torstai 26. tammikuuta 2012

Vaalisalaisuus ei ole entisensä

Eilen illalla Ylen TV-uutisissa seurattiin Pekka Haaviston vaalitilaisuutta Rovaniemellä. Toimittaja haastatteli yleisöä ja kysyi jokaiselta, aikoiko tämä äänestää Haavistoa. Kaikki kertoivat kantansa. Eräältä henkilöltä kysyttiin jopa edellisen kierroksen äänestämisestä (Väyrystä, tietenkin).

Voi olla, että toimittaja oli leikannut juttuunsa vain ne, jotka suostuivat paljastamaan äänestyskäyttäytymisensä. Oleellista kuitenkin on että toimittaja ylipäätään kysyi asiaa. Vielä 20 vuotta sitten ei olisi tullut mieleenkään, että televisiossa kysyttäisiin tavallisilta ihmisiltä keitä he olivat äänestäneet. Sehän olisi ollut vaalisalaisuuden rikkomista!

Kiitos tosi-tv:n ja internetin, äänestämiseen ei enää liity suurta draamaa. Äänestämme euroviisuissa, Idolseissa, Big Brotherissa -- niin, ja presidentinvaaleissa. Joten mitä välii?

Jos paljastaa Facebookissa henkilökohtaiset tietonsa, valokuvansa, ilonsa ja surunsa, ei ole tarvetta salata myöskään äänen saanutta henkilöä tai puoluetta. Elämme avoimuuden ja läpinäkyvyyden aikaa.

Ne, jotka ovat aktiivisia sosiaalisessa mediassa, ovat muuttuneet äänestäjistä melkeinpä vaalityöntekijöiksi. Facebookissa ihmiset kertovat ketä äänestivät ja markkinoivat valintaansa muillekin. Näkyvä liputtaminen ehdokkaan puolesta on paikoin herättänyt kiusallista huomiota ja epäilyjä henkilön puolueettomuudesta työssään.

Moni nettiaktiivi miettii parhaillaan, käydäkö lainkaan äänestämässä. Yhden uurnaan pudotetun numeron merkitys on vähäinen. Netin kautta pystyy (ehkä) vaikuttamaan useisiin muihin ihmisiin ja heidän äänestämiseensä, mikä moninkertaistaa vaikutuksen. Mekanismi ei tietenkään ole näin suora, mutta toisin kuin numeron kirjoittaminen lipukkeeseen, nettivaikuttaminen ainakin tuntuu välittömältä ja tehokkaalta.

Vaalitulokseen voi nykyään vaikuttaa muutenkin kuin äänestämällä. Siksi väite, jonka mukaan "jos et äänestä, et voi myöskään valittaa" ei enää päde.

Tätä taustaa vasten olisi tärkeää jatkaa sähköisen äänestämisen kehittämistä. Vaikka siinä on omat ongelmansa, perinteinen lippuäänestys alkaa kohta vaikuttaa yhtä kömpelöltä ja epämukavalta kuin laskujen maksaminen pankin tiskillä. Ja se näkyy myös äänestysvilkkaudessa.

tiistai 24. tammikuuta 2012

Sosiaalinen media ei ratkaissut vaaleja

Presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella eniten ääniä saivat Sauli Niinistö (1 131 127) ja Pekka Haavisto (573 872). He olivat myös aktiivisimpia sosiaalisessa mediassa. Virallinen vaaliorganisaatio sekä yksittäiset kannattajat tekivät näkyvää vaalityötä Facebookissa, Twitterissä ja blogeissa.

Kiinnostavaa kyllä, perussuomalaisten menestystä vuoden takaisissa eduskuntavaaleissa selitettiin juuri netin tehokkaalla hyödyntämisellä. Nyt Soini jäi selvästi kärkikolmikon taakse eikä nettijytkyä tullut. Näytti siltä, etteivät perussuomalaiset edes kampanjoineet näkyvästi sosiaalisessa mediassa. Joko media ei olekaan heille niin luonteva kuin on väitetty, tai sitten he eivät halunneetkaan voittaa näitä vaaleja.

Niinistö ja Haavisto halusivat. Heidän tapauksessaan vaalimenestys ja aktiivisuus sosiaalisessa mediassa ei varmaankaan ollut puhdasta sattumaa. Asioiden välillä oli korrelaatio, mutta ei välttämättä kausaliteettia.

Vaalien lopputulos ratkaistiin pitkälti pääkaupunkiseudulla ja sen kehyskunnissa. Näillä alueilla sekä netin käyttö että toiselle kierrokselle valittujen ehdokkaiden arvot ovat ylikorostuneita koko maahan verrattuna. Niinistöllä ja Haavistolla oli eniten voitettavaa netissä.

Paavo Väyryseltä jäi puuttumaan 37 141 ääntä. En usko, että hän olisi saanut haalittua niitä sosiaalisesta mediasta, vaikka olisi ollut äänessä joka päivä. Väyrysen kannattajat eivät vain ole sosiaalisessa mediassa -- ja vaikka olisivatkin, ehdokasta ei vaihdeta jonkin nettisivun tai tykkää-painikkeen perusteella. Arvot kumpuavat paljon syvemmältä.

Toisaalta Haavisto saattoi hyvinkin saada Väyrysen lyömiseen tarvitsemansa lisä-äänet juuri netin ansiosta. Silloin sosiaalinen media kyllä ratkaisi tuloksen, mutta vain tässä yksittäisessä kohdassa.

Sivumennen sanoen näytti siltä, että Väyrynen sai eniten ääniä puolessa Suomen kunnista. Jos kunnat olisivat osavaltioita ja noudattaisimme USA:n äänestysperiaatetta, Väyrynen olisi mennyt kirkkaasti toiselle kierrokselle -- ehkä jopa tullut suoraan valituksi. Väyrysestä olisi tullut USA:n presidentti.

Vaalien toisesta kierroksesta tulee erityisen mielenkiintoinen, sillä vastakkain on nyt kaksi nettiajan ehdokasta. Tästä eteenpäin sosiaalisella medialla tulee olemaan merkittävä rooli kampanjoinnissa.

Rooli ei välttämättä ole kovin miellyttävä. Jo eilen, ensimmäisenä kampanjointipäivänä, netissä levisi toista ehdokasta halventavia tekstejä ja kuvia. Sosiaalinen media on tuonut meillekin jenkkityylisen negatiivisen kampanjoinnin.

Idealisti uskoo, että sosiaalisen median kautta saamme paremman ja aidomman kuvan ehdokkaista kuin television tai virallisten vaalimainosten kautta. En olisi ihan varma asiasta. Netissä leviävät tehokkaimmin huhut, vitsit ja disinformaatio, kunhan ne vain on puettu näyttävään tai hauskaan kaapuun. Youtube-videot ja kuvamanipuloinnit ovat tehokkaita silloinkin, kun niissä ei ole mitään totta.

keskiviikko 18. tammikuuta 2012

Guggengate: mihin kuluivat Guggenheim-selvityksen rahat?

Vuosi sitten Helsinki sopi Guggenheimin kanssa selvitystyöstä, jonka hinnaksi määriteltiin 2,5 miljoonaa dollaria (kts. sopimus). Yksi miljoona meni kynnysrahana suoraan Guggenheimille (juuri sopivasti toimitusjohtajan n. 650 000 dollarin vuosipalkka sivukuluineen ja sairausvakuutuksineen).

Miljoona oli Guggenheimille korvaus siitä, että se ylipäätään otti vastaan Helsingin pyynnön, ja että sen johtajat käyttivät aikaansa tapaamisiin (jotka olivat käytännössä myyntipalavereita) kaupungin edustajien kanssa.

Loput 1,5 miljoonaa dollaria piti käyttää "ostopalveluihin". Suomen Kuvalehti kertoi sopimuksessa olevasta klausuulista, jonka mukaan 1,5 miljoonasta dollarista mahdollisesti käyttämättä jäävä osuus palautetaan kaupungille.

Ilmeisesti "ostopalvelut" sisälsivät markkinatutkimuksen ja loppuraportin laatimisen. Summa on tosin noin kymmenkertainen verrattuna siihen, mitä tällaiset yleensä maksavat.

Nyt kuitenkin kuulin Helsingin kaupunginvaltuutetun kertovan, ettei varsinaisen raportin kirjoittanut konsulttiyhtiö saanut palkkaa työstään. Joten mihin ihmeeseen hävisi 1,5 miljoonaa dollaria suomalaisten rahoja?

Luulisi, että tilaaja (Helsingin kaupunki) vaatisi selvityksen rahojen käytöstä. Myös palautuvan rahan määrän pitäisi kiinnostaa mediaa ja Helsingin päättäjiä. Kun kyse on veronmaksajien ja säätiöiden rahoista, paljon pienemmätkin summat kiinnostavat. Maallikon uteliaisuudella olen yrittänyt kysellä asiasta, mutta en ole saanut vastauksia.

Kaukana ei ole se ilkeä ajatus, että Guggenheim rahastaa vuosittain toiveikkailta kaupungeilta miljoonan tai pari ihan vain siitä ilosta, että nämä pääsevät tekemään selvityksen omasta sopivuudestaan Guggenheim-kaupungiksi. Guggenheimilla ei ole mitään menetettävää, sille pelkät selvityksetkin ovat hyvää bisnestä. Miljoonien lisäksi ne tuovat julkisuutta ja rakentavat mielikuvaa halutusta brändistä.

Rahoilla tehdyt selvitykset eivät ole julkisia asiakirjoja, joten kaupungit eivät voi verrata niitä keskenään. Helsingin nettiin laitettu raportti on ilmeisesti alansa ensimmäinen. Se on oikeaa avoimuutta.

Vielä kun Helsinki vaatisi avoimuutta myös rahojen käytöstä!

tiistai 17. tammikuuta 2012

Kiasma ei ole enää mitään

Mitä yhteistä on kotitalouksilla ja kulttuuriväellä? Ainakin se, että molemmat haluavat aina jotain uutta. Vanha matkapuhelin, taulu-tv tai mp3-soitin eivät ole enää mitään. Pitää saada uusin malli. Vasta se lunastaa kaikki odotukset ja palkitsee ostajan rajattomalla tyydytyksellä.

Moni tuntuu unohtaneen, että 15 vuotta sitten Suomeen valmistui pitkän odotuksen ja riitelyn jälkeen nykytaiteen museo. Kiasman tarpeellisuudesta, sen arkkitehtuurista ja sijainnista käytiin aikoinaan vähintään yhtä värikäs keskustelu kuin Guggenheimista nyt. Kiasmasta vaadittiin kansanäänestystä (valtuusto tyrmäsi aloitteen äänin 70-12 kesäkuussa 1994) ja museon sijoittamista ahtaalle tontille Mannerheimin patsaan viereen vastustettiin kansanliikkeen voimin.

Museo myytiin kansalle lupaamalla, että valmistuttuaan talo palvelee laajasti maamme kulttuurielämää, nostaa Suomen kansainvälistä arvostusta ja houkuttelee ulkomaisia turisteja katsomaan näyttävää rakennusta.

Nyt Kiasma ei ole enää mitään, pitäisi saada Guggenheim. Vasta SE olisi jotain. Vasta Guggenheim tekisi Suomesta kansainvälisen menestyjän.

Kiasma valmistui vajaat 14 vuotta sitten toukokuussa 1998. Uteliaita kävijöitä riitti vuoden verran, sen jälkeen kiinnostus on hiipunut. Rakennus, saati sitten sen näyttelyt, eivät ole vuosiin herättäneet otsikoita tai laajempaa keskustelua.

Se on harmi. Tunnen piston sydämessäni siitä, että käyn Kiasmassa yhtä harvoin kuin muutkin. Viime syksyn afrikkalaisen nykytaiteen näyttely oli hieno, Mary Sibanden Hallitsija suorastaan upea.

Siitä huolimatta näin espoolaisena tuntuu, että Kiasma on likipitäen unohdettu siihen Musiikki- ja Sanomatalojen väliin. Ajankohtaisessa Guggenheim-keskustelussa Kiasmaa ei ole mainittu käytännössä lainkaan, ja uusi museo todennäköisesti vähentäisi Kiasman kiinnostavuutta entisestään.

Kiasman tiimoilta aikoinaan käyty väittely palautui mieleeni, kun kaivoin Hesarin arkistosta vanhoja juttuja 1990-luvulta (Kiasman nimi oli muuten aluksi Chiasma):

"Voimme valmistautua siihen, että tämä amerikkalaisen arkkitehdin työ tulee vetämään tänne mielenkiintoa, joka sitten kohdistuu myös suomalaiseen arkkitehtuuriin", Lipponen sanoi.... "Pelkkä bisnes-city ei riitä tekemään Helsingistä sitä aluekeskusta, jollaisen haluamme tästä kaupungista tehdä." (Peruskiven muuraus 11.5.1996)

Menneisyyden arvot eivät saa siirtää Nykytaiteen museota. Seuratessa keskustelua Nykytaiteen museosta voisi saada sen käsityksen, että Suomen kansan syvät rivit ovat nousseet vastustamaan suunnitelmaa... Minua huolestuttaa kaupungin, kaupunkikulttuurin ja suomalaisen kulttuurin muumioituminen jos menneisyyden arvojen annetaan estää nykyisen ja tulevan. (Mielipide 15.6.1994)

Arkkitehdin maailmanmaine tuo julkisuutta Suomellekin. Suomessa saattaa välillä unohtua se suuri kansainvälinen arvostus, jota Steven Hollin arkkitehtuuri maailmalla nauttii. Hänen kaikkiin aisteihin vetoava, fenomenologinen lähestymistapansa on ajankohtainen... Hollin suuri maine on tuonut oheistuotteena julkisuutta Suomellekin, kun kansainvälinen arkkitehtuurilehdistö julkaisee kilvan hänen teoksiaan, joukossa ajankohtaisena suunnitelmana Helsingin Nykytaiteen museo. (Kulttuuri 5.6.1994)

"Voiko käydystä keskustelusta aistia myös jonkinasteista ulkomaalaispelkoa? Rakennustaiteen museon käynnistämä kampanja amerikkalaisvoittajan ehdotuksen arkkitehtuuria vastaan on yllättävää... Suomen, myös arkkitehtuurin, on antauduttava vuorovaikutukseen kansainvälistyvän maailman kanssa. Rakentamalla pääkaupunkiimme keskeiselle paikalle nykykulttuurin keskuksen, jossa suomalainen ja ulkomainen taide kohtaavat, muovaamme Helsingistä kulttuurisesti täysipainoista pääkaupunkia." (Mielipide 17.9.1993)

Miten nämä kuulostavatkin niin tutuilta? Kiasman sijaan voisi yhtä hyvin vaihtaa Guggenheimin. Olisiko siis Guggiksella edessään Kiasman kohtalo?

Kirjoitukseni on samalla vastaus Jan Vapaavuorelle, joka Uuden Suomen kolumnissaan (Guggenheim vai sinivalkoista makkaraa?) muistutti töölöläisten vastustaneen kaikkia rakennushankkeita, mutta onneksi ne oli silti rakennettu. Totta -- useimpia rakennushankkeita on vastustettu, mutta yhtä usein niihin ladatut odotukset ovat jääneet toteutumatta. Odotukset vain tapaavat unohtua yhtä nopeasti kuin kritiikkikin.

Olisiko liikaa vaadittu, että saatuaan lyhyessä ajassa oopperatalon, musiikkitalon ja Kiasman kulttuuriväki olisi edes hetken aikaa tyytyväinen? Voisimme opetella hyödyntämään nykyisiä kulttuurilaitoksia uusien haikailun sijaan. Todellinen kulttuuri rakentuu olemassa olevien rakennusten hyödyntämiseen, ei uusien haikailuun.

maanantai 16. tammikuuta 2012

Kyllä me suomalaiset nää osataan...

Kun merellä sattuu haveri, maalla on helppoa olla viisas. Italialaisen risteilijän kaatuminen saaren edustalla on megaluokan moka, jota suomalaisten on helppo arvostella. Meillä ei koskaan töpeksittäisi näin raskaasti.

Kerrotaan, että kun Costa Concordiaa kastettiin, shampanjapullo ei murskaantunut. Se tietää epäonnea. Kaiken lisäksi onnettomuus sattui perjantaina 13. päivä.

Suomalaisella Sally Albatrossilla oli yhtä onneton historia: ensin paha tulipalo korjaustelakalla ja muutamaa vuotta myöhemmin (4.3.1994) vakava pohjakosketus Porkkalan edustalla. Haverissa oli kaikki suuronnettomuuden ainekset. Ellei alusta olisi saatu hinattua läheiselle matalikolle, se olisi uponnut kokonaan.

Sally Albatrossin kohtaloksi koitui uusi tutkakartta, jota henkilökunta ei osannut käyttää. Lisäksi satelliittipaikannusjärjestelmään oli asetettu väärä koordinaatisto (KKJ:n sijaan WGS84). Onko meillä siis varaa arvostella muiden merimiestaitoja?

Suomalaisten itsetuntoa väitetään huonoksi, mutta joissakin tapauksissa tilanne on päinvastainen. Esimerkiksi taloudenpidossa uskomme olevamme ylivertaisia muihin EU-maihin verrattuna. Meidän ei pitäisi auttaa maita, jotka ovat omalla hölmöydellään ylivelkaantuneet. Olisi parempi erota koko EU:sta, koska se vain sotkee Suomen asioita.

Parikymmentä vuotta sitten saimme sotkea Suomen asiat ihan itse. Tuloksena oli pankkikriisi ja maan historian pahin talouslama. Tällä hetkellä tilanne on parempi, kiitos monien lihavien vuosien ja Nokian tuomien miljardien.

Todellinen talousosaaminen punnitaan vasta lähivuosina, kun Nokian veto hiipuu ja yleinen huoltosuhde heikkenee. Näkymä huolestuttaa jo nyt, sillä Suomi on aivan yhtä kyvytön tekemään kaivattuja uudistuksia kuin ne maat, joita yhdessä pilkkaamme huonosta taloudenpidosta. Myös Suomessa eturyhmät pitävät tiukasti kiinni saavuttamistaan asemista ja puolueet lupaavat äänten toivossa yhä uusia etuja. Velkaantumiskehitys on sama kuin muillakin.

Suomalaisen osaamisen kukkanen on asuntopolitiikka. Miten on mahdollista, että näin pienessä ja tyhjässä maassa asuntojen hinnat ovat taantumasta huolimatta yhä pilvissä? Nuorten on sitouduttava loppuiäkseen ylisuuriin asuntolainoihin saadakseen edes jonkinlaisen katon päänsä päälle. Kotimainen asuntopolitiikka on ajanut yhtä tukevasti karille kuin Albatrossi.

Ehkä emme sittenkään osaa kaikkea paremmin kuin muut. Ehkä EU:lla olisi jotain annettavaa meillekin?

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

E-kirja ikävä yllätys lentokoneessa

Ennen USA:han lähtöä latasin iPadiin Elisan e-kirjapalvelun ja ostin siihen lukemista. Elisan palvelun siksi, ettei Applen omassa kaupassa ollut niitä suomalaisia kirjoja, joita etsin.

Kun sitten 35 000 jalan korkeudessa Atlantin yllä kaivoin iPadin esiin ja ajattelin syventyä romaaniin, tuli ilmoitus:


Hitto soikoon -- e-kirja ei ole valmis matkakäyttöön ennen kuin tällaisista ongelmista päästään eroon. Paperikirjassa on yhä puolensa. Ainakaan sitä ei tarvitse päivittää kesken lennon.

Huvittavaa kyllä, uuden Airbus 380 -superjumbon hieno infojärjestelmä ei sekään toiminut ihan moitteettomasti:


Liekö systeemi tehty Windowsin päälle?

Lisäys 17.1.2012: Elisan kirjapalvelusta otettiin yhteyttä ja pahoiteltiin tapahtunutta. Syynä oli suojauksessa käytetyn Adoben SDK-ympäristön versiomuutos, joka tapahtui harmillisesti juuri joulun alla. Päivitys itsessään meni kotiverkossa muutamassa sekunnissa (toisin kuin Adoben Reader-päivitykset Windowsissa, jotka jostain käsittämättömästä syystä vaativat aina Windowsin uudelleenkäynnistämisen). Mitä tästä opimme? Ainakin sen, että kannattaa testata kirjojen toimivuus juuri ennen matkalle lähtöä.

Vau, mikä riski! (Guggenheim)

Olin ulkomailla, kun Guggenheim-selvitys julkaistiin, joten kommentoin asiaa jälkijunassa. Näköjään ehtii hyvin, sillä selvityksen ainoa yllätys oli se, ettei mitään yllättävää ollut. Kaikki, mitä kirjoitin aiheesta vuosi sitten, pitää edelleen paikkansa.

Siitä herääkin kysymys: mihin ihmeeseen tarvittiin kahden miljoonan euron selvitystä, kun tulos oli tiedossa jo vuosi sitten?

Vuosi sitten tosin arveltiin, että Suomen Guggenheim voisi olla jotain uutta. Rakennuksen ei tarvitsisi olla perinteinen Vau-arkkitehtuurin edustaja eikä sijaintikaan välttämättä olisi Helsinki (jos Bilbaon menestystä halutaan jäljitellä, Pori tai Kotka olisi parempi valinta).

Tätä taustaa vasten raportin suositus rakentaa museo Helsingin Katajanokalle on pettymys. Sittenkin vain tavanomainen rakennus juuri sille paikalle, mistä eniten on puhuttu.

Jos olisin toimittaja, esittäisin kysymyksen: paljonko kahden miljoonan euron summassa oli suoraan Guggenheimille menevää kynnysrahaa? Selvitystyön todelliset kulut eivät voineet ylittää 200 000 euroa, ei vaikka tekijät olisivat lentäneet Atlantin yli ykkösluokassa ja lounastaneet koko vuoden New Yorkin kalleimmissa ravintoloissa. Kuka siis keräsi 90 % suomalaisten rahoista?

Guggenheimin säätiö on taloudellisissa vaikeuksissa, joten sillä on suuri intressi rahastaa niin selvityksiä kuin lisenssejä myymällä. Näikö alkaa Guggenheimin ja Helsingin yhteistyö?

Tiettävästi selvitystyössä oli ehto, jonka mukaan käyttämättä jääneet rahat palautetaan. Palautettiinko jotain? Jos ei palautettu, maksajalla on oikeus vaatia selvitys rahojensa käytöstä.

Valitettavasti nykyisessä alennustilassa medialla ei ole resursseja vaikeisiin kysymyksiin. Moni toimittaja onkin tyytynyt kehumaan G-efektin vaikutuksia ja arvostelemaan kriitikoita taiteen vihaajiksi.

Tässä tapauksessa avaimet ovat Helsingin kaupunginvaltuustolla. Sillä on muutama viikko aikaa päättää, lähteäkö 150 miljoonan euron hankkeeseen, jossa se itse kantaa kaikki riskit. Guggenheim saa voittonsa joka tapauksessa.

Ja riski tosiaan on melkoinen! Ihmiset menevät Guggenheimiin rakennuksen, eivät taiteen vuoksi. Tästä syystä Bilbaon museo menestyy, Berliinin kituu (puolet vähemmän kävijöitä kuin mitä Helsinkiin on budjetoitu).

Matti Apunen hehkutti syksyllä Bilbaon Guggenheimia nimenomaan rakennuksen vuoksi ("Itsetietoista, röyhkeää, mainiota!", HS 25.10.2011). Taiteesta hän ei maininnut mitään. Tunnettu rakennus houkutteli aikoinaan myös minut kävelemään New Yorkin Guggenheimille, eikä paljon haitannut vaikka itse museo oli jo suljettu. Tulipa sentään nähtyä kuuluisa rakennus omin silmin.

Näyttävät vau!-rakennukset kiinnostavat turisteja. Näin tulisi olemaan varsinkin Helsingissä, koska museo erikoistuisi designiin ja arkkitehtuuriin. Picasson taulut saattavat houkutella satoja tuhansia katsojia Ateneumiin, muotoilu ja arkkitehtuuri eivät.

Unohdetaan siis heti se 140 miljoonan euron budjetti. Todelliset rakennuskustannukset tulevat olemaan ainakin kaksinkertaiset.

Katajanokka on Helsingin ja koko Suomen näyteikkuna. Tällä hetkellä Kauppatori on turistin silmissä ankea ja harmaa paikka. Presidentinlinnakin on niin pieni ja vaatimaton, ettei turisti tahdo uskoa oppaan sanoja. Vau!-rakennukselle olisi käyttöä.

Mutta riski on valtava. Entä jos rakennus ei kiinnostakaan turisteja? Entä jos tuloksena on Enson pääkonttorin (jonka suunnitteli Suomen kuuluisin arkkitehti) kaltainen floppi? Onko Suomella ylipäätään varaa rakentaa hulppeita kulttuurilaitoksia toisensa perään, kun perusasiat ovat rempallaan ja maa velkaantuu?

Käsittämätöntä on, että Helsingin pitäisi päättää asia näin nopealla aikataululla. Radiossa hankkeen puuhamies sanoi, ettei aikataulu ole lainkaan tiukka, koska siitä on keskusteltu jo vuoden ajan.

Miksi sitten tarvittiin kahden miljoonan selvitys, jos kaikki oli alusta pitäen selvää? Onko realistista odottaa, että Helsinki päättää 300 miljoonan riskistä muutamassa viikossa ilman keskustelua ja omaa analysointia?
Website Security Test