tiistai 30. marraskuuta 2010

Pakkoruotsi-ilta A2:lla: vanhan toistoa

Ruotsinkielen asemasta on kiistelty vuosia, mutta vasta parin viime vuoden aikana keskustelu on saanut tilaa myös valtamediassa. Vielä 20 vuotta sitten oli mahdotonta kuvitella vakavaa keskustelua pakkoruotsin lopettamisesta.

Pakkoruotsin vastatuuli johtuu kansainvälistymiskehityksestä. Aiemmin Suomi koki olevansa osa pohjoismaita, nyt koemme olevamme osa Eurooppaa. Ruotsin kielen merkitys on faktisesti vähentynyt, englannin ja venäjän noussut.

Venäjästä on hyvää vauhtia tulossa uusi ruotsi. Venäläisiä käy maassamme yhä enemmän ja ongelmista huolimatta maa lasketaan kehittyvien talouksien BRIC-kerhoon. Kielitaidon puute haittaa vakavasti taloudellista yhteistyötä maidemme välillä. Varsinkin Itä-Suomessa venäjän osaajista on huutava pula.

Ja sitten ovat tietenkin maahanmuuttajat. Suomessa on kohta (ellei ole jo nyt?) enemmän äidinkielenään somalia kuin ruotsia puhuvia.

Pakkohan näiden tekijöiden on vaikuttaa. Satojen vuosien siteet Ruotsiin ja sen kulttuuriin eivät voi loputtomasti ohjata Suomen kehitystä. Oli ruotsista tai Ruotsista mitä mieltä tahansa, kielen merkitys arkipäivässä liudentuu vääjäämättä, eikä sitä voi loputtomasti tekohengittää.

Pakkoruotsi-illassa toistettiin samoja, jo moneen kertaan kuultuja argumentteja: kaksikielisyys on rikkaus, mitä haittaa on ruotsinkielen opiskelusta vaikka sitä ei tarvitsisikaan käytännössä, koskaan ei voi tietää milloin itärajalla syntynyt muuttaakiin Porvooseen ja niin edelleen.

Myös pakkoruotsin vastustajien argumentit oli kuultu jo moneen kertaan. Kummallakaan puolella ei ole heittää peliin uusia ajatuksia, joten kielikeskustelu on juuttunut asemasodaksi, jossa aika tekee vääjäämättömästi työtä pakkoruotsia vastaan.

On ihan pakko kommentoida muutamia pakkoruotsin puoltajien fraaseja, vaikka eivät he taida itsekään aidosti uskoa niihin.

Kaikesta kielitaidosta on hyötyä, myös ruotsista. Pitää paikkansa. Jos koulutunteja olisi rajattomasti, ruotsi voisi roikkua mukana. Mutta koululaisten päivät ovat jo nyt kovin pitkiä ja kouluun pyrkii monta muutakin uutta oppiainetta (kuten draama ja - huh, huh - metsästys!).

Joku sanoi illan keskustelussa osuvasti, että pakkoruotsi on haitallista Suomen kilpailukyvylle. Suomalaiset lapset joutuvat opiskelemaan ruotsia, kun taas ruotsalaislapset voivat käyttää senkin ajan ranskan, saksan ja espanjan opintoihin. Kummasta mahtaa olla enemmän hyötyä 20 vuoden päästä? Ruotsin vuoksi suomalaisilla on pysyvä takamatka EU-markkinoille pyrittäessä.

Miksi pakkoruotsi kun ei puhuta pakkomatikastakaan? Tähän joku kommentoi hyvin, että ruotsi on ainoa aine, jota on pakko opiskella koulusta riippumatta aina yliopistoon asti. Yksi keskustelijoista oli kuulemma RVM - ruotsia vaille maisteri. Ruotsi on yksi kieliopintojen osa-alue, samoin kuin vaikkapa matematiikan sisällä on algebra, geometria tai joukko-oppi. Kieliä kannattaa ilman muuta lukea -- kyse on vain siitä, minkä kielten osaamisesta on eniten hyötyä tulevaisuudessa.

Entä jos itäsuomalainen muuttaa jonain päivänä kaksikieliseen Porvooseen? Onhan se mahdollista. Todennäköisempää kuitenkin on, että kyseinen henkilö muuttaa Keski-Eurooppaan (tai jopa Aasiaan). Ruotsinkieliset rannikkoseudun kunnat eivät ole mitään muuttovoittoalueita.

Yksi naseva kommentti liittyi keskustelijoiden valintaan. Studiossa oli yhtä paljon pakkoruotsin vastustajia kuin sen kannattajia. Syntyi alitajuisesti vaikutelma, että kielikeskustelun puntit ovat Suomessa tasan, ja sehän ei todellakaan pidä paikkaansa. Ruotsia puhuu äidinkielenään 5 prosenttia, suomea 90 prosenttia. Loput 5 prosenttia jakautuvat 200 muun kielen kesken.

Merkit ovat selvät: pakkoruotsista luopuminen on enää ajan kysymys. Siitä tulee ruotsinkielisille arvovaltatappio, mutta tuskin juuri muuta. Ruotsi on helppo kieli, jonka voi opetella myöhemmin, jos tarvitsee. Jättekiva!

maanantai 29. marraskuuta 2010

Wikileaks: sankari vai konna?

Moni on pitänyt Wikileaksia sananvapauden sankarina. Mitään pelkäämätön nettipalvelu vuotaa maailmalle tietoja amerikkalaisten joukkojen raaoista otteista Irakissa ja Afganistanissa. Salaisiksi merkittyjä tietoja, jotka ilman Wikileaksia olisivat hautautuneet Pentagonin arkistoihin ikiajoiksi ja jättäneet meille kaunistellun kuvan sodan tapahtumista.

Kuvaavaa on, että edellisen paljastuksen yhteydessä osa nettikeskustelijoista kadehti Ruotsia, koska Wikileaks oli päättänyt sijoittaa palvelimiaan sinne. Miksei Suomeen?

Nyt Wikileaksin sädekehä on alkanut murentua. Tiedettiin, että sen keulahahmolla on varsin... hmm, värikäs menneisyys. Mies, joka ei ollut löytänyt paikkaansa elämässä, on äkkiä noussut koko maailman huomion keskipisteeksi. Ehkä häntä vastaan Ruotsissa nostettu raiskaussyyte ei ollutkaan CIA:n lavastama?

Tuorein episodi saa ihmettelemään Wikileaksin toimintaa ja sen tavoitteita. Jo viikkoja etukäteen Wikileaks alkoi mainostaa tulevia paljastuksiaaan kehumalla, että ne pakottavat "kirjoittamaan historiaa uudelleen". Valtavan kohun siivittämänä nettiin laitettiin eilen ensimmäiset 250 dokumenttia, jotka näyttävät olevan lähinnä tyhjänpäiväisiä diplomaattijuoruja. Ohjeet vakoilla YK:n diplomaatteja tai tiedot Iranin koetusta uhkasta eivät yllätä ketään.

Ehkä todellisia paljastuksia nähdään myöhemmin. Ehkä niissä on jotain, mikä oikeuttaa yleisen edun nimissä vuotamaan luottamukselliseksi tarkoitettuja viestejä. Mutta miksi julkistaa aineistoa tipoittain? Mikä on tällaisen shown tarkoitus ja kenen etua se palvelee?

Vaarana on, että vuodetut tekstit saavat Yhdysvallat näyttämään epäluotettavalta ja asettavat sen toimet arveluttavaan valoon, vaikka jokainen suurvalta toimii samalla tavalla. Milloin näemme vastaavan paljastuksen Kiinan, Venäjän tai Iranin omista toimista? Jos emme näe, vuotojen paljastama kuva ei kirkasta todellisuutta vaan pikemminkin vääristää sitä. Sen pitäisi olla ristiriidassa Wikileaksin omien periaatteiden kanssa.

Tiettävästi tiedot on kaapannut 23-vuotias rivisotilas, jolla oli pääsy Siprnet-verkkoon. Häneltä tiedot ovat päätyneet Wikileaksin haltuun ja edelleen nettiin. New Yorker -lehti kysyy osuvasti mitä tapahtuisi, jos vastaavan tempun tekisi Googlen tai Facebookin työntekijä? Miljoonien käyttäjien salaiset viestit ja henkilötiedot leviäisivät verkkoon. Haluaisiko Wikileaks silloinkin toimia levittäjänä? Haluaisitko sinä huomata omien tietojesi leviävän ympäri nettiä "sananvapauden nimissä"?

Vieläkö joku haluaisi Wikileaksin sijoittuvan Suomeen?

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Tänään 50... eikun 60 vuotta sitten

Ylen radiossa on ollut hauska ohjelma, jossa luetaan joka päivä uutistapahtumia 50 vuoden takaa. Odotin kiinnostuksella uutisten siirtymistä 1960-luvun puolelle... mutta mitä tapahtuikaan?

Ohjelman nimeksi vaihdettiin "Tänään 60 vuotta" ja sen paikalla alettiin soittaa ilmeisesti kymmenen vuoden takaisia ohjelmia. Näppärää sisällön kierrättämistä, joka tulee kaiken lisäksi halvaksi. Ja kymmenen vuoden päästä kierros voidaan taas aloittaa alusta, silloin nimellä "Tänään 70 vuotta".

Kuka vielä väittää ettei Yle osaa säästää?

lauantai 27. marraskuuta 2010

Nettituomioistuimen käsittelyssä Päivi Lipponen

Päivi Lipponen sai tällä viikolla kokea omakohtaisesti, mitä lause "Netti ei ikinä unohda" tarkoittaa.

Vuorokausi Tampereen traagisen tulipalon jälkeen Lipponen kirjoitti blogiinsa otsikolla Raukkamaista toimintaa sanat, jotka jäävät suomalaiseen nettihistoriaan:
Nyt on raja ylitetty. Enää rasistiseen uhoiluun ei voi suhtautua vähättelevästi tai naureskellen. Minä vetoan ihmisiin, että me maltilliset suomalaiset sanoudumme irti tällaisesta sairaasta väkivallasta ja rasismista.
Lipposen virhe oli hyvin inhimillinen: hän kiirehti kommentoimaan asiaa, jonka faktat eivät vielä olleet selvillä. Ehkä taustalla oli aidon huolen ja suuttumuksen lisäksi myös halu kohottaa omaa profiilia ikävän tapauksen varjolla. Jos näin oli, otsikko osui hyvin kohdalleen.

Netti on täynnä hätiköityjä kirjoituksia, joita tekijät katuvat jo seuraavana päivänä, eikä kukaan kiinnitä niihin sen enempää huomiota. Lipponen on kuitenkin suuren puolueen istuva kansanedustaja, jolta edellytetään asemansa vuoksi kokemusta ja harkintaa. Hänen pitäisi tietää, miten mediapeli toimii.

Ei ihme, että niin moni matti- ja maijameikäläinen syyllistyy netissä huomaamattaan kunnianloukkaukseen tai kiihotukseen kansanryhmää vastaan, kun blogimopo näyttää karkaavan kokeneenkin vaikuttajan käsistä. Muistissa on esimerkiksi euroedustaja Eija-Riitta Korhola, joka kommentoi keväällä 2007 blogissaan pääministeri Vanhasen ja kansanedustaja Forsiuksen suhdetta vääriksi osoittautuneiden juorujen perusteella.

Sekä Korholan että Lipposen ansioksi on laskettava se, että he pyysivät anteeksi kirjoituksiaan. Sitä monet muut bloggaajat eivät koskaan vaivaudu tekemään. He luottavat siihen, että netti hautaa virheet. Joskus niin käykin, mutta aina on vaarana se, että virhe nousee myöhemmin haudasta ja palaa kummittelemaan. Minkä nettiin hautaa sen edestään löytää.

Anteeksipyynnön jälkeen Lipponen meni vielä poistamaan alkuperäisen kirjoituksensa. Se oli kardinaalivirhe ja johti Streisand-efektiin. Nyt kuva poistetusta kirjoituksesta löytyy useista paikoista, esimerkiksi täältä (laajempi versio alkuperäisine kommentteineen täällä). Kirjoituksen poistaminen toi asialle vain lisää julkisuutta ja paheksuntaa.

Blogi rinnastetaan tiedotusvälineeseen, mikä tuo sekä oikeuksia että velvollisuuksia. Bloggaajalla on esimerkiksi oikeus suojata lähdettään, mutta toisaalta velvollisuus vastata sanoistaan ja varmistaa, että toimituksellinen (tässä yhteydessä hieman suureellinen suurellinen sana!) aineisto erottuu selvästi mainoksista. Nämä ovat suomalaisen juridiikan mukaisia asioita.

Netin oma tuomioistuin rankaisee säälimättä mokailijoita, eikä sen tuomioista voi valittaa. Päivi Lipponen on rangaistuksensa saanut ja ehkä itsekin oppinut jotain.

Kaikkien kannattaa muistaa seuraavat ohjeet:
  1. Harkitse, ennen kuin kirjoitat
  2. Jos mokaat, pyydä nöyrästi anteeksi
  3. Älä yritä korjata vahinkoa poistamalla
  4. Netti ei unohda - älä sinäkään

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Yrityksen hyvitysmaksu: veroa verosta

Tuttu yrittäjä toi minulle jokin aika sitten toimistotukusta saamansa laskun. Hän oli ostanut tyhjiä dvd-aihioita yrityksensä käyttöön ja ihmetteli, mikä on laskussa näkyvä rivi yksityisen kopioinnin hyvitysmaksu.

Skannasin hänen laskunsa verkkoon, jotta voimme ihmetellä asiaa yhdessä.


Kuten laskusta käy ilmi, aihioiden hinnan lisäksi on peritty 15 euroa yksityisen kopioinnin hyvitysmaksua. Maksu on täysin perusteeton, koska yrityskäytössä ei voi olla yksityistä kopiointia. Mitään hyvitettävää ei ole.

Yleensä kaupat eivät erittele maksua laskussa, vaan lisäävät sen suoraan tuotteiden myyntihintoihin. Pisteet Lindell Oy:lle siitä, että sen laskussa on kunnollinen erittely. Näin myyjä muistuttaa, että yritys olisi oikeutettu hankkimaan aihionsa ilman maksua. Se tosin edellyttää lupamenettelyä, johon suurin osa yrittäjistä ei viitsi vaivautua.

Lopputulos on, että artistit ja heidän järjestönsä keräävät runsaasti sellaista rahaa, joka ei lainkaan kuuluisi heille. Ja sitten he vielä nurisevat, miten epäoikeudenmukaista on jättää maksupohjan laajennus matkapuhelimiin toteuttamatta.

Tutkitaanpa laskua vielä lisää. Viisitoista euroa ei ole summana järin suuri, mutta sen virheellinen perustelu tietenkin harmittaa. Ja jos summaa verrataan arvonlisäveroon, hyvitysmaksu on kaksinkertainen. Pienet dvd-aihiot (8 cm) on tarkoitettu videokameroihin ja ne ovat sen vuoksi hyvitysmaksun ulkopuolella. Siksi laskussa hyvitysmaksu on lisätty vain 12 sentin aihioille, joiden lähtöhinta on yhdeksän euroa. Niistä perittävä 15 euron lisämaksu on siis yli 1,5-kertainen itse tuotteen hintaan verrattuna.

Kannattaa huomata, että arvonlisävero lasketaan hyvitysmaksun päälle. Siispä ensin peritään hyvitysvero, jota käsitellään ikään kuin se olisi asiakkaan ostama hyödyke, ja siitä itsestään peritään vielä arvonlisävero. Siis veroa verosta!

Turha enää kysyäkään, kenellä olisi syytä valittaa hyvitysmaksun epäoikeudenmukaisuudesta.

tiistai 23. marraskuuta 2010

Ei meillä mitään virusta ole

Syyskuussa huomasin erään kotimaisen sivuston jakavan haittaohjelmaa, joka pujahtaa koneelle päivittämättömän Javan kautta. Ongelmana oli, että sivu kuului yhdistykselle, eikä siltä löytynyt yhteystietoja. Web-hostingin operaattori näkyi traceroutilla, joten lähetin sähköpostilla ilmoituksen heille.

Seurasin tilannetta, mutta mitään ei tapahtunut. Kun pari viikkoa oli kulunut, mittani oli täynnä. Miten on mahdollista, että suomalaisen yhdistyksen www-sivu saa levittää virusta kaikessa rauhassa kenenkään puuttumatta asiaan? Ja Suomessa nettisivujen turvallisuus on sentään parempi kuin useimmissa muissa maissa!

Lopulta laitoin asiasta viestin paikallisen sanomalehden palautelomakkeen kautta. Ja johan alkoi tapahtua. Ilmeisesti toimittaja oli ottanut yhteyttä yhdistykseen, sillä sivusto otettiin alas ja sen paikalle ilmestyi teksti, joka kertoi ylläpitotoimien olevan kesken. Viikonlopun jälkeen sivu oli taas puhdas ja toimi normaalisti.

Ko. yhdistyksen hallituksen edustaja sanoi lehden haastattelussa, että sivuilla oli ollut jokin häiriö, jonka eräät tietoturvaohjelmat olivat virheellisesti tulkinneet virukseksi, ja että ongelma oli nyt korjattu.

Kriisiviestinnän ensimmäinen sääntö: kun vahinko on tapahtunut, älä yritä kiistää sitä julkisuudessa. Se vain pahentaa tilannetta. Mikä tahansa sivusto voi joutua viruksen uhriksi, eikä vahinko enää kieltämällä parane.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Kiistämisestä olisi voinut tehdä isommankin numeron. Se olisi lisännyt mainevahinkoa, mutta ei olisi enää hyödyttänyt ketään.

Mitä tästä opimme? Jos oman koneen päivitykset eivät ole ajan tasalla, haittaohjelman voi saada kotimaiselta, täysin viattomalta www-sivulta. Lisäksi sen, että tiedonkulku sivun ylläpitäjälle voi olla yllättävän kankeaa, vaikka kaikki osapuolet olisivat suomalaisia. Ei siis ihme, että ulkomaiset palvelimet saavat levittää haittaohjelmia hyvinkin pitkään.

maanantai 22. marraskuuta 2010

Tykkää-nappi kaikkialle

Tykkää-nappi on ehkä Facebookin hauskin ominaisuus. Melkein jokaisen kuvan ja tekstipätkän alla on painike, jolla voi ilmaista pitävänsä kohteesta. Se on vaivaton ja välitön tapa antaa myönteistä palautetta.


Tykkää-napissa on vain yksi ongelma: kun siihen tottuu Facebookissa, alkaa kaivata painiketta muuallekin. Miksei jokaisella www-sivulla ole tykkää-nappia? Miksei jokaisen kirjan luettuaan voi painaa tykkää-nappia? Missä on radio- tai tv-ohjelman tykkää-nappi?

Myös jokaisen kaupan ovella voisi olla tykkää-nappi, jota palveluun tyytyväinen asiakas painaisi poistuessaan.

On kuvaavaa, että Facebookissa on tykkää-nappi mutta ei lainkaan en tykkää -nappia. Siinä on jotain perusamerikkalaista positiivisuutta. Jos Facebook olisi suomalaisten kehittämä, siinä todennäköisesti olisi vain en tykkää -nappi. Suomalainen haluaa ilmaista kielteistä tunnetta, amerikkalainen myönteistä. Silloin kun kaikki on hyvin, suomalaisella ei ole tarvetta sanoa eikä ilmaista mitään.

Ehkä Facebook opettaa meille suomalaisille jotain myönteisyyden voimasta -- siitä, että voi julkisesti ja spontaanisti tukea hyvältä tuntuvia asioita.

lauantai 20. marraskuuta 2010

Erilaisiin häiriöihin ja rikollisiin puuttumattomuus voi luoda pohjaa ilmiölle

Ihmetteletkö, mitä otsikko yrittää sanoa? Niin minäkin.

Teksti on lainaus sisäasiainministerinö raportista, jossa selvitettiin kerjäämisen kieltämistä. Koko kauheudessaan lause kuuluu näin:
Erilaisiin häiriöihin ja rikollisuuteen puuttumattomuus voi luoda pohjaa ilmiölle tyypillisen tai yleisemmin rikollisen toiminnan laajentumiselle ja vakavoitumiselle.
Jokainen äidinkielenopettaja teurastaisi tuollaisen hirviön punakynällään, mutta ministeriössä ei olla yhtä tarkkoja. Kuka näitä tekstejä oikein kirjoittaa? Eikö virkamiesten  ja -naisten tarvitse enää osata suomea? Vai luottavatko kirjoittajat siihen, ettei raportteja kuitenkaan lueta?

Parin vuoden takainen kohu Lex Nokiasta syntyi osittain sen vuoksi, että hallituksen esityksen teksti antoi laista ja sen tarkoitusperistä virheellisen kuvan. Vain kokenut juristi pystyi ymmärtämään, mitä kiistanalainen 13. pykälä todellisuudessa tarkoitti.

Kaikki, mitä voidaan sanoa, voidaan sanoa selkeästi ja kansan kielellä. Se on myös toimivan demokratian edellytys.

perjantai 19. marraskuuta 2010

Valheellinen hyvitysmaksu, osa 2

Vasta nyt huomasin kuunnella Ylen radion kulttuuriuutiset podcastina. Otsikolla Taiteilijat vaativat korvauksia tiedostoina ladattavista kulttuurituotteista julkaistu muusikko Markus Nordenstrengin haastattelu on mielenkiintoista kuunneltavaa.

Nordenstrengin mielestä hyvitysmaksun laajentaminen on kohtalonkysymys kansalliselle kulttuurille. Ilmeisesti hän tarkoittaa sitä, että hyvitysmaksutulojen putoaminen vaikeuttaa sisältötuotantoa tukevien järjestöjen, kuten Avek, Esek ja Luses, toimintaa. Kyse on lobbaus-, tuki- ja tiedotusjärjestöistä, jotka eivät itsessään tuota kulttuuria. Todellisten tekijöiden kannalta hyvitysmaksun tuotot ovat marginaalisia, ja nekin jaetaan melkein arpomalla, koska kukaan ei voi tietää, kenen teoksia oikeasti on kopioitu.

Järjestöjen toiminnan rahoitttaminen epäoikeudenmukaisella pakkomaksulla osoittaa, miten pahasti koko järjestelmä on vääristynyt. Tekijänoikeuden nimissä harjoitetaan kaupallista toimintaa, jolla ei ole mitään tekemistä alkuperäisen tekijänoikeuden kanssa.

Järjestöt ja tekijät vaativat hyvitysmaksun ulottamista matkapuhelimiin, koska niitä käytetään musiikin kuunteluun. Kulttuuriuutisten haastattelussa Nordenstreng kertoo, että hänellä on puhelimessaan 25 gigatavua musiikkia, joiden kuuntelusta ei nyt tarvitse maksaa mitään.

Selvä. Musiikin määrästä päätellen hänellä on siis iPhone. Pohditaanpa, miten musiikki on tullut puhelimeen.

Vaihtoehto 1: Hän on ostanut musiikin iTunesista tai jostain muusta verkkokaupasta, ja tallentanut sen puhelimeen. Musiikista on maksettu pyydetty hinta, joten miksi sen tallentamisesta tai kuuntelusta pitäisi maksaa erikseen?

Vaihtoehto 2: Hän on ladannut musiikin laittomasti p2p-verkosta. Tästäkään ei voi periä maksua, sillä kopiointi on kiellettyä. Hyvitysmaksua voidaan periä vain laillisesta kopioinnista.

Vaihtoehto 3: Hän on siirtänyt cd-kokoelmansa mp3-tiedostoiksi ja siirtänyt aiemmin levyillä olleen sisällön tiedostoiksi. Omistajan itsensä tekemä, medialta toiselle tapahtuva siirtäminen on puhtaasti teknistä kopiointia, jolla ei ole tekijänoikeudellista merkitystä.

Vaihtoehto 4: Hän on lainannut cd-levyt kaveriltaan ja kopioinut ne omaan käyttöön tiedostoiksi. Tämä on se alkuperäinen tilanne, jota varten kasettimaksu perustettiin: korvaamaan taloudellisia menetyksiä, joita kaverilta toiselle tapahtuva kopiointi tekijöille aiheuttaa. Tämä on ainoa tilanne, jossa hyvitysmaksun periminen voisi olla oikeudenmukaista.

Myös otsikko on mielenkiintoinen, vaikka se lieneekin toimittajan eikä etujärjestöjen keksimä. Miksi tiedostoina myytävistä kulttuurituotteista pitäisi maksaa kahdesti (ostohinta + tallentaminen)? Eikö tekijälle tulevan korvauksen pitäisi olla mukana myyntihinnassa, aivan kuten se on ollut levyissä ja c-kaseteissa?

Tiedoston ostaminen omaan käyttöön ei ole kopiointia vaan tallentamista. On tärkeää tehdä jatkossakin ero näiden kahden välillä.

Lisää hyvitysmaksun epäoikeudenmukaisuudesta mm. tässä ja tässä kirjoituksessa. Yrityksen turhista maksuista löytyy myös kirjoitus.

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Valheellinen hyvitysmaksu

Varma merkki joulun lähestymisestä on tekijänoikeusjärjestöjen vaatimus hyvitysmaksun ulottamisesta matkapuhelimiin. Aiempina vuosina vaatimukset ovat kaikuneet kuuroille korville, joten tänä vuonna julkisuuteen on marssitettu joukko kulttuurin tekijöitä, muusikoita ja kirjailijoita. Viime mainittujen mukanaolo on jokseenkin yllättävää, sillä he eivät saa maksun tuottoja.

Hyvitysmaksua perustellaan korvauksena siitä, että teosten kopiointi yksityiseen käyttöön on sallittua. Järjestöjen mielestä musiikin tallentamisesta puhelimeen pitäisi maksaa korvausta, koska myös erillisten mp3-soitinten hinnassa on mukana lisämaksu. Tekijänoikeusjärjestöt pitävät tilannetta epäreiluna ja vaativat muutosta käytäntöön.

Vaatimuksiin on helppo yhtyä. Hyvitysmaksu on todellakin huono ja  puutteellinen järjestelmä, mutta sen ongelmia ei todellakaan korjata laajentamalla maksu koskemaan myös matkapuhelimia.

Korvaus luovan työn tekijöille, sanotaan hyvitysmaksun www-sivulla. Hyvitysmaksu on valheellinen perusteluistaan lähtien. Se esitellään jonkinlaisena oikeutettuna korvauksena tekijöille, vaikka todellisuudessa  kyse on veroluonteisesta tukijärjestelmästä.

Suora lainaus www-sivulta: Yksityisen kopioinnin hyvitysmaksu on säädetty, jotta tekijät, esittäjät ja tuottajat saisivat korvauksen siitä, että heidän teoksiaan on yksityisesti kopioitu. (Alleviivaus bloggaajan)

Tuki on epäilemättä tarpeellista, mutta kerättäköön se edes rehellisin ja oikeudenmukaisin perusteluin. Ei mikään muukaan ala pääse keräämään tukia itselleen tällaisen kikkailun ja sumutuksen varjolla.

Vaikka hyvitysmaksua peritään kaikesta käytöstä, rahat jäävät Suomeen. Ne tekijät, joiden teoksia kopioidaan todennäköisesti eniten (siis ulkomaiset henkilöt) eivät saa mitään, vaikka juuri heidän oikeuksiaan käytetään maksun perusteluna.

Vain noin puolet rahoista tilitetään ylipäätänsä tekijöille. Loput jäävät heidän etujaan ajaville järjestöille, kuten tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskukselle sekä AVEKille (audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskeskus) ja kirjallisuuden edistämiskeskukselle.

Järjestöt kertovat, että hyvitysmaksun tuotto on oleellisesti laskenut. Toisaalta www-sivulla sanotaan, että vuonna 2009 tilitetty summa oli 13 miljoonaa euroa. Siten se ylittäisi aiemman huippuvuoden 2007 summan, joka oli noin 12 miljoonaa euroa.

Vuoden 2007 lukuja  selittää osaltaan tallentavien digiboksien suosio. Jostain ihmeen syystä, jota en ole koskaan ymmärtänyt, tv-ohjelman ajansiirto (tallentaminen ja katsominen myöhemmin) lasketaan kopioinniksi, josta voi periä lisämaksua. Television digitalisointi hyödytti paitsi laitekauppiaita myös muusikoita.

Pitkällä tähtäimellä hyvitysmaksun tuoton pitääkin laskea, sillä perinteinen kopiointi on vähenemässä. Televisio suoltaa sisältöä kohta 60 kanavan voimin, joten vanhanaikaisella tallentamisella ja kopioinnilla ei ole mitään merkitystä. Kukaan ei ehdi ikinä katsella tallenteita.

Autoradiosta kuuluu 25 radiokanavaa, niistä valtaosa soittaa musiikkia. Tietokoneella yleistyvät Spotifyn kaltaiset online-palvelut, joista tulevaa musiikkia ei tallenneta missään vaiheessa.

Tallentamisen vähentyessä musiikin esityskorvaukset (radiosoitto, live-tilaisuudet ym) ovat koko ajan nousseet. Tekijät saavat korvauksen teostensa lisääntyneestä kaupallisesta käytöstä sen kautta, mikä oikein onkin.

Lisää kohtuuttomuuksia: maksua peritään mm. tyhjistä dvd-levyistä, vaikka niille poltetaan omia digikuvia ja omia tiedostoja. Myös valtaosa yrityksistä maksaa levyissään hyvitysmaksua, vaikka yksityisen kopioinnin käsite ei edes koske työkäyttöä. Vain harva yritys on hakenut vapautusta maksusta, vaikka olisi siihen oikeutettu.

Jos hyvitysmaksua halutaan muuttaa oikeudenmukaisemmaksi, tässä on hyviä kohteita mistä aloittaa. Valitettavasti ne kaikki tietäisivät maksutulon supistumista, ei kasvua.

Valtioneuvosto päättää ensi vuoden maksuista joulun alla. Nyt on hyvä tilaisuus lähettää terveisiä omalle kansanedustajalle asiasta ja muistaa kysymys myös ensi kevään vaaleissa.

tiistai 16. marraskuuta 2010

Ensi vuonna 60 tv-kanavaa antenniverkossa

Television digitalisointi toteutti ainakin yhden lupauksen: kanavia tuli rutkasti lisää. Kun uudet muksit ja hd-lähetykset pääsevät ensi vuonna käyntiin, antenniverkossa saattaa näkyä jopa 60 tv-kanavaa.

Siis kuusikymmentä! Osa niistä on maksullisia, mutta silti muutos 10 vuoden takaiseen tilanteeseen on häkellyttävä. Ellei ollut kaapeliverkossa, piti tyytyä neljään tv-kanavaan.

Mutta kenen etua suuri kanavamäärä palvelee? Tuskin katsojan, sillä pienessä maassa tv-yhtiöiden on pakko keskittyä isoihin kohderyhmiin. Pienten erikoisryhmien kanavat eivät yksinkertaisesti ole kannattavia -- ei varsinkaan antenniverkossa, jossa signaalin jakelu on kallista. Kanavamäärän kasvu ei liioin monipuolista tarjontaa, kuten kesällä tekemäni havainto lääkärisarjoista osoitti. Ok -- se oli ääriesimerkki, mutta kuvaava sellainen.


Ihmisten ajankäytöstä kilpaillaan yhä kovemmin, eikä television kokonaiskatseluaika kasva. Tv-kanavien aseina ovatkin halvat tuotantokustannukset, eli sisältöä on ostettava aiempaa halvemmalla. Jopa rikkaan sedän tuella aloittanut Suomi TV on joutunut säästölinjalle ja alkanut nauhoittaa uutiset etukäteen.

Ministeriön mielestä tv-kanavien määrän kasvu on hyvä asia, sillä se kertoo digitalisoinnin onnistumisesta. En ymmärrä, miksi ministeriö haluaa kansan katsovan telkkaria aiempaa enemmän. Tavoitteen pitäisi olla päinvastainen: sulkea mahdollisimman monta kanavaa, jotta ihmiset saataisiin liikkumaan ulkona ja olemaan aktiivisia.

Ellei sitten ihmisten passivointi ja tyhmistäminen tv:n ääreen ole päättäjien omien etujen mukaista.

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Englanti ei ole ensimmäinen vieras, vaan toinen kotimainen

Eilisen Hesarin mielipidepalstalla oli oiva havainto: englanti ei ole enää vieras kieli vaan pikemminkin toinen kotimainen (jälkimmäinen johtopäätös omani, alkuosasta vastasivat mielipidekirjoituksellaan Anne Kankaanranta ja Leena Louhiala-Salminen).

Saksaa, venäjää, espanjaa ja jopa ruotsia käytetään yleensä näitä kieliä äidinkielinään puhuvien henkilöiden kanssa. Englanti on sen sijaan yleiskieli, jota kaikki muut syntyperäisiä jenkkejä ja brittejä lukuunottamatta joutuvat opiskelemaan. Maapallon asukkaita yhdistää huonosti puhuttu keinotekoinen englanti eli ELF (English Lingua Franca).

Voi jopa kysyä, onko ELF kieli lainkaan. Pitäisikö se mieluummin luokitella yleiseksi viestinnäksi siinä missä kuvaamataito, musiikki tai jopa matematiikka? Miten ELF:n poisto kielten luettelosta vaikuttaisi kieltenopetukseen?

Jos ELF on kieli, se on valtaosalle suomalaisista toinen kotimainen. Kieli, jota kaikki osaavat ja tarvitsevat. Tämän logiikan mukaan ruotsi, ranska, saksa, venäjä ja muut maailmankielet tulisi asettaa samalle viivalle ja sen jälkeen pohtia, mitä niistä lapsen kannattaa koulussa opiskella.

lauantai 13. marraskuuta 2010

Operaatio Ullakko -kirja

Operaatio Ullakon lukemisen jälkeen on pakko ihmetellä, miksi Niklas Herlin pyrki estämään kirjan julkaisun, ja miksi hän vielä hävittyäänkin pyysi blogissa ihmisiä olemaan ostamatta kirjaa.

Erityisen kummallista se on Herlinin toimittajataustan vuoksi. Toimittajien, entistenkin, odottaisi arvostavan julkaisun ja sanomisen vapautta. Lehdet kertovat välillä ahdistavan tarkasti ja sosiaalipornoon sortuen yksityiskohdat lukijoita kiinnostavista rikoksista. Se ei aina ole kaunista, mutta kyse on hinnasta, jonka maksamme vapaasta lehdistöstä.

Kaikki muuttuu tietysti aivan toiseksi, kun kyse on omasta sukulaisesta. Silloin toimittajakin haluaa, että asiasta vaiettaisiin. Mutta eihän se niin mene. Ei, vaikka olisi varaa ostaa kirjoittaja hiljaiseksi.

Rikoksen uhrin näkökulmasta kirja on hienotunteinen, sillä edes hänen nimeään ei mainita. Ahdistavat hetket ahtaassa vankikopissa on kuitattu muutamalla kappaleella eikä mukana ole mitään sellaista, mitä ei olisi jo käsitelty lehdistössä moneen kertaan kuvien kera. Kirjassa on vain tekstiä.

Ainoa, mitä Herlin sai kommenteillaan aikaiseksi, oli kirjan markkinointi. Montakohan kirjaa Suomessa ilmestyisi, jos kaikilla olisi varaa ostaa itselleen epämieluisa tekijä hiljaiseksi?

Ihmettelen myös sitä nettinyökyttelijöiden määrää, jotka olivat samaa mieltä Herlinin kanssa ja kiirehtivät tuomitsemaan kirjan jo ennen sen ilmestymistä. Ovatko nämä samoja ihmisiä, jotka ostavat iltapäivälehtiä rikosuutisista kertovien lööppien vuoksi? Jos eivät, niin ketkä niitä sitten ostavat?

Turusen suorittama teko oli monin tavoin poikkeuksellinen Suomen rikoshistoriassa. Paitsi, että se oli maamme ensimmäinen korkean profiilin kaappaus- ja kiristysjuttu, se oli myös tekotavaltaan ällistyttävä. Poliisi uskoi loppuun asti, että sillä oli vastassaan kansainvälinen rikollisjoukkio. Operaatio oli niin monimutkainen, ettei yhden miehen uskottu mitenkään selviävän siitä -- ei varsinkaan juristin, jolla ei ollut aiempaa rikostaustaa.

On sitä vähemmästäkin kirjoja tehty. Varsinkin kun tämä tarina on tosi.

Toimittaja Mika Mölsä on joutunut hankalan tehtävän eteen: miten kirjoittaa vetävä kirja tapahtumista, joita ei itse ei ole ollut näkemässä, mutta kertomatta liikaa poliisityön salaisuuksista? Lievästä ylidramatisoinnista huolimatta kirja pitää otteessaan ja teknisestä valvonnasta kiinnostuneelle tapahtumat ovat paikoin kiehtovaa luettavaa.

Tekniset keinot nousivat jutussa väistämättä ratkaisevaan rooliin, sillä varsinaisella kaappauksella ei ollut silminnäkijöitä ja kaappaaja asioi omaisten kanssa sähköpostilla ja tekstiviestein. Näiden jäljittäminen oli poliisin kannalta ainoa toimiva tutkintalinja.

Mielenkiintoinen on esimerkiksi tieto, että poliisin pyynnöstä Google selvitti kiristysviestin lähettäjän ip-osoitteen kahdeksassa tunnissa. Apuun pyydettiin myös Ruotsin FRA-urkintaa, vaikkei sitä lopulta tarvittu, koska tapaukseen ei liittynyt ulkomaisia osapuolia. Suomi olisi siis voinut itse hyötyä FRA:n salakuuntelusta. Tällaisissa asioissa kirjalla voi nähdä jopa yhteiskunnallista merkitystä.

Liki huvittava yksityiskohta on poliisin huoli tiedon vuotamisesta, koska jo alkumetreillä tutkijoiden ylityökiintiöt pamahtivat täyteen ja poliisin piti anoa heille hätätyölupaa Uudenmaan työsuojelupiiriltä. Vaikka vastassa olisi kansainvälinen gangsterijoukko, poliisin on pidettävä kiinni työlainsäädännöstä.

Kirjassa kerrotaan, miten poliisi löysi raisiolaisen kioskin, josta Turunen oli ostanut pre-paid-liittymät, ja pystyi selvittämään niiden numerot. Tämä on jokseenkin yllättävää.

Kirja olisi vielä kiinnostavampi, jos se piirtäisi kunnon henkilökuvat tapausta tutkineista poliiseista ja heidän toiminnastaan, mutta se on ymmärrettävistä syistä mahdotonta.

Herlinin sijaan kirjan julkaiseminen saattaa harmittaa poliisia. Teknisen valvonnan keinot ja sen rajoitukset halutaan tietoisesti pitää piilossa, jotta rikolliset eivät osaa vältellä niitä. Asioita ympäröi vaikenemisen piiri, johon törmäsin talvella itsekin, kun tein selvitystyötä Yksityisyys - turvaa digitaalinen kotirauhasi -kirjaa varten. Toisaalta Mölsä ei paljasta mitään sellaista, mitä rosvot eivät jo tietäisi. Tavalliselle lukijalle tiedot voivat olla uusia ja antaa ajattelemisen aihetta, mikä on jälleen yksi syy puoltaa kirjan julkaisemista.

Kirjaa lukiessaan romaaneihin ja elokuviin tottunut maallikko hämmästyy, miten paljon sattumia rikokseen ja toisaalta myös oikeaan poliisityöhön sisältyy. Vaikka Turunen suunnitteli kaiken huolella, hän teki kiireessä pari aloittelijamaista virhettä. Ilman niitä hän olisi ehkä ehtinyt paeta maasta tai ainakin piilottaa rahat paremmin. "Järjestelmä voittaa aina", kuten kirjassa korostetaan. Kunpa Biotien osakkeen kurssi vain ei olisi romahtanut...

Kirjassa on 202 pientä sivua ja se on painettu halvalle, huonolaatuiselle paperille. Tulos on kuin malliesimerkki paperille painetusta e-kirjasta. Tämän kirjan ostajaa kiinnostaa sisältö, ei kirja fyysisenä esineenä. Siksi sen voisi hyvin myydä sähköisenä versiona. Kirjakirjan hintaa ei totisesti ole hinnalla pilattu: Akateemisessa 13,90 euroa, muualta voi saada halvemmallakin.

Vaikka CrimeTime-kustannus toimii osuuskuntaperiaatteella ja tilittää siksi leijonanosan tuloista tekijöille, tällä hinnalla kirjasta ei ikinä tule rahasampoa. Herlin väittää tarjonneensa Mölsälle 10 000 euroa, jotta tämä jättäisi kirjan julkaisematta. Puhtaasti taloudelliselta kannalta katsottuna Mölsän olisi kannattanut hyväksyä tarjous. Tiedonvälitys ja sananvapaus ovat kuitenkin asioita, joita ei mitata rahassa.

perjantai 12. marraskuuta 2010

Pokkari on mekaaninen e-kirja

Helsingin Sanomat julkaisi 12.11.2010 mielipidesivullaan lyhennetyn version vastauksestani Antti Nylénin kirjoitukseen. Tässä  lyhentämätön versio e-kirjojen eduista ja kirja-alan muuttumisesta. 

Antti Nylén piti pahana ajatusta kirjastosta, joka mahtuisi ihmisen taskuun. Hänen mielestään kirjaston ei pidä antautua ihmiselle, vaan sinne pitää mennä ”hattu kädessä ja selkä kumarassa” (HS Mielipide 4.11.).

Jos Nylén olisi elänyt muutama sata vuotta sitten, hän olisi luultavasti vastustanut kirjapainotaitoa – toihan se kirjallisen viestinnän ensi kertaa kaikkien ulottuville. Sivistys ei enää vaatinut nöyryyttä eikä ollut kenenkään etuoikeus.

Epäilen myös, että Nylén on itsekin antautunut tekniikan viettelyksille. Todennäköisesti hän oli kirjoittanut mielipiteensä tietokoneella ja – kauhistus sentään – lähettänyt sen sähköpostilla oikeaoppisen paperikirjeen sijaan.

Olen suuri kirjastojen ystävä. Koululaisena Pispalan sivukirjasto Tampereella oli toinen kotini. Luettuani kaiken kiinnostavan nuorten osastolta sain virkailijalta poikkeusluvan siirtyä aikuisten osastolle.

Valitettavasti Pispalan kirjasto suljettiin kustannussyistä 1990-luvulla ja nyt sama kohtalo uhkaa muitakin pienehköjä kirjastoja. Kustannusten noustessa ja lainausmäärien laskiessa kirjastolaitoksen on pakko etsiä uusia palvelumuotoja. Kirjojen ”lainaaminen” sähköisiin lukulaitteisiin voi olla yksi tapa.

Nylén kritisoi voimakkaasti elektroniikkateollisuutta, joka tuottaa lyhytkestoisia vempeleitä pitkäkestoisten kirjakirjojen sijaan. Tämäkään asia ei ole mustavalkoinen.

Paljon kirjoja painetaan jo nyt kustannussyistä Kiinassa, mistä ne rahdataan Suomeen myytäväksi. Lomalaiset täyttävät matkalaukkunsa kirjoilla, kun eivät voi ennakolta tietää, miten paljon ehtivät lukea. Painavien kirjojen lennättäminen edestakaisin maasta toiseen se vasta hölmöä onkin.

Myös kirjakirjan käyttömukavuus jättää paljon toivomisen varaa: lukeminen tuulisella rannalla on epäkäytännöllistä, oikea sivu hukkuu helposti eikä omia muistiinpanoja tai lainauksia kaverille ole helppo tehdä.

Ennen kaikkea Nyléniltä on jäänyt huomaamatta sisältöteollisuuden syntyminen. Kirja ei ole enää samanlainen arvoesine kuin Baudelairen aikoihin. Nimikkeitä julkaistaan niin paljon, että kirjallisuudesta on tulossa musiikin tavoin kulutustavaraa. Teoskappaleiden myynnistä siirrytään Spotifyn kaltaisiin palveluihin, joista ostetaan kiinteää kuukausihintaa vastaan sisältö mutta ei lainkaan materiaa.

Sama trendi vaikuttaa kirjallisuuteen ilman tekniikkaakin. Lukijat suosivat halpoja pokkareita, jotka kestävät yhden lukukerran, mutta tuskin säilyvät jälkipolville. Niiden suosio osoittaa, että lukijat ovat ensi sijassa kiinnostuneita sisällöstä, ei esineestä. Tähän tarpeeseen sähkökirja vastaa mainiosti ja sen kokonaisvaikutus saattaa olla jopa ympäristöä säästävä.

Lukuharrastuksen ja sivistyksen levittäminen näinä aivottoman tv-viihteen ja nettiroskan aikana on tärkeämpää kuin koskaan. Jos sähkökirjoista on apua, olen ilolla mukana kehityksessä.

torstai 11. marraskuuta 2010

Vähemmän tunteja samalla palkalla?

Radiossa osui aamulla korviin kuuntelijan lähettämä viesti. Henkilö, jolla oli vielä 10 vuotta eläkeikään toivoi, että voisi jo tehdä lyhyempää kuin kahdeksantuntista työpäivää. Palkan pitäisi kuitenkin pysyä samana.

Niinpä. Olisi kohtuullista, että iän karttuessa voisi hieman hellittää, ja jättää töitä nuoremmille. Mutta kuka olisi valmis tinkimään elintasostaan?

Moni työntekijä kokee palkkansa olevan jonkinlainen työantajan hyväntahdon ele, jolla ei ole suoraa yhteyttä työsuoritteeseen. Ajatellaan, että jos palkka on liian pieni, se johtuu vain työnantajan ilkeydestä. Työnantaja ei vain halua maksaa niin paljoa, että raha riittäisi kaikkeen tarpeelliseen.

Eihän se tietenkään näin ole. Palkka ei ole työnantajan hyväntekeväisyyttä vaan osa siitä lisäarvosta, jota työntekijä onnistuu päivän aikana tuottamaan. Jokainen voi kysyä itseltään, olenko tässä kuukaudessa tuottanut lisäarvoa tai laskutusta kaksi kertaa bruttopalkkani edestä. Se on minimitaso, kun huomioidaan loma-ajat, työvälineet, vakuutusmaksut ja kaikki muut kulut, joista työnantajan on huolehdittava.

Jos palkkasi on vaikkapa 3000 euroa kuukaudessa, oletko tuottanut 6000 euron arvosta sellaista, mistä joku toinen on valmis maksamaan?

Tällainen ajattelu on itsestään selvää jokaiselle yrittäjälle, mutta ilmeisesti täysin vierasta valtaosalle palkansaajista. Palkka nähdään jonkinlaisena saavutettuna etuna, joka ilmestyy tilille itsestään. Palkan pitää myös nousta joka vuosi vähintään yleistä tulokehitystä vastaavasti, "koska se nyt vaan kuuluu asiaan ja kaikki hinnatkin nousevat".

Ajattelua hämärtää se, että liian suuri osa suomalaisista tekee työtä, jonka tuottamaa lisäarvoa on vaikea nähdä. Mikä on virastossa ahertavan työntekijän tuottama lisäarvo? Paljonko hän luo palvelua, josta joku toinen on puolestaan valmis maksamaan?

Monissa tehtävissä lisäarvoa ei varsinaisesti edes ole, kuten vaikkapa poliisin tai opettajan työssä. Tehtävät on vain hoidettava, ja palkka niihin saadaan verovaroista.

Mutta mistä ne verorahat tulevat? Toisten työntekijöiden tuottamasta lisäarvosta tietenkin. Viime kädessä jonkun on tuotettava se lisäarvo ja laskutus, jonka hedelmiä sitten jaetaan ketjussa alaspäin. Jos et tuota sitä itse, jonkun toisen on tuotettava sitä kaksinverroin.

tiistai 9. marraskuuta 2010

24 on sisältötuotannon huippuosaamista

Suosittu tv-sarja "24" on edennyt viimeiseen kauteen, joka pyörii parhaillaan Maikkarilla. Sitä katsellessa voi vain ihailla amerikkalaisten ammattitaitoa. Heidän taloutensa voi huonosti, työttömyys on korkealla ja työpaikat valuvat Aasiaan, mutta sisältötuotannon he totisesti osaavat.

Pohjimmiltaan 24 on vastenmielistä väkivaltaviihdettä. Sen väkivalta ei ole tavallista mätkimistä ja ampumista, vaan jotain paljon pahempaa; sellaista, joka sattuu ja jää vaivaamaan aikuisenkin katsojan mieltä. Itse olen välttänyt sarjan seuraamista ja nähnyt vain yksittäisiä jaksoja.

Oli sarjan tapahtumista mitä mieltä tahansa, tekijöiden ammattitaitoa voi vain ihailla. Yhteen vuorokauteen sijoittuva formaatti on tavattoman haastava. Perusjuoni on aina sama ja tarinoihin jää väkisin ladonoven kokoisia aukkoja, mutta silti voi vain ihailla, miten käsikirjoittajat ovat pystyneet luomaan jo kahdeksan lähes uskottavaa 24 tunnin kautta. Logiikan pettäminen hukkuu tapahtumien alle.

Nyt pyörivä 8. kausi on vihdoin viimeinen. Jostain syystä Maikkari teki yllättävän tempun: aiemmin se on referoinut kunkin jakson tapahtumat www-sivullaan jälkikäteen. Tällä kertaa se julkaisi tiivistelmät koko kaudesta jo etukäteen. Aluksi luulin, että kyse oli vahingosta, etenkin kun loppupään jaksot olivat epätäydellisiä ja osa niistä on vieläkin kahteen kertaan.

Mutta ehkä teko olikin suunniteltu? Nettikeskusteluista päätellen moni jo seurannut kauden jaksoja jo keväällä tapahtuneen USA-esityksen aikana netin välityksellä. Siksi tulevat tapahtumat ovat ainakin sarjan fanien tiedossa.

Omaa kieltään tekijöiden ammattitaidosta kertoo se, etteivät edes juonipaljastukset pilaa jännitystä. Jo kauden alkaessa sivulta sai lukea, miten Hassanin pelastusoperaatio epäonnistuu viime viikon jaksossa. Vaikka lopputulos oli tiedossa, sen katsominen oli tavattoman jännittävää ja pettymys lopussa käsin kosketeltava.

Valtaosa kotimaisista tuotannoista on kankeita ja dialogi teennäistä, joskin poikkeuksiakin löytyy. Osaamista pitää kehittää kaikilla osa-alueilla, jotta pystyisimme nykyistä paremmin kilpailemaan kotimaisista katsojista. Heille kaikki tekijät ovat samalla viivalla.

maanantai 8. marraskuuta 2010

Onko kehitysapu turhaa?

"Kehitysapu pitäisi lopettaa, koska se ei oikeasti hyödytä ketään. Valtion menoja pitää leikata ja kaikki liikenevät varat käyttää suomalaisten omaksi hyödyksi". Näin tuntuu moni ajattelevan. Itsekkyys on päivän trendi. Me. Ja etenkin minä.

Kuinka moni oikeasti tietää, mitä kehitysavulla on saatu aikaan? Missä on puolueeton tutkimus asiasta? Faktojen puuttuessa on helppo ryhtyä populistiksi.

En itsekään tiedä, mitä todellista hyötyä kehitysavusta on ollut Afrikan köyhille. On selvää, että kannettu vesi ei kaivossa pysy. Ei kannata viedä traktoreita Afrikkaan, jos ihmiset eivät osaa käyttää niitä eikä huoltoa ole. Hyvää tarkoittavat touhukkaat länsimaalaiset ovat ennenkin pilanneet muiden asioita puuttumalla niihin.

Mutta mitä kehitysapuun ylipäätänsä lasketaan? Jos sitä on vaikkapa naistensairaalan rakentaminen Nepaliin, jossa äitiyskuolleisuus on maailman huippua, kukaan ei voi väittää apua turhaksi. Kyseinen sairaala nousi mieleeni, koska näin vuosia sitten siitä kertovan vaikuttavan dokumentin. Ilmeisesti Björn Wahlroos ei nähnyt.

YLE kampanjoi viime perjantaina nenäpäiväkeräyksen puolesta. Lähes parin miljoonan euron tuotto käytetään Afrikan lasten auttamiseen. Viidellä eurolla saa kengät lapselle, seitsemällätoista eurolla äitiyspakkauksen. Kyse on yksinkertaisista asioista, jotka meidän mittakaavassamme myös halpoja asioita.

YLEn toimittaja oli käynyt Sierra Leonessa tutustumassa paikallisiin oloihin ja kertoi, miten lasten elämää hankaloittaa niinkin yksinkertainen asia kuin kenkien puuttuminen.

Ongelma saattaa tuntua kaukaiselta, mutta ei ole pitkää aikaa siitä, kun Suomessa oli sama ongelma. Isoisäni asui perheineen Tampereen lähellä, eikä heidänkään monilapsisessa perheessään ollut riittävästi kenkiä. Lasten piti vuorotella siitä, kuka sai kulkea kouluun kengillä. Afrikan kuumuuden sijaan ongelmana oli lumi ja pakkanen, mutta puute oli sama.

Ja hei: tuosta kaikesta on vain muutama sukupolvi. Isoisäni on kuollut, mutta hänen isosiskonsa on yhä elossa ja kertomassa omakohtaisesti noista ajoista. Se osoittaa myös, miten käsittämättömän nopeasti Suomi on noussut agraariyhteiskunnasta tietokoneaikaan.

Ei siis vähätellä kenkien puutetta tai äitien suurta kuolleisuutta, vaan tehdään jokainen osuutemme. Ilman kylmyyttä, kyynisyyttä ja itsekkyyttä.

lauantai 6. marraskuuta 2010

Kaikki muuttuu paremmaksi - myös heteroilla

"Kaikki muuttuu paremmaksi". Suomalaiset ovat tehneet oman versionsa videosta, joka pyrkii rohkaisemaan oman seksuaalisuutensa ja identiteettinsä kanssa kamppailevia nuoria elämän vaikeimmissa vuosissa. Kun selviää aikuisuuteen asti, moni asia muuttuu paremmaksi. Tai jos ei paremmaksi, niin ainakin helpommaksi.

Kaikki eivät selviä. Videon taustatiedoissa kerrotaan, että homo- ja lesbonuorten itsemurhariski on kolmin-nelinkertainen valtaväestöön verrattuna. Tekstistä ei tosin käy ilmi, koskeeko riski samanikäisiä nuoria vai viittaako valtaväestö koko kansaan.

Homot ja lesbot eivät ole ainoita, jotka kokevat ahdistusta tulevaisuudesta ja hyväksytyksi tulemisen tarpeesta. Vähemmistöön voi kuulua ulkonäön, painon, ihonvärin, kielen, pituuden, taloudellisen aseman tai monen muun tekijän vuoksi. Näille kaikille haluan itsekin sanoa: kaikki todella muuttuu paremmaksi. Ja se koskee myös heteroita. Kannattaa katsoa video, vaikka ei kuuluisikaan seksuaalivähemmistöön.

Video on rehellinen ja esiintyjiensä näköinen. Jatkuva saman lauseen toistaminen alkaa kuitenkin puuduttaa, viesti menisi perille vähemmälläkin toistolla. Toisin kuin vanhempansa, nykynuoret ovat medialukutaitoisia ja tietoa saa nykyään muualtakin kuin valistusvideoilta. Television tietoiskut (katsojaan kääntyvä osoittava sormi, joka myöhemmin korvattiin avokämmenellä ja liekillä) jäivät 1970-luvulle.

Yksi kohta videossa särähti korvaani. Ruutupaitainen nuori mies kertoo, miten hän oli aina se, joka heitti palloa kuin tyttö ja joka valittiin viimeisenä liikuntatunnilla futisjoukkueeseen. Onko se homouden merkki? Syntyykö tästä käsitys, että ollakseen oikea mies pitää olla kiinnostunut jalkapallosta ja hyvä liikunnassa? Toivottavasti ei, sillä minäkin heitin palloa kuin tyttö ja minutkin valittiin viimeisenä joukkueeseen, enkä silti ollut homo.

Huono koululiikunta ei välttämättä muutu paremmaksi -- mutta aikuisena sillä ei ole enää väliä. Pitäisiköhän siitä tehdä oma video?

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Sähköinen kirja on tulevaisuutta

Kylläpä tuntui hyvältä lukea HS-raadin kommentteja sähkökirjojen lukulaitteista. "Massakulutustuote, jolla ei ole mitään tekemistä kirjallisuuden kanssa", sivalsi Saarikoski. "Kuin takkatulivideo", kommentoi toinen.

Perinteisen, kuolleisiin puihin perustuvan jakelutekniikan asema on tänään vahva, mitä osoittaa myös kirjamessujen ennätyksellinen kävijämäärä. Kirja-alalla menee hyvin, ja paperiteollisuutemme on siitä kiitollinen.

Samalla HS-raadin kommentit kuulostivat myös kovin tutuilta. Kiersin 1980-luvun lopussa kirjakauppojen iltatilaisuuksissa ja muistan, miten kirjailijat tyrmäsivät lähes samoin sanoin markkinoille juuri tulleet mikrotietokoneet.

Puhdas valkoinen paperi, uusi värinauha ja kirjainvarsien lyömisestä syntyvä rapina -- ne olivat ainoa oikea tapa tuottaa tekstiä. Teksti piti hahmottaa jo paperilla, ei näyttöpäätteellä. Ajatus tietokoneella kirjoittamisesta oli monelle kauhistus. "Ikinä en ryhdy sanojenkäsittelyohjelman käyttäjäksi, kirjoituskone sen olla pitää", he kertoivat.

Kirjoituskoneiden valmistus on lopetettu vuosia sitten ja normaalin muutosvastarinnan jälkeen kaikki kirjailijat ovat siirtyneet tietokoneisiin. On siinä saattanut tekstin laatukin parantua, tuottavuus nyt ainakin. Kukaan ei haluaisi enää palata kirjoituskoneaikaan, kynästä ja paperista puhumattakaan.

Lukulaitteiden vähättelyssä on kyse samasta ilmiöstä. Kirjan olemus ei ole kiveen hakattu, kuten ei ollut kirjoittamisen tapakaan. Sähköiset kirjat tulevat kaappaamaan merkittävän osan lukemisen markkinoista samalla kun kirjan merkitys fyysisenä esineenä vähenee.

Tiedon, uutisten, musiikin ja viihteen jakelu on jo siirtynyt sähköiseen muotoon. Ei ole mitään syytä, miksi juuri kirja olisi poikkeus. Kehitys alkaa tietokirjoista ja hakuteoksista, mutta ennen pitkää myös iso osa kaunokirjallisuudesta jaetaan bitteinä.


On melkoista kirjailijoiden aliarviointia kuvitella, että heidän työnsä olisi ikiajoiksi sidottu kuolleisiin puihin. Jos sisällön saa helpommin, nopeammin ja vähän halvemmallakin sähköisesti, se kelpaa oikein hyvin.

Lukijaa kiinnostaa ensi sijassa tarina, viihde ja jännitys. Sen luominen on kirjailijan ammattitaitoa. Suosituista kirjoista on vuosikymmenien ajan tehty elokuvia, eikä se ole tappanut kirjallisuutta. Hyvä tarina toimii missä mediassa ja millä tekniikalla tahansa.

Kirjakirjan ystävän ei tarvitse huolestua, sillä sähkökirjan markkinat ovat riittävän erilaiset, jotta molemmille jää tilaa.

Kirjakirja sopii iltalukemiseksi tai mökille, missä ei ole sähköä. Kirjakirja on myös mainio lahja ja esineenä sillä on aivan oma arvonsa. Kirjakirja hellii kaikki aisteja.

Toisaalta lukulaitteessa kokonainen kirjasto kulkee kätevästi mukana. Kirjoja voi ostaa ja ladata vaikka kesken matkan. Sähköisen kirjan ympärille voi myös kehittää aivan uudenlaisia tuotteita, joissa tekstisisältö yhdistyy muihin medioihin ja päivittyy jatkuvasti.

Siksi on tärkeää, että kirjailijat seuraavat aikaansa ja tarttuvat uusiin mahdollisuuksiin eivätkä turhaan yritä takertua kirjoituskoneisiinsa.

Paperiteollisuus on jo joutunut sopeutumaan kehitykseen. Seuraavaksi on kirjan itsensä vuoro.

(Kirjoituksen tiivistetty versio julkaistu Helsingin Sanomien mielipideosastolla 2.11.2010)
Website Security Test