginaalinen vaikutus. Toisaalta strong on nimensä mukaisesti niin vahva, että yksityiskohdat kärsivät. Oletusarvona oleva standard on hyvä kompromissi.

On selvää, ettei pienen kennon kamera voi kilpailla kohinassa täyden koon kennon (kuten 5D Mark II) kameran kanssa. Toisaalta 18 megapikselin kuvaa on turha tutkia pikselitasolla. Kaikissa todellisissa käyttötilanteissa kuvaa tullaan pienentämään, jolloin kohinan vaikutus näkyvään kuvaan vähenee. Kennotasolla 7D kohisee selvästi vähemmän kuin 40D/50D, mikä on teknisesti hieno saavutus.

Tavalliseen 10 megapikselin kokoon pienennettynä ja kevyen jälkikäsittelyn myötä ISO 3200 -kuvista saadaan aivan mainioita ja 6400-kuvistakin vielä täysin tyydyttäviä.

Tässä omasta kirjahyllystä hämärässä huoneessa otettu 100 % testikuva (ISO 3200, kameran sisäinen kohinanvaimennus pois päältä):



Kiinnostuneita varten vielä isompi testiarkki eri ISO-arvoilla ja kameran kohinanpoiston asetuksilla.

Vielä yksi testikuva:



Jalkalamppu on kuvattu huoneen poikki 7D:llä ja 300mm F2.8 IS -putkella käsivaralta (ISO 800, 1/200 s, F2,8). Sekä putken että kameran erottelukyky on niin suuri, että 100 % kuvasta erottaa varjostimen pintarakenteen:



Kuvat ovat suoraan kamerasta, ensimmäistä on vain pienennetty ja jälkimmäistä rajattu Photoshopissa (ei terävöintiä eikä muuta käsittelyä).

maanantai 12. lokakuuta 2009

Onko tupakointi perusoikeus?

Tupakoitsijat ovat joutumassa ahtaalle. Eduskunta on saanut käsiteltäväkseen kasan uusia ehdotuksia, joilla tupakointi pyritään kitkemään kansasta kokonaan. Osa toimista on varsin radikaaleja eikä pelkkä tupakkaveron korotus ole enää mitään. Nyt halutaan kieltää polttaminen myös kotona ja autossa, jos kyydissä on lapsia.

Viikko sitten perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja Kimmo Sasi oli huolestunut uusien rajoitusten vaikutuksista yksilön oikeuksiin. Voidaanko kotirauhan piiriin kuuluvia asioita kieltää lailla, vai pitäiskö ne perusoikeuksien nimissä jättää sääntelyn ulkopuolelle?

Tupakointi on monella tavalla erikoinen aihe. On selvää, että jos tupakka keksittäisiin nyt, se kiellettäisiin oitis terveydelle vaarallisena, eikä yksikään savukeaski saisi myyntilupaa. Ennen ei oltu näin tarkkoja ja tupakka ehti levitä laajaan käyttöön. Siitä "oikeudesta" halutaan nyt pitää kiinni.

Toimittajien ammattikunnassa tupakointi tuntuu olevan erityisen yleistä. Kiireinen työrytmi ja alituiseen ahdistavat deadlinet tuottavat stressiä, johon tupakka ilmeisesti auttaa. Tai sitten se on vain paha tapa.

Koska niin moni toimittaja tupakoi itse, sen rajoittaminen herättää mediassa tavallista enemmän vastustusta. Monet toimittajat ovat luonteeltaan maailmanparantajia ja haluvat kirjoittaa epäkohdista, mutta tupakka on ihan eri asia. Miksei yksikään toimittaja ole epäillyt samalla tavalla vaikka liikenneturvan parantamiseksi tehtyjä rajoituksia?

Viime viikolla kuuntelin Ylen Taustapeilin pyöreän pöydän keskustelua (lähetys keskiviikkoisin klo 17:33, suosittelen). Kaarina Hazard, jonka fiksuja mielipiteitä yleensä arvostan, kritisoi yhteiskunnan tapaa kieltää aisti-ilot ja halua tehdä ihmisistä täydellisiä. Hän myös väitti, että jos tupakoijat kuolevat muita nuorempina, siitä koituu vain säästöä yhteiskunnalle.

En tiedä, onko Kaarina itse ahkerakin sauhuttelija, mutta tässä hän meni pahasti metsään. Yhteiskunta haluaa kitkeä tupakoinnin sen terveyshaittojen vuoksi. Tupakkaan kuolevat eivät suinkaan tule yhteiskunnalle halvaksi vaan kalliiksi. He sairastuvat muita aiemmin ja kuluttavat terveydenhuollon resursseja. Tupakka vaikuttaa osatekijänä monissa muissa terveysongelmissa. Lisäksi yhteiskunta ei suinkaan toivo, että sen jäsenet kuolevat ajoissa vaan päinvastoin, että nämä jaksavat tehdä pitkän työuran ja maksaa veroina takaisin ne panostukset, mitä yhteiskunta on koulutukseen ja perhetukiin tehnyt.

Kaarinan toinenkin argumentti oli huti. Tupakointi voi olla aisti-ilo polttajalle itselleen, mutta muille perheenjäsenille savu voi olla kärsimystä. Erityisen suojattomia tupakansavun vaikutuksille ovat lapset. Tässä on syy siihen, miksi tupakointia kotona ja autossa halutaan rajoittaa - jos tiloissa on muitakin.

Joku kirjoitti yleisönosastolla, että tupakoinnin pitäisi olla henkilön oma asia, johon yhteiskunta ei saa puuttua. Sopii hyvin, kunhan tupakoitsijat sitten maksavat itse myös terveyshaittojen kustannukset.

Jos tupakoinnin kieltäminen kotona loukkaa perusoikeuksia, samaa tekee myös se, että yhteiskunta käy lompakollani ja ottaa sieltä rahaa tupakasta aiheutuneiden sairauksien hoitamiseen. Tupakkavero pitäisi nostaa niin korkeaksi, että sen tuotot riittävät maksamaan aiheutuneet haitat. Kerätyt varat pitäisi rahastoida ja korvamerkitä vain tähän käyttöön.

Sen jälkeen tupakointi saa olla jokaisen perusoikeus ja yksityisasia.

Vielä yksi hämmästyttävä seikka. Hesarin uutisessa viikko sitten kirjoitettiin näin:

Sasi ihmetteli, miksei samalla esitetä rajoituksia alkoholin, sokerin tai rasvaisen ruoan nauttimiselle yksityisissä tiloissa.

Jokunen vuosi sitten, kun ravintolatupakointia oltiin kieltämässä, muuan Hesarin toimittaja ihmetteli samaa: miksi tupakointia ollaan kieltämässä, mutta viinan kanssa lotraamista ei?

Lähetin silloin toimittajalle sähköpostilla palautetta, jonka tässä toistan Sasillekin. Harvoin sitä viinaa niin rajusti juodaan, että pärskeet lentävät myös sivullisten suuhun.

Toki myönnän, että minun on helppo kannattaa tupakoinnin rajoittamista. En ole itse koskaan vetänyt ensimmäistäkään henkosta. Suosittelen samaa muillekin.

perjantai 9. lokakuuta 2009

Varo, siinä on töyssy

Toimistoni lähellä on kaartuva mäki, jonka päällä on hevostalli. Autojen nopeuden laskemiseksi mäkeen lisättiin jokin aika sitten kaksi töyssyä molemmille kaistoille.

Jostain syystä töyssyt rakennettiin siten, etteivät ne ulotu tien reunasta toiseen, vaan molemmilla kaistoilla on omat töyssynsä. Niiden väliin jää leveä, lähes auton mentävä rako.

Onkin jo helppo arvata, miten autoilijat ovat reagoineet töyssyihin. Sormituntumalta yli puolet autoilijoista kiertää töyssyjen välistä keskiviivan päältä. Mitäpä sitä suotta hidastamaan ja jousitusta kuluttamaan, kun hidasteen voi kiertääkin. Kas näin:



Kun liikennettä on paljon -- myös vastakkaiseen suuntaan -- tai tien ylittää pyöräilijöitä, herää kysymys onko töyssyistä turvallisuuden kannalta enemmän haittaa vai hyötyä:






Kuvasarja osoittaa, miten hankalaa turvallisuuden parantaminen on. Olipa kyse sitten liikenteestä tai tietoturvasta, käyttäjä pyrkii kiertämään epämiellyttäviksi kokemansa järjestelyt ja menemään yli sieltä, missä aita (tai töyssy) on matalin.

Turvallisuus on 80 % psykologiaa ja vain 20 % tekniikkaa.

perjantai 2. lokakuuta 2009

YLE-maksu ei voi aina vain nousta

YLEn toimitusjohtaja valitteli eilen julkisuudessa sitä, että hallitus oli alentanut tv-maksun nostoprosentin vain kolmeen. YLEn oma, jo valmiiksi tingitty toive, oli tätä korkeampi. Jungner valitti myös, että nyt "YLE joutuu taas säästökuurille".

Mistä on syntynyt käsitys, että YLEn pitäisi joka vuosi saada aiempaa enemmän rahaa? Eikö YLEssä ole huomattu talouden ankeita aikoja? Koulut ja terveydenhoito joutuvat tinkimään kaikesta mahdollisesta, mutta YLE odottaa saavansa joka vuosi enemmän ja enemmän.

YLE joutuu ehkä säästökuurille, mutta niin joutuvat kaikki muutkin. YLEn pitäisi olla todella kiitollinen, että kansalaiset luovuttavat (useimmat tosin pakolla) sille ensi vuonna kolme prosenttia enemmän kuin tänä vuonna. Harva yhtiö pääsee nauttimaan vastaavasta ylellisyydestä.

Jungner valitti, miten hankalaa on suunnitella YLEn taloutta, kun ensi vuotta seuraavan vuoden rahamäärästä ei ole varmuutta. Tervetuloa todellisuuteen! Mikään yritys ei voi tietää, paljonko sillä on käytettävissään rahaa kahden vuoden päästä. Edes valtio ei tiedä, miten se rahoittaa omia toimintojaan vuonna 2011.

Kansalaisten henkilökohtainen talous on tänä ja ensi vuonna todella tiukalla. Kolmen prosentin korotus YLE-maksuun voi yhtiöstä itsestään tuntua pieneltä, mutta maksajien kukkarossa se tuntuu raskaasti. Tuoreessa muistissa on myös digisiirtymä ja se, miten katsojat pakotettiin tekemään kallita laiteinvestointeja, jotta YLE säästäisi jakelukustannuksia. Olisi odottanut, että tv-maksu olisi tästä hyvästä pikemminkin laskenut kuin noussut.

YLEn nykyisestä rahoitusmallista päätti keskustalaisen ohjelmajohtaja Seppo Niemelän työryhmä vuonna 2004. Sen mukaan tv-maksua nostetaan vuoteen 2010 asti joka vuosi yksi prosenttiyksikkö yleistä kustannustason nousua enemmän. Parhaillaan inflaatio on liki nollassa ja saattaa pudota jopa deflaation puolelle. Tältä pohjalta YLEn kolmessa prosentissa on nytkin kaksi liikaa.

Entä jatkossa? On esitetty, että kaavailtu 175 euron Yleisradio-maksu nousisi entiseen tapaan joka vuosi. Niin ei voi käydä. YLEn merkitys kansalaisen arjessa ei ole kasvamassa vaan pikemminkin vähenemässä, koska vaihtoehtoisia sisältökanavia on yhä enemmän. Siksi myös maksun pitäisi jatkossa pikemminkin laskea kuin nousta. YLEn on tehostettava omaa toimintaansa ja fokusoiduttava varsinaiseen tehtäväänsä: julkiseen palveluun.
Website Security Test