torstai 31. toukokuuta 2012

Naiset perivät maan

(perustuu Helsingin Sanomissa 29.5.2012 julkaistuun yleisönosastokirjoitukseeni)

Kaupungilla liikkuessa ei voi välttyä huomaamasta, miten nuoret naiset ovat kauniimpia, terveempiä, pidempiä ja fiksumpia kuin koskaan ennen. He ovat hyötyneet täysimääräisesti elintason noususta,  parantuneesta terveydenhuollosta ja pidemmästä koulutuksesta. Naiset täyttävät kuntosalit, harrastuspiirit ja yliopistot.

Mutta missä ovat samanikäiset pojat? Heitä ei näy missään. Osa pojista on ehkä treeneissä, mutta liian moni on juuttunut kotisohvalle tai lähtenyt kaljalle. Loput ovat kotona pelaamassa tietokonepelejä tai roikkuvat netissä. Viime vuosien kehitys ei ole hyödyttänyt lainkaan miehiä, pikemminkin päinvastoin.

Miehet ovat hallinneet yhteiskunnan kehitystä tuhansien vuosien ajan. Fyysistä voimaa, aggressiivisuutta, spatiaalista hahmottamista ja työkaluja vaativissa tehtävissä miehillä oli luonnollinen etulyöntiasema. Siitä oli hyötyä, kun elintaso perustui metsästykselle, kalastukselle, maanviljelylle -- ja sotimiselle.

Tietotekniikka on muuttanut ympäristöä miehelle epäedulliseen suuntaan. Työkalujen tekijät ovat edelleen miehiä, mutta niiden käyttäjät naisia. Voiman sijaan nyt arvostetaan kärsivällisyyttä, täsmällisyyttä, viestintätaitoja, itsensä kehittämistä, kielitaitoa ja verkostoitumista. Näissä lajeissa naiset ovat usein miehiä parempia. Evoluutiosta tiedämme, että parhaiten menestyy se, joka ensimmäisenä sopeutuu uusiin olosuhteisiin.

Tietoyhteiskunnasta on tulossa naisten maailma.

Fyysisesti raskaat ja ikävät tehtävät on korvattu koneilla tai siirretty halvemman työn maihin. Vähän koulutetuille miehille ei enää ole kysyntää, mikä saa monet miehet syrjäytymään heti koulun päättyessä. Naisille tyypilliset hoiva-, asiakapalvelu- ja viestintätehtävät sen sijaan työllistävät jatkossakin. Nuorten naisten on helpompi päästä kiinni työelämään ja sitä kautta yhteiskuntaan.

Tietokone-, peli- ja nettiriippuvuus ei ainakaan paranna nuorten miesten tilannetta. Yksipuolinen uppoutuminen mihin tahansa asiaan saattoi ennen olla etu, mutta nyt yhteiskunta tarvitsee moniosaajia. Viestintä, neuvottelu ja verkostoituminen ovat tärkeitä taitoja jokaisessa ammatissa. Syvällinen osaaminen ei yksin riitä. Elämä on kokonaisuus, joka pitäisi hallita.

Sosiaalisen median käyttäjistä enemmistö on naisia. Sitä olisi ollut vaikea uskoa vielä 10 vuotta sitten, kun internet vaati teknistä osaamista ja bittien kanssa puuhastelua. Ratkaisevaa oli se, että tekniikasta tuli riittävän helppokäyttöistä ja että sovellukset veivät huomion itse tekniikalta.

Tämän päivän naiset ovat opiskelijoita ja asiantuntijoita. Huomenna he ovat johtajia ja päättäjiä. Perinteiset valtarakenteet ja ajatusmallit murentuvat. Jokainen voi miettiä, mitä se merkitsee yhteiskunnalliselle kehitykselle ja Suomelle.

Poikia syntyy enemmän kuin tyttöjä, mutta määrä tasoittuu nopeasti poikien vaarallisemman elämän vuoksi. Onnettomuudet, epäterveelliset elämäntavat ja yleinen syrjäytyminen harventavat aikuisten miesten joukkoa jo ennen keski-ikää. [korjaus: naisten määrä ohittaa miesten määrän vasta 55-vuotiaana, mutta toisaalta miehiä on mm. vankiloissa, hoitolaitoksissa ja muista syistä poissa "markkinoilta"]

Jatkossa monet fiksut, koulutetut ja pätevät naiset tulevat jäämään ilman puolisoa, tai ainakaan mies ei ole sosioekonomisesti samaa tasoa. Perinteisesti olemme tottuneet siihen, että mies ansaitsee enemmän ja elättää perheen. On ollut sosiaalisesti hyväksyttävää, että nainen jää hoitamaan lapsia ja kotia miehen tehdessä uraa.

Jatkossa osat vaihtuvat. Yhä useammassa perheessä nainen on se, joka ansaitsee enemmän ja on paremmin koulutettu. Mies ei kuitenkaan voi synnyttää ja se kodinhoitokin on useimmille vaikeaa. Mies joutuu hakemaan itselleen uudenlaista roolia yhteiskunnassa. Yhteisön ja oman arvostuksen on tultava jostain muualta.

Toisaalta ne pojat, jotka selviävät koulutusjärjestelmän läpi ja löytävät paikkansa yhteiskunnassa, tulevat olemaan erittäin haluttuja niin naisten kuin työnantajienkin silmissä. Vähän kärjistäen voi sanoa, että miehen paras pariutumisstrategia on hankkia koulutus, työ, pysyä selvänä -- ja hengissä.

Nuorten naisten tilanne on sekin vaativa. Pitäisi hankkia koulutus, löytää kunnollinen mies, perustaa perhe, harrastaa ja näyttää koko ajan parikymppiseltä. Ei ihme, että naisten elämään tulee miehiltä tuttuja elementtejä: tupakointia, alkoholinkäyttöä, väkivaltaa, mielenterveysongelmia. Menestyksellä on hintansa.

Siksi tasapuolinen kehitys on niin miesten, naisten kuin koko yhteiskunnankin etu.

Vanhemmat: pitää huolta pojistanne!

keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Hyvitysmaksu YLEn kylkeen?

Markus Leikolan ehdotus hyvitysmaksun uudistamiseksi on kohdannut yllättävän kovaa vastustusta (omia kommenttejani). Kun Arne Wessbergin ratkaisuehdotus julkaisiin vuosi sitten, yleismediat tuskin noteerasivat sitä. Nyt jopa Hesari käsittelee hyvitysmaksun ongelmaa pääkirjoitussivullaan. Enpä olisi uskonut!

Taisteltuani 14 vuotta hyvitysmaksun epäoikeudenmukaisuutta vastaan olen ilahtunut kehityksestä. Asia on fiskaalisesti pieni, mutta periaatteessa merkittävä. Oikeus rahastaa yleisellä median kulutuksella on tulevaisuuden kannalta keskeinen kysymys. Niin ikään on aika saada tekijänoikeusjärjestöjen kulisseissa suorittama ministeriön ja kansanedustajien lobbaus terveemmälle pohjalle. Hyvitysmaksuista ei voi enää sopia yksin ministeriön ja edunsaajien kesken.

Jos Leikolan ehdotus hylätään, jäljelle jää vain yksi vaihtoehto: maksun siirtäminen verotukseen. YLE-maksun muuttuessa veroksi olisi oikea hetki tehdä vastaava muutos myös hyvitysmaksuun. Kyse on vain noin kahden prosentin osuudesta.

YLE-vero merkitsee käytännössä sitä, että valtiollinen tv- ja radiotoiminta nostetaan Suomen tärkeimmäksi toimialaksi. Se ajaa mm. terveydenhuollon, koulutuksen, sosiaalitoimen ja maanpuolustuksen ohi. Toisin kuin näiden vähemmän tärkeiden alojen, YLEn ei tarvitse pelätä leikkauksia jatkossakaan. Ellei maailma täysin romahda, YLEn rahoitus on turvattu nousujohteisesti hamaan tulevaisuuteen. Kansanedustajat pitävät huolta omastaan.

Erikoiselta tuntuu se, että YLE-veroa aiotaan periä myös yrityksiltä. Kilpailevat mediayritykset joutuvat siis tukemaan YLEä tahtomattaan.

Tätä taustaa vasten hyvitysmaksun siirtäminen YLE-veron yhteyteen ei kuulosta mitenkään kohtuuttomalta. Se olisi parempi tapa kuin yrittää seurata eri tallennus- ja jakelutekniikoiden kehitystä ja pyrkiä asettamaan niille oikeudenmukaisia lisämaksuja, jotka käytännössä ovat nekin veroja. Samalla Suomi tulisi näyttäneeksi mallia muillekin EU-maille, jotka pähkäilevät samojen kysymysten parissa: miten rahoittaa valtion tv-toiminta ja miten kerätä hyvitysmaksut?

On takuulla ensimmäinen kerta, kun sekä tekijänoikeusjärjestöt, Nokia että Sanoma ovat yhtä mieltä asiasta! Tällä kokoonpanolla on paljon laajempi tuki kuin Leikolan ehdotuksella, joten eiköhän pian ala tapahtua. 

tiistai 29. toukokuuta 2012

Antimainos väittää: tämä mainos ei toimi

Ulkomainostilaa myyvä JCDecaux (jonka nimen oikea ääntäminen riittänee lyhyen ranskan loppututkintoon :-)  on ryhtynyt mainostamaan mainostamista -- mutta keino on perin erikoinen. JCDecaux'n antimainos kysyy provosoivasti Joisitko vähemmän alkoholia jos tämä mainos kiellettäisiin?


JCDecauxin antimainos?


Voisi kuvitella, että mainoksen takana olisi panimoliitto, tilaviinituottaja tai joku muu alkoholin myynnillä bisnestä tekevä taho. Mutta kun mainostaja itse myy mainostilaa herää kysymys, eikö mainostaminen todellakaan lisää kysyntää? Silloinhan koko mainostaminen on turhaa.

Melkein kuin Paulig mainostaisi, että kahvi on pahaa ja epäterveellistä kirjoittaa Pär Österlund osuvasti blogissaan. Aihe on innoittanut muitakin bloggaajia. Näihin osuviin postauksiin ei ole paljon lisättävää, mutta jotain kuitenkin.

Yritykset mainostavat siksi, että ne pyrkivät lisäämään tuotteidensa myyntiä. Piste. Kaupallisella yrityksellä ei voi olla mitään muuta tarkoitusta. Jos alkoholia on tähän asti mainostettu sen täytyy johtua siitä, että mainostaminen kannattaa ts. myynti lisääntyy.

Yrittääkö JCDecaux siis sanoa, että vain mainostajan oman juoman myynti lisääntyy, mutta kokonaismarkkina ei kasva? Että alkoholimarkkina on nollasummapeliä, jossa mainonnalla voidaan ainoastaan kaapata asiakkaita kilpailijoilta? Tällaisesta ei tietääkseni ole mitään näyttöä. Pikemminkin näyttöä on päinvastaisesta.

Aikoinaan ykkösolutta mainostettiin runsaasti televisiossa, vaikka sen markkinointikulut hädin tuskin ylittivät ykkösoluen myyntiä. Mainoksella haluttiin selvästi myydä jotain muuta kuin siinä esiintyvää tuotetta, muutenhan tällaisessa markkinoinnissa ei olisi ollut mitään järkeä.

Pitäisikö nyt todella uskoa, että ihminen tekee ensin päätöksen ostaa tietyn määrän alkoholia, ja sitten mainoksella vaikutetaan vain siihen, mihin tuotteeseen valinta kohdistuu?

Läheisen K-marketin ulkopuolella, sopivasti ajoradan vieressä, on kolme isoa JCDecauxin mainospaikkaa. Tietenkin niiden tarkoituksena on muistuttaa ohi ajavaa tai parkkipaikalle jo kääntyvää autoilijaa siitä, että muista ostaa viiniä ja kuohujuomaa -- täältä niitä saa! 

Ensimmäinen mainos.

Alkon lähelle sijoitettujen ulkomainosten kiistaton tarkoitus on lisätä kysyntää. Jos kyse olisi vain tuotteen valinnasta, mainokset olisivat Alkon sisäpuolella.

Mainos tien toisella puolella.

Lopullisen niitin JCDecauxin väitteelle antaa sen oma mainospaikka Alkon ulkopuolella, joka houkuttelee ostamaan pihviä ja punkkua.

Kolmas mainos on kaikkein ilmeisin: osta viiniä ja pihviä. 

Nyt kyse ei ole edes tietyn merkin mainostamisesta vaan siitä elämyksestä, jonka pihvi ja punaviini yhdessä muodostavat. Voiko edes JCDecauxin edustaja vakavalla naamalla väittää, ettei tämä mainos pyri lisäämään kysyntää?

maanantai 28. toukokuuta 2012

Aseen omistajalle ankara vastuu?

Suomalaisten suhtautuminen aseisiin on vanhaa perua, eikä esi-isiltä periytyvää metsästyskulttuuria saisi rajoittaa. Jos aseet keksittäisiin nyt, ne kiellettäisiin. Tutkanpaljastimetkin on kielletty, vaikka ovat paljon vähemmän vaarallisia.

Asekeskustelu on täynnä huonoja argumentteja, kuten "Jos ihminen haluaa tappaa, hän tekee sen vaikka puukolla". Hyvinkään surmaaja ei olisi pystynyt tekoonsa ilman aseita. Lisäksi teko ei ollut kovin suunnitelmallinen. Ampuma-aseen erikoispiirre on juuri siinä, että se tekee tappamisen aivan liian helpoksi. Hetken päähänpisto tai mielenkuohunta riittää.

"Aseen saa aina jostain, laillisen tai laittoman, joten aselain kiristykset ovat turhia." Jos aselaeilla ei olisi vaikutusta, ne voisi kumota. Olisiko Suomi turvallisempi, jos aseita saisi tavarataloista? Ei varmasti.

"Jos aseet kielletään, pitäisi kieltää myös autot ja veitset, koska niilläkin voi tappaa". Tämä on kaikkein hölmöin argumentti. Autoja ja veitsiä käytetään moneen muuhunkin tehtävään. Aseilla voi ainoastaan tappaa tai harjoitella sitä. Harjoitteluun riittäisi vaaraton ilma-ase, mutta harrastajat vaativat ruutia.

"Yhteiskunnan pitää tunnistaa mielenterveysongelmaiset ja laittaa heidät hoitoon". Yhteiskunnan tulisi tunnistaa sairaat ja tarjota hoitoa joka tapauksessa, ei siksi että heidän pelätään tarttuvan aseisiin. Vaikka jälkiviisaus on helppoa, ongelmatapauksia ei ole helppo tunnistaa etukäteen. Lähipiiri on uutisissa aina yhtä yllättynyt tapahtumista. Miten yhteiskunta voisi tunnistaa vaaralliset ihmiset, elleivät edes ystävät ja sukulaiset pysty siihen? Hyvinkään tapauksessa mikään ei viitannut vakaviin ongelmiin.

Omat argumenttini eivät ole välttämättä sen parempia kuin edellä luettelemani huonot argumentit. Jokainen joukkosurma -- joita on totisesti ollut liian monta viimeisten viiden vuoden aikana -- on erilainen. Mikään yksittäinen muutos ei olisi estänyt niitä kaikkia.

Aseiden saatavuuskaan ei yksinään selitä viimeaikaisia tapahtumia. Aiemmin aseita oli vielä enemmän, eikä niillä silti tehty järjettömiä sivullisten joukkosurmia. Jokin ympäristössä on muuttunut. Elokuvat, väkivaltakulttuuri ja tietokonepelit tulevat ensimmäisenä mieleen. Ajan henkeen kuuluu, ettei niistä mitään saa syyttää eikä ketään syyllistää. Ei ihme, ettei ongelmiin ikinä löydy ratkaisuja.

Kansainväliseen väkivaltaviihteeseen on vaikea puuttua, mutta aseille voisimme yhä tehdä jotain. Miksi esimerkiksi aseen omistamisella ei ole yläikärajaa? Iäkkäiden autoilijoiden ajokunto testataan säännöllisesti, mutta tarvetta kerran hankittuun haulikkoon ei ymmärtääkseni kyseenalaisteta koskaan. Tai miksi nuori saa tappaa aiemmin kuin sekstata? Onko tällainen muinaista perua oleva ikäjärjestys perusteltu 2010-luvulla?

Ainoa itselleni mieleen tuleva toimi on lisätä aseen omistajan vastuuta. Ei riitä, että aseet ovat lukitussa kaapissa jos muut tietävät, mistä avain löytyy. Aseen omistajalla pitäisi viime kädessä olla vastuu sen käytöstä, vaikka varsinainen ampuja olisi joku toinen. Autoista tutun haltijavastuun ulottaminen rikosoikeuteen olisi iso muutos nykyisiin oikeusperiaatteisiin, mutta ei ehkä ihan mahdoton ajatus.

Ns. ankaran vastuun periaate tarkoittaa sitä, että vastuu toteutuu olipa kyse sitten tahallisuudesta, huolimattomuudesta tai puhtaasta vahingosta. Esimerkiksi tietosuojalaki velvoittaa rekisterinpitäjää suojaamaan keräämänsä henkilötiedot niin hyvin, etteivät ne päädy vääriin käsiin huolimattomuuden tai edes tietomurron seurauksena. Jos joku murtautuu tiedostoihin, suojaus on ollut riittämätön ja rekisterinpitäjä voi itse joutua syytteeseen vaikka on samalla myös uhri.

Näin tiukka tulkinta panisi monen miettimään, hankkiako asetta lainkaan siitä seuraavan vastuun vuoksi. Luultavasti syntyisi myös palveluita, jotka myisivät aseiden turvallisia säilytystä kuten erilaiset kotivarastot nyt.

Tämä keino olisi auttanut Hyvinkään ja Oriveden tapauksiin, mutta ei tietenkään kaikkiin. Fakta on, että niin kauan kuin Suomi suhtautuu sallivasti aseisiin ja metsästykseen, tällaisia tapauksia tulee riittämään.

sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Netti tietää sen, mitä poliisi ei kerro

Suomen poliisi tiedottaa niukasti onnettomuuksista ja niiden uhreista. Nimet jätetään kertomatta yksityisyydensuojaan tai "tutkinnallisiin syihin" vedoten.

Periaate on sinänsä hyvä, mutta toimiiko se enää internet-aikakaudella? Nettietsivät tietävät joskus jopa enemmän kuin poliisi (esim. Hillomies, Wincapita). Kun poliisi kertoo uhrin tai tekijän sukupuolen ja iän, loppu on kenen tahansa googlattavissa. Kaikki henkilötiedot ovat jo netissä, usein vieläpä tekijän itsensä laittamina.

Tähän kevääseen on mahtunut runsaasti traagisia tapahtumia. Pääsiäisenä vanha mies ampui nelikymppisen naisen, jonka kerrottiin toimineen YLEn sotakuvaajana kriisialueilla. Ei ollut vaikea googlata, kenestä oli kyse. Nimi varmistui myöhemmin Hesarin muistokirjoituksesta.

Pian sen jälkeen tapahtunut Bulevardin perhesurma hämmästytti niin viranomaisia kuin kansalaisia. Muutamassa päivässä nettietsivät selvittivät perheen nimen, isän työuran ja bisnekset. Nettikeskusteluissa spekuloitiin laajasti teon motiiveilla, kesken olleella muutolla, raha-asioilla ja isän henkisellä tilalla, eikä kaikki keskustelu ollut kovin asiallista.

Bulevardin tapauksessa nettietsivillä oli helppo tehtävä, sillä äidin isä esiintyi julkisuudessa. Poliisi oli ilmeisesti hämmentynyt tapauksesta, koska sen oma tiedottaminen oli tavallistakin sekavampaa. Alussa mm. kerrottiin, että "uhrit menehtyivät eri aikaan" -- sepä olikin relevantti tieto.

Viime viikolla tuli uutinen "kokeneen 36-vuotiaan suomalaislaskijan" menehtymisestä Alaskan McKinley-vuorella. Amerikkalaiset nettilehdet kertoivat tapauksesta yksityiskohtaisesti nimen kera. Tietoturvakonsultti, valokuvaaja ja vuoristokiipeilijä, jonka nimellä tehty Google-haku näyttää ensimmäiseksi hienon kuvagallerian seikkailuista ja omasta vauvasta. Tirkistely ei ole sopivaa eikä hienotunteista, mutta se on tietoyhteiskunnan väistämätön seuraus.

Perjantai-illan ammuskelussa vakavasti haavoittunut nuori naispoliisi oli nettietsivien tiedossa jo seuraavana päivänä. Nimi ja kuva löytyvät netistä. Samoin ampujan henkilöllisyys ja Facebook-sivu, jonka sisällöstä Ilta-Sanomat kertoo nimiä mainitsematta.

Kun omaisille on ilmoitettu, onko perustetta salata uhrien henkilöllisyyttä? Tieto löytyy kuitenkin netistä.

Yleensä nettietsivien johtolangat ovat oikeita, mutta joskus ne voivat kohdistua myös vääriin henkilöihin tai nimikaimoihin. Tilanne on hankala myös lehdistölle, koska se ei voi julkaista samaa tietoa, mikä on kaikkien saatavilla.

Kysymystä sivuaa toinen viime viikon uutinen. Monet poliisit olivat rikkoneet henkilötietolakia ja käyneet urkkimassa tietoja Mika Myllylän kuolinsyystä.

Kuolinsyy on jokaisen yksityisasia eikä kuulu julkisuuteen. Mutta kun kyse on julkkiksesta toteutuu periaate, jonka nimiin piraatit vannovat: "tieto haluaa olla vapaata". On kovin vaikeaa estää sellaisen tiedon leviämistä, josta riittävän monet ovat kiinnostuneita. Tavallisen kansalaisen paras tae yksityisyydestä on se, etteivät hänen asiansa kiinnosta ketään. Julkkiksilla tilanne on toinen.

Piratismia perusteltiin aikoinaan sillä, että drm-suojatun musiikin ostaminen oli hankalaa ja hinnat liian korkeita. Ikään kuin se, että laillinen vaihtoehto olisi hankala tai kallis oikeuttaisi rikkomaan lakia. Niin ei tietenkään ole, mutta moni hyväksyi ajatuksen periaatteellisella tasolla ja vaati levy-yhtiöitä reagoimaan muuttuneeseen maailmaan.

Oikein tai ei, julkkisten henkilötiedoissa monen ajatus kulkee samoja latuja.

keskiviikko 23. toukokuuta 2012

Tämä karu yllätys netissä raivostutti bloggaajat -- katso kuvat

Toivottavasti et pettynyt, jos klikkasit tämän kirjoituksen auki pelkän otsikon perusteella. Keräsin otsikkoon joukon avainsanoja, joilla nettilukijoita houkutellaan uutissivustolle. Kun sisältö pitää jakaa ilmaiseksi, siitä yritetään rahastaa sivulatauksia -- ja sitä kautta mainosnäyttöjä -- kasvattamalla. Kilpailussa lukijoiden huomiosta otsikko on ainoa työväline.

Yleisiä koukkuja ovat tämä ja näin. Näillä sanoilla alkava otsikko on naamioitu kysymys, johon saa vastauksen otsikkoa klikkaamalla. Tosin vastaus ei aina ole se, jota lukija odotti.

Jostain syystä tietyt sanat ovat toimitusten erityisessä suosiossa. Seksi, väkivalta ja kuolema ovat saaneet antaa tilaa tämän hetken suosikeille, joita ovat mm. karu ja raivostuivat. Raivon vielä ymmärtää, mutta miksi aiemmin harvinainen karu-sana?

Ja sitten on aina ikisuosikki: katso kuvat! tai jopa katso kuvalinkki!, joka kertoo ettei medialla ole edes kuvia vaan ainoastaan linkki jonkin toisen median sivulle. Kaksinkertainen otsikko rahastaa sivulatauksilla kahdesti.

Nettilukijoita ei voi huijata loputtomiin. Omalla kohdallani vastareaktio on jo tullut: en enää klikkaa otsikoita, joista ei selvästi ilmene mistä on kyse. Karut raivostujat saavat jäädä omaan arvoonsa. Lukijoiden aliarviointi ei koskaan voi olla hyvää bisnestä, ei edes verkossa.

Voisiko otsikoissa palata jälleen asialinjalle? Vai vieläkö löytyy entistä tehokkaampia taikasanoja lukijoiden pyydystämiseen? Entä sitten, kun koko Suomen adjektiivivarasto on tuhlattu mitättömyyksiin, ja tapahtuu oikeasti merkittäviä asioita -- mistä sitten kaivetaan vahvat adjektiivit niitä kuvaamaan?

tiistai 22. toukokuuta 2012

Viherpesun jälkeen yksityisyyspesu - Do Not Track

Yritykset kehuvat mielellään, miten hyvin ne ottavat huomioon ympäristöarvot omassa toiminnassaan. Joskus toimet ovat kovin keinotekoisia ja pikemminkin PR:ää kuin oikeaa ympäristötietoisuutta. Silloin yrityksiä arvostellaan viherpesusta. Toimintaa "pestään" vihreäksi, jotta se näyttäisi paremmalta.

Viherpesu on leviämässä myös tietosuoja-asioihin, jossa sopiva termi lienee tietosuojapesu tai yksityisyyspesu. Yrityksen luvataan suojaavan käyttäjien yksityisyyttä silloinkin, kun liiketoiminta liittyy läheisesti tietojen keräämiseen.

Twitterin tuore ilmoitus tukea Do Not Track -asetusta on oiva esimerkki yksityisyyspesusta. Kuten aiemman kirjoitukseni kommenteissa todettiin, samalla kun Twitterin toinen käsi ilmoittaa suojaavansa yksityisyyttä, sen toinen käsi hamuaa tietoa kaikesta nettisurffailusta. Viime syksynä Facebookin vastaava seuranta nostatti melkoisen äläkän -- mutta se ei väitäkään suojaavansa käyttäjien yksityisyyttä.

Ilmeisesti Twitterin seurannasta voi helposti kieltäytyä, eikä se ole vielä käytössä Suomessa. Näin voisi ainakin päätellä tästä Twitterin www-käyttöliittymän asetuksesta:

Personalization-kohta ei vielä näytä olevan käytössä suomalaisilla käyttäjillä.

Yritykselle tietosuojan toteuttaminen on kaksiteräinen miekka. Microsoft suunnitteli selaimensa 8-versioon tehokasta seurantaevästeiden leikkuria, mutta ominaisuus vesitettiin yhtiön sisältä tulleen vastustuksen vuoksi. Microsoftin omat johtajat eivät halunneet, että seurantaevästeiden esto olisi liian tehokas. Googlen Chrome ei edes yritä estää mitään seurantaa, pikemminkin päinvastoin. Eikä tämä linja näytä käyttäjiä pelottavan -- Chromesta on tullut huippusuosittu.

Do Not Track -asetus on vakiona Internet Explorerissa, se pitää vain kytkeä päälle:


Myös Firefoxin uusissa versioissa tuki on vakiona, Chrome sen sijaan lupaa tukea estoa "vuoden loppuun mennessä" (saapa nähdä!). Nyt Chromen tilanne on tämä:


Ohjeet Do Not Trackin käyttöönotosta löytyvät sivulta http://www.donottrack.us. Kyse on siis (pian) virallisesta W3C-standardista, jolla selain kertoo www-palvelulle, ettei käyttäjä halua itseään seurattavan (kukapa haluaisi?). Periaate muistuttaa P3P-standardia, jota Microsoft on tukenut vuodesta 2001 lähtien, mutta jolla ei juuri ole ollut vaikutusta.

Do Not Track on mainio idea, mutta sen toimivuus käytännössä jää nähtäväksi. Perimmäinen ongelma on siinä, ettei standardi velvoita yritystä mihinkään. Vaikka palvelu Twitterin tavoin ilmoittaa liittyneensä  standardin tukijoihin, se voi samalla laajentaa omaa tiedonkeruutaan. Eikä yritys, jonka bisnes perustuu käyttäjistä kerättyihin tietoihin, juuri muuta voikaan.

Ilman julkisuuden tuomaa painetta Do Not Track uhkaa jäädä yksityisyyspesun työvälineeksi.

PS. Jos huomaatte, että asetuksella on oikeasti vaikutusta jossain palvelussa, ilmoittakaa asiasta.

maanantai 21. toukokuuta 2012

Twitter voi imuroida osoitekirjasi

Twitterin mobiiliappsin Löydä-välilehden alareunassa on Etsi ystäviä -painike (iPhone päivitti varoittamatta Twitterini suomenkieliseksi versioksi -- jos kehittäjät luulivat tekevänsä suomalaisille palveluksen niin erehtyivät). Se tuo näytölle ilmoituksen:

"Tuomme osoitekirjasi"? Pikemminkin viemme.

Ehkä ilmoitus on selkeämpi englanniksi, mutta tästä näytöstä ei kyllä arvaa mitä seuraavaksi tapahtuu. Twitter nimittäin imuroi puhelimesi osoitekirjasta henkilöiden puhelinnumerot ja sähköpostitiedot itselleen. Näiden tietojen perusteella Twitter tunnistaa, onko palvelussa jo sinulle tuttuja henkilöitä. Onpa ystävällistä.

Twitter säilyttää imuroimiaan tietoja puolentoista vuoden ajan siltä varalta, että joku osoitekirjassa olevista ystävistä myöhemmin liittyisi palveluun. Samoin toimii Facebook. Moni hämmästyy, kun some-palvelu ehdottaa ystäviä tuoreelle käyttäjälle, joka ei ole vielä ehtinyt (tai halunnut) kertoa tietoja itsestään.

Osoitekirjan imurointi on arveluttavaa, ja ainakin iPhone-puhelimissa suorastaan "yleinen käytäntö". Ihmiset eivät pidä siitä, että heidän puhelinnumeroitaan lähetetään luvatta yhdysvaltalaiseen palveluun -- etenkään kun numerot voivat olla salaisia. Roskapostin vuoksi moni pyrkii piilottamaan myös sähköpostiosoitteensa.

Ja mitä tiedoilla lopulta tehdään? Poistuvatko ne edes puolentoista vuoden päästä? Käyttääkö palvelu itse tai Yhdysvaltojen tiedustelu niitä verkostojen piirtämiseen. Twitter-seuraaja ei osoita mitään, eivätkä kaikki Facebook-kaveritkaan ole oikeita kavereita. Mutta puhelinnumero tai sähköposti osoitekirjassa on varma merkki yhteydestä.

Joku hiljattain Twitteriin liittynyt voisi kertoa, tyrkyttääkö palvelu ystävien etsintää automaattisesti uudelle käyttäjälle. Kuinka moni ymmärtää, mitä myönteinen vastaus merkitsee? Olen itse liittynyt niin kauan aikaa sitten, ettei toimintoa ollut vielä olemassakaan. Appsissa se on haudattu valikon pohjalle eikä siten hyppää silmille.

Tätä taustaa vasten on lievästi ironista, että Twitter on nyt näyttävästi mukana verkkourkinnan vastaisessa projektissa.

Osoitekirjan imuroinnista Ylen ruotsinkielisellä uutissivustolla.

sunnuntai 20. toukokuuta 2012

iPhonen kuvanrajaus yllättää

iPhonea kehutaan niin helppokäyttöiseksi, ettei ohjekirjaa tarvitse lukea (eikä sitä puhelimen mukana tulekaan). Ehkä pitäisi? Esimerkiksi valokuvan rajaaminen voi tarjota yllätyksen.

Otetaan iPhonella valokuva ja rajataan siitä ylimääräiset pois rajaustyökalulla:



Painetaan sen jälkeen Rajaa ja Tallenna, jolloin iPhone tallentaa kuvasta tiukemmin rajatun version:


Kun tulosta katsotaan iPhonen näytöllä, kuvassa näkyy vain koira.

Jos kuva lähetetään Facebookiin, ohjelma näyttää valitun kuvan ja pyytää nimeämään siinä esiintyvät henkilöt, sen jälkeen se lähetetään palveluun:



Kuva näkyy Facebookin ikkunassa neliömäisenä (kuten kaikki, myös alkuperäiset 3:2-suhteella olevat kuvat):


Mutta sitten tulee yllätys: Facebookissa kuva näkyykin alkuperäisenä, rajaamattomana versiona:


Mitä ihmettä? Koiraesimerkki on harmiton, mutta...  kuvitellaan että olet ottanut valokuvan ja rajannut siitä pois ympäristöä tai vääriä henkilöitä. Kaikki näyttää olevan kunnossa, mutta kun kuva ilmestyy Facebookiin huomaat, että poistetut alueet ovatkin palanneet takaisin -- ja mitään kerran nettiin päätynyttä ei saa varmuudella poistettua.

Itse asiassa törmäsin ilmiöön ensi kerran juuri tällaisessa tapauksessa. Vaikka itse olisi miten tarkkana, ohjelmat ja palvelut muuttuvat itsekseen ja varoittamatta.

Yritin googlata ilmiölle selitystä, mutta sitä ei löytynyt joten aloin penkoa asiaa itse. Miksi iPhonessa tehty kuvan rajaus ei olekaan todellista?

iPhone näyttää tallentavan rajatun kuvan, mutta todellisuudessa kuva säilyy alkuperäisenä -- jatkossa se vain näytetään rajattuna. Mistään ei käy ilmi, että kuvassa on muutakin. Tämä on mielestäni paha käytettävyyspuute. Asia paljastuu vain, jos kuvaa editoidaan uudelleen iPhonessa. Silloin rajausalue ilmestyy uudelleen näkyviin ja kuvaa voi rajata vaikka isommaksi. Ominaisuus on tuore, sillä se tuli vasta iOS 5:n mukana.

Rajaus muuttuu todelliseksi, jos kuva lähetetään iPhonesta kamerasovelluksen omilla toiminnoilla esimerkiksi lisäämällä se sähköpostiin tai tviittaamalla eteenpäin. Mutta jos kuva luetaan tiedostona toiseen ohjelmaan, tulos voi olla kumpi tahansa. Instagram ottaa rajatun version käsittelyynsä sellaisenaan, EyeEm alkuperäisen version.

Virtuaalinen rajaus on kuvankäsittelyohjelmista tuttu toiminto, mutta tässä yhteydessä se yllättää. Etenkin kun Androidissa vastaavassa toiminto on todellinen. Mielenkiintoista kyllä, edes Applen oma PhotoStream ei näytä rajausta vaan alkuperäisen kokonaisen kuvan.

Jos iPhonella rajatun kuvan siirtää Adoben Lightroomiin, se näyttää rajauksen ja myös tiedon siitä, että kuvaa on rajattu:


Ja nyt ollaankin jo jäljillä! Kuvan rajaaminen iPhonessa lisää siihen Adoben xmp-määrityksen mukaisen metadatan. Has Crop = True kertoo rajauksesta, jonka koordinaatit selviävät desimaaliluvuista Crop Top, Crop Bottom, Crop Left ja Crop Right. Rajatun version mitat ovat kentissä Crop W ja Crop H. Photoshopin tuoreet versiot avaavat xmp-rajatut jpeg-kuvat Camera raw -lisäosaan, vaikka kuvat eivät raakakuvia olekaan.

Kaipasin vastaavaa tekniikkaa jo kymmenen vuotta sitten. Pohdin, miksei digikuvaan voisi lisätä tietoa siitä, mikä kohta kuvasta halutaan rajata näkyviin. Nimitin sen softcrop-asetukseksi. Nyt se on näköjään toteutettu.

Valitettavasti kaikki ohjelmat eivät lue xmp-metadatan rajaustietoja. Mielenkiintoista nähdä, lisätäänkö tuki Androidiin ja Windows Phoneen sekä muihin kuvankäsittely- ja katseluohjelmiin.

Sitä odotellessa on luvassa monia noloja tilanteita varsinkin sosiaalisessa mediassa! Mokailu kuuluu someen.

lauantai 19. toukokuuta 2012

Hätälasku katsomosta

Myöhään eilen illalla 18.5.2012 näkyi netissä uutinen, jonka mukaan Icelandairin lentokone oli vaikeuksissa ja tekisi hätälaskun takaisin lähtöpaikkaansa Keflavikin kentälle.

Äkkiä katsomaan Flightradarista, mitä oli tapahtumassa:

Icelandairin kone odotuskuviossa Keflavikin edustalla.

Siinähän se TF-FIJ kiertelee kauniisti odotuskuviossa saadakseen polttoainetta kulumaan niin paljon, ettei maksimi laskeutumispaino ylity. MD-11-koneissa ja Airbuseissa on tyhjennysventtiili, josta ylimääräinen polttoaine voidaan dumpata ulos (se haihtuu ennen ehtimistään maahan), mutta Boeing 757-koneessa tällaista  mahdollisuutta ei jostain syystä ole. Niinpä koneen piti lentää ympyrää, kunnes paino oli pudonnut riittävästi. Kuvasta näkee, miten ilmatila on tyhjennetty yhtä korkealla lentävää konetta lukuunottamatta.

Hätälaskun syynä oli lähdössä irronnut pyörä. Se ei vaikuttanut kovin vakavalta ongelmalta, mutta koko eteläisen Islannin pelastuskalusto oli hälytetty valmiuteen. Olen kerran lentänyt Keflavikistä Bostoniin, joten paikka oli tuttu. Koneeni oli silloin TF-FIN, eli ei ihan sama yksilö. Tämän koneen määränpäänä oli Orlando.

Lopulta TF-FIJ suuntasi pitkään finaaliin ja laskuun:

Lähellä kynnystä ollaan -- korkeutta enää 300 ft.

Jännitys päätteen ääressä tiivistyi. Kun kone laskeutui, sen tiedot hävisivät Flightradarista joten oli aika vaihtaa paikalliseen uutissivustoon. Se välitti live-kuvaa kentältä:

Hätälasku.

Kaikeksi onneksi lasku sujui ongelmitta. Kuvista kävi ilmi, että vika oli vasemmanpuoleisessa päälaskutelineessä:


Onneksi niin, sillä puuttuva nokkapyörä olisi ollut paljon vakavampi juttu (tosin ilman sitäkin on laskeuduttu onnistuneesti, esimerkiksi JetBlue USAssa 2005 ja Iranissa viime vuonna).

Tällä kertaa kaikki meni hyvin. Netin kautta tilanteessa mukana eläminen oli kuitenkin uusi kokemus. Milloin tapahtuu ensimmäinen vakava lentoturma, jota ihmiset seuraavat livenä netissä? Onko tällainen onnettomuuksien tirkistely pahimman luokan tosi-tv:tä vai väistämätön seuraus rajattomasta tiedonvälityksestä?

PS. Koneen reaaliaikainen sijaintitieto ei ole mikään uusi asia. Jo vuosituhannen alussa seurasin koneiden lentoa netissä ja ihmettelin, voiko data olla todellista ja reaaliaikaista -- varsinkin pian 9/11-tapahtumien jälkeen. Kun AA:n lento 587 sitten putosi iltapäivällä Suomen aikaa, avasin uutisen kuultuani kyseisen lennon tiedot silloisesta Trip-palvelusta:

AA587 pudonnut heti nousun jälkeen 12.11.2001.

Tiedot olivat aitoja: kone oli pudonnut heti nousun jälkeen.

Toivottavasti tällaisia lentotietoja ei tarvitse vähään aikaan nähdä uudelleen.

Facebookin ensimmäinen pörssipäivä

Eilen se sitten tapahtui: julkinen kaupankäynti Facebookin osakkeilla alkoi. Juuri nyt (näin lauantaiaamuna Suomen aikaa) USA:ssa moni uusi miljonääri juhlii amerikkalaisen unelman toteutumista omalla kohdallaan. Shampanja virtaa, bileet pauhaavat ja urheiluautot on laitettu tilaukseen.

Facebookin listautuminen ei sujunut ihan niin loistavasti kuin odotettiin. Kaupankäynti takkusi teknisten ongelmien vuoksi ja kurssi nousi 38 dollarin lähtöhinnasta vain 42:een, ennen valumistaan takaisin antihintaan. Pörssin sulkeutuessa hinnaksi jäi 38,23 dollaria.

Facebookin ensimmäisen päivän kurssikehitys.

Etukäteen odotettiin 10-50 % kurssinousua, mikä olisi tiennyt sievoisia pikavoittoja myös piensijoittajille. Kuplavuosien kaltaista raketointia ei kuitenkaan nyt nähty. Ilman antijärjestäjän tukiostoja kurssi olisi luultavasti pudonnut miinukselle, mikä olisi ollut nolo alku hypetetyn yhtiön kaupankäynnille.

Toisaalta pörssipäivä oli muutenkin synkkä. Jos Facebook olisi listautunut viime syksynä tai talvella, sentimentti olisi ollut vahvempi ja 20 % kurssinousu hyvinkin mahdollinen.

Pahat kielet väittävät Facebook-kuplan pihisevän nyt nopeasti tyhjiin. Miten pelkkää netissä toimivaa viihdepalvelua tarjoava yhtiö voisi muka olla arvokkaampi kuin General Motors tai Disney? Niillä on sentään "oikeaa" liiketoimintaa.

Osakkeen hinta kuvastaa paitsi todellista bisneksen kannattavuutta, myös tulevaisuuden odotuksia. GM tai Disney tuskin enää kasvavat tai muutoinkaan yllättävät markkinoita. Facebookin arvo on huima, mutta kuitenkin vain puolet Googlesta (ja murto-osa Applesta). Kumpaa itse käytät päivässä pidempään: Facebookia vai Googlea? Kumpi tuntee sinut paremmin ja tietää enemmän salaisuuksiasi? Kumpi pystyy jatkossa muuttamaan ihmisten elämää enemmän: GM vai Facebook?

Kaikki riippuu nyt jatkosta. Jos Facebookista tulee tulevaisuuden internet, eräänlainen internet 2.0, sen osake on suorastaan halpa.

Juuri nyt tulevaisuus ei näytä lainkaan niin hyvältä. Facebook henkilöityy Zuckerbergiin samalla tavalla kuin kuin Jobs Appleen tai Gates Microsoftiin. Listautumisesta huolimatta Zuckerbergilla on edelleen määräysvalta yhtiöönsä. Mutta onko alle 30-vuotiaasta Zuckerbergista oikeasti bisnesjohtajaksi vai kiinnostaako häntä enemmän maailman muuttaminen? Zuckerbergin kuukausi sitten tekemä omapäinen Instagram-kauppa kertoi todellisuudentajun vääristymisestä.

Toinen iso kysymysmerkki liittyy mobiilitekniikoihin. Älypuhelimen pienelle näytölle ei mahdu kohdistettua markkinointia, mikä uhkaa Facebookin bisnesmallia. Sen on joko alettava myydä keräämiään henkilötietoja aiempaa avoimemmin tai mietittävä joidenkin osien muuttamista maksullisiksi. Paljonko itse olisit valmis maksamaan Facebookin käytöstä?

Meille Facebookin käyttäjille listautuminen oli mainio asia. Jatkossa Zuckerbergin on pakko kuunnella meitä, koska me vaikutamme markkinoihin ja osakkeenomistajiin. Yhtiö joutuu toimimaan paljon aiempaa avoimemmin ja kertomaan keräämiensä tietojen hyödyntämisestä. Julkisuus on ainoa voima, jota Facebookin tarvitsee oikeasti pelätä.

Emme ole enää Zuckerbergin pelinappuloita. Facebookista itsestään on tullut markkinoiden pelinappula.

perjantai 18. toukokuuta 2012

Kiintolevy voi kestää yli 15 vuotta

Kun kiintolevy hajoaa, käyttäjä on pulassa. Harvalla varmistukset ovat täysin ajan tasalla. Mutta kuinka kauan kiintolevy voi kestää?

Joitakin vuosia sitten levyjen laatu heikentyi. Oikein käytettynä (ei kolhuja, riittävä jäähdytys ym.) asemat kestivät muutaman viikon tarkkuudella sen kolme vuotta, minkä takuuaika kattoi. Nyt markkinoilla on enää kaksi valmistajaa ja vaikka kapasiteetit ovat kasvaneet huimasti, mekaaninen kestävyys tuntuu yllättäen parantuneen. Omassa käytössä on useita levyjä, joiden käyttöikä on jo ylittänyt takuun.

Yhdessä koneessa levyt ovat kestäneet lähes 15 vuotta. Kyse on Pentium 200 -koneesta, jonka ostin 6.8.1997. Koneessa oli alunperin kaksi kahden gigatavun Seagatea (ST32132A), mutta vaihdoin 6.11.1997 niistä toisen isompaan kuuden gigatavun malliin (ST36422A).

Valmistajan tuotesivujen mukaan molempien asemien laskettu käyttöikä (service life) on viisi vuotta. Asemat eivät onneksi itse tiedä sitä, sillä ne ovat pyörineet yhtä muuttoa ja paria sähkökatkosta lukuunottamatta tauotta lähes 15 vuoden ajan! Levyissä ei liioin ole ollut sammutusautomatiikkaa, vaan ne ovat todellakin pyörineet koko ajan.

Windows 98 SE potkii vielä, vaikka levyä on eheytetty viimeksi 4196 vuorokautta sitten eli marraskuussa 2000:


Levyjen SMART-tuki on lähinnä nimellinen, joten diagnostiikkaohjelmat eivät pysty kertomaan luotettavasti levyjen kunnosta. Näyttävät kuitenkin toimivan hyvin eivätkä pidä ylimääräisiä ääniä.

Mitä tästä sitten voi päätellä? Ainakin sen, että vanhat parin gigatavun levyt voivat olla todella kestäviä. Jatkuva käyttö ilman sammutuksia todennäköisesti jopa pidentää levyn elinikää. Toisaalta levyt ja käyttöolosuhteet ovat niin yksilöllisiä, ettei parin levyn kohtalosta voi tehdä laajempia johtopäätöksiä.

Levyteknologian kehittyminen on ollut ällistyttävää. Ostin äskettäin uuden aseman, joka on fyysisesti saman kokoinen kuin kahden gigan asema 15 vuotta sitten, mutta sen kapasiteetti on 1500-kertainen. Jos kyse olisi prosessorin nopeutumisesta, kasvu ei olisi mitenkään poikkeuksellista -- mutta tässä on kyse fysikaalisista ilmiöistä kuten hienomekaniikasta ja magnetismista.

Kolmen teratavun aseman hinta oli 170 euroa. Olisin yllättynyt, jos se kestäisi 15 vuotta.

torstai 17. toukokuuta 2012

Matkalippu kuvana kännykkään

Lentäminen ei ole koskaan ollut niin halpaa kuin nyt -- eikä niin vaikeaa. Palvelua tai henkilökuntaa ei ole, kaiken joutuu tekemään itse. Kenties jo piankin matkaajalla on pakko olla älypuhelin, jotta hän voi hoitaa liput, lähtöselvityksen ja saada tiedotteet muutoksista sen kautta.

Lentokenttien wlan-verkot ovat yleensä maksullisia, usein suorastaan kalliita. Sähköpostilla tulleen boarding cardin näyttäminen suoraan puhelimesta voi tulla kalliiksi.

Olen ratkaissut asian ottamalla lipusta ruutukuvan. Sen jälkeen nettiyhteyttä ei enää tarvita, pelkkä kuva riittää. Nettiyhteys on aina epävarma, mutta kuva näkyy takuulla (kunhan vain puhelimessa riittää virtaa!):


Joskus virkailija haluaa vierittää näyttöä alaspäin, mikä ei tietenkään onnistu pelkästä kuvasta. Siksi kannattaa ottaa myös toinen kuva alempaa:

Vasta alemmasta kuvasta näkyy istuinpaikan ja sähköisen matkalipun numero.

iPhonessa niksi toimii hyvin, koska näytöstä saa helposti ruutukuvan, ja kuvat tallentuvat samaan hakemistoon valokuvien kanssa. Androidissa ruutukuvan ottaminen vaatii erillisen apuohjelman ja 2.3-versioon asti myös root-oikeudet. Windows Phoneen ruutukuvausta ei saa edes erillisenä ohjelmana. Se on kuitenkin luvattu seuraavaan käyttöjärjestelmäversioon vakio-ominaisuutena.

Jostain syystä vain Apple on oivaltanut, miten hyödyllinen ominaisuus kaikkialla toimiva ruutukaappaus puhelimen näytöstä on!

maanantai 14. toukokuuta 2012

Avoin wlan omassa käytössä peittää jäljet

Miten toimia netissä jälkiä jättämättä? Yksinkertaista: hanki wlan-tukiasema ja jätä se suojaamatta. Kytkeydy sen jälkeen omaan tukiasemaasi -- ja voit tehdä netissä mitä vain. Jäljet päättyvät tukiasemaan ja jos poliisi tulee kyselemään asiasta voit sanoa, ettei sinulla ole aavistustakaan kuka sitä on käyttänyt. Eikä paljon kiinnostakaan. Suomessa aseman omistajalla ei ole velvollisuutta suojata yhteyttä eikä pitää lokia dataliikenteestä.

Asiasta on nyt ensimmäinen oikeuden päätöskin: tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskus hävisi jutun, jonka se oli nostanut wlan-tukiaseman omistajaa vastaan. Joku tukiaseman käyttäjistä oli ladannut sen kautta 15 000 laitonta musiikkitiedostoa, mutta jäljet loppuivat siihen.

Ihan näin yksinkertainen asia ei ole, sillä poliisi voi rikosta tutkiessaan takavarikoida tukiaseman lisäksi muitakin koneita. Niihin voi jäädä ip- ja mac-osoitteita, jotka kertovat yhteyden todellisesta käyttäjästä.

Kikka on yksinkertainen ja helppo nyt, kun avoimen wlanin luvaton käyttö ei ole enää kiellettyä. Vasta aika näyttää, tuleeko tästä joskus laajempi ongelma.

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Onneksi Muhammedilla ei ollut autoa

Olen käynyt kahtena talvena Dubaissa, mikä on Arabiemiraateista kenties modernein ja länsimaalaisin. Dubai on uskomaton paikka: mielikuvitukselliset, toinen toistaan ihmeellisemmät pilvenpiirtäjät antavat aavistuksen siitä loistosta, jota aikalaiset tunsivat sata vuotta sitten Manhattanilla. Ja aivan kuten silloin, taloudellista voimaa pitää julistaa rakentamalla maailman korkein torni. Dubain Burj Khalifa on lähes tuplasti Empire State Buildingin korkuinen. Ja kauppakeskus -- Dubai Mall -- on sekin tietysti maailman suurin. Aivan kuten USAssa sen loiston päivinä.

Suomalaisten kuva islamista on synkkä ja perinteinen. Dubaissa näkee toisenlaisen islamin, joka on sallivampi ja länsimaalaisempi. Kadut ovat täynnä englanninkielisiä kylttejä ja tuttuja yrityksiä: McDonalds, Starbucks, Kentucky Fried Chicken. Ellei päivän sanomalehdessä kerrottaisi kuuden rukoushetken kellonaikoja voisi kuvitella olevansa missä tahansa länsimaassa.

Rukoileminen on tarkkaa puuhaa.

Paikalliset naiset onnistuvat näyttämään tyylikkäiltä ja kauniilta kaavuissa, joka on käytännöllinen asuste hiekkamyrskyssä tai 40 asteen helteellä.

Jokin kuitenkin pistää silmään: kieltoja on paljon. Uimarannalla kielletään valokuvaaminen (ei sinänsä poikkeuksellista Suomessakaan: HS 13.7.2010 "Uimastadionilla ja Kumpulan maauimalassa on rajoitettu valokuvaamista jo muutama vuosi pedofiilien takia"):

Kuvaaminen rannalla kielletty.

Rannalla kielletään monia asioita (tosin vastaavia kieltotauluja löytyy myös Yhdysvaltojen uimarannoilta, joka sekin on kieltojen luvattu maa):

On kiellettyä, on kiellettyä... (tv-sarjasta Muumi ja laineilla lipuva teatteri)

Tupakoinnin ja alkoholin kielto on OK, mutta hellyydenosoitusten kieltäminen kauppakeskuksessa herättää länsimaalaisessa ihmetystä:

Paikallisen ostoskeskuksen kiellot

Sama kielto hieman toisin sanoin ("No overt public display of affection"):

Ei haleja - olemme muslimeita.

Ja sitten vielä pallopelien, skeittauksen ja lemmikkieläinten kielto. Lemmikkejä Dubaissa onkin lähinnä vain vierastyöntekijöillä, paikalliset eivät niitä harrasta:

Ei myöskään lemmikkejä, kiitos.

Uskonnosta ja perinteistä johtuen elämä tuntuu olevan tarkkaan säädeltyä ja muodollista. Voi vain kuvitella, miten hankalaa tässä yhteiskunnassa on nuorella, joka huomaa kuuluvansa seksuaaliseen vähemmistöön. Netti -- joka sekin kulkee valtion palomuurin läpi eikä salli yhteyksiä anonyymiproxyihin tai aikuisviihdesivuille -- on todennäköisesti mullistanut yhteiskuntaa ja arabinuorten elämää vielä paljon enemmän kuin meillä länsimaissa.

Nuorten miesten huvitukset tuntuvat keskittyvän moottorien ympärille. Onneksi Muhammedin aikoina ei ollut autoja, muuten hän olisi varmaan kieltänyt nekin. Ja mikä on ajellessa, kun bensa maksaa noin puoli euroa litra! Edes Monacossa ei näe niin paljon Ferrareita, Audi R8:ia, Porscheja, ja AMG Mersuja. Jostain syystä pienet Lamborghinit tuntuvat olevan erityisen suosittuja.

Dubaissa autot ovat nähtävyys. Vastaavaa loistoautojen kokoelmaa ei näe missään muualla.

Iltaisin nuoret ajelevat pitkin rantabulevardia autoilla ja moottoripyörillään. Näistä on kuvia galleriassani. Istuminen rannalle pysäköidyssä autossa auringonlaskua katsellen näyttää olevan suosittu ajanviete. Jotain kertoo sekin että Saudi-Arabia, maista kaikkein pysähtynein, salli vasta äskettäin (Reutersin uutinen 22.4.2012) miesten vierailla ostoskeskuksissa ilman seuralaista. Uudistuksesta ilmoitettiin sen jälkeen kun miehet olivat valittaneet, ettei heillä ole tarpeeksi tekemistä vapaa-aikanaan.

Kulttuurieroista huolimatta ihmisten perustarpeet ovat kaikkialla samanlaisia. Paikalliset nuoret ja vähän vanhemmatkin kulkevat Dubain kaduilla katse älypuhelimeen nauliutuneena. Mobiilitekniikasta on tullut niin suosittua, että tämän päivän paikallislehti 7 Days in Dubai kertoo nuorison suoranaisesta riippuvuudesta. Se haittaa opiskelua ja on jopa terveydelle vaarallista.

Facebook ja älypuhelimet ovat mullistaneet yhteydenpidon, jota ennen rajoitettiin kielloilla ja sosiaalisilla normeilla. Uusi tekniikka mullistaa elämää sielläkin, missä se ei aiheuta arabikevään kaltaisia mellakoita.

lauantai 12. toukokuuta 2012

Lentoturvallisuus tilastojen ja TV-sarjan valossa


Television FOX-kanava näyttää National Geographyn tuottamaa tv-sarjaa lento-onnettomuuksista ja niiden syistä ("Lentoturmatutkinta", alkuperäiseltä nimeltään Air Crash Investigation tai Mayday).

Lento-onnettomuudet ovat dramaattisia tapahtumia, jotka saavat paljon julkisuutta. Tunnetuista onnettomuuksista on tehty lukuisia tv-dokumentteja, eivätkä ne kaikki ole kovin korkeatasoisia. Muistan yhden, jossa asiantuntija esitteli fläppitaululla Guamin onnettomuuskoneen lähestysmisprofiilin -- mutta hän oli kirjoittanut paperille väärän vuosiluvun (1998, kun piti olla 1997). Sinänsä pieni inhimillinen virhe, joka tekijöiden olisi kuitenkin pitänyt havaita.

National Geographyn ohjelma on aina selostajan ääntä ja puhetapaa myöten liki täydellinen. On kieltämättä vähän makaaberia katsoa toisten virheistä ja kuolemasta tehtyä näytelmää, mutta tapahtumista voi oppia paljon. Muutaman jakson jälkeen ymmärtää, miksi turvavyöt kannattaa pitää lennon aikana kiinni, miksi hätävalot johtavat poistumisteille (ja mitä merkitystä sillä on käytännössä) ja miksi pakkolaskuasennossa on tärkeää kumartua mahdollisimman alas.

Harva jaksaa seurata lentoemäntien turvallisuusesittelyä, vaikka sen jokainen yksityiskohta on tarkkaan harkittu. Onnettomuuden sattuessa pienet yksityiskohdat ja teot saattavat ratkaista, kuka jää eloon. Pari jaksoa Lentoturmatutkinta-sarjaa lentokoneessa näytettynä saisi matkustajat kyllä skarppaamaan...

Lentoturmien analysointi ja niistä tehdyt raportit ovat tuottaneet hyvää tulosta. Lentoturvallisuus on parantunut tuntuvasti 25 vuodessa. On suorastaan ihme, ettei halpalentoyhtiöiden tulo markkinoille ja siitä seurannut talouskuri ole näkynyt tilastoissa kielteisesti. Päinvastoin, lentäminen on nyt halvempaa ja turvallisempaa kuin koskaan.

Erityisen synkkä vuosi oli 1985, jolloin lento-onnettomuuksissa kuoli 2946 ihmistä. Sen jälkeen tupakointi koneessa on kielletty, turvatarkastuksia kiristetty ja lentäjien sekä lennonjohtajien koulutusta lisätty. Gps-tekniikka on parantanut navigoinnin tarkkuutta ja luotettavuutta. Vuonna 2011 onnettomuuksissa menehtyi enää 828 ihmistä. Hieman yllättäen vastaava parannus on tapahtunut myös länsimaiden tieliikenteessä. Säännöt, kiellot ja rutiinit ovat tylsiä -- mutta ne toimivat.

Paljon riippuu myös lentoyhtiöstä. Kehitysmaissa onnettomuusriski on 13-kertainen, mikä osoittaa ettei kyse ole pelkästä tekniikasta.

Finnairin turvallisuushistoria on erinomainen: ei yhtään onnettomuutta 1970-luvulta tähän päivään. Finnair on tällä hetkellä maailman toiseksi turvallisin yhtiö. Matkassa on ollut myös onnea, sillä pari vakavaa läheltä piti -tapausta (vuosina 1989 ja 1990) olisi voinut päättyä huonosti. Huollon ulkoistaminen ja kustannussäästöt herättävät pelon siitä, ettei tilanne säily näin hyvänä loputtomiin. Asiasta kirjoittaa tänään Turun Sanomat, jonka juttu näkyy ilmaisversiossa vain rajoitetun ajan, joten linkitän mieluummin Iltalehden referaattiin (ja siinä on upea kuvakin!).

Lentoturmatutkinta-ohjelma osoittaa, että sinänsä pieni asia (hyönteinen12 dollarin arvoinen merkkivaloväärään asentoon unohtunut harvoin käytetty kytkin) voi käynnistää ketjun, jossa virheet kasaantuvat ja tuloksena on vakava onnettomuus.

Monimutkaisten järjestelmien arvaamattomuus tunnetaan hyvin myös tietoturvapuolella, eikä siihen ole helppoa ratkaisua. Pikemminkin kehitys menee yhä huonompaan suuntaan automaation lisääntyessä ja monimutkaisuuden lisääntyessä.

Tv-sarja ei tietenkään sovi lentopelosta kärsiville, mutta sillä on myös lohdullista kerrottavaa: isot matkustajakoneet ovat uskomattoman lujaa tekoa. China Airlinesin Boeing 747 kesti jopa viiden G:n kiihtyvyyden syöksyessään kohti merta lentäjän virheen vuoksi. Ei siis tarvitse huolestua, vaikka turbulenssi ravistelisi konetta rajustikin.

Vielä pari sanaa lentoturvallisuuden tilastoista. Väitetään, että lentäminen on kaikkein turvallisin liikkumismuoto, ja että omalla autolla ajaminen on paljon vaarallisempaa. Tilastojen valossa lentäjillä on suurempi riski joutua auto- kuin lento-onnettomuuteen.

Mutta tilastot tunnetusti valehtelevat -- tai ainakin ne saadaan näyttämään halutuilta. Totta kyllä, lentäminen on turvallista jos lasketaan onnettomuuksien määrää suhteessa lennettyihin kilometreihin. Silloin onnettomuusriski liikennekoneessa on 0,05 miljardia kilometriä kohti, kun se autossa on 3,1 eli 62-kertainen.

Käytettyyn aikaan verrattuna lentäminen on enää kolme kertaa turvallisempaa kuin autoilu, ja jos lasketaan vain tehtyjä matkoja, henkilöauto onkin jo 2,9 kertaa turvallisempi kuin lentokone.

Kaikki riippuu siitä, miten mitataan. Tai ei ihan kaikki, sillä moottoripyörä on mittaustavasta riippumatta ylivoimaisesti vaarallisin liikkumismuoto.

perjantai 11. toukokuuta 2012

Laajenevan kopioinnin aiheuttamat menetykset?


Päivän Hesarissa kulttuuritoimituksen Teemu Luukka kirjoittaa uudesta hyvitysmaksuehdotuksesta otsikolla Suomeen ehdotetaan uutta kulttuuriveroa. Sen neljännessä kappaleessa Luukka kirjoittaa:  jokseenkin kaikki ovat sitä mieltä, että teosten tekijöille pitää jotenkin korvata koko ajan laajentuneen kopioinnin aiheuttamia menetyksiä.

Luukka ottaa kopioinnin laajentumisen ja taloudelliset menetykset faktana, jota ei tarvitse perustella sen enempää. Mutta onko todella niin? Kopioinnin laajuus ja koituvat menetykset ovat maksun keskeisiä perusteluita, joten niitä ei voi sivuuttaa olankohautuksella.

Suomi voi tietenkin säätää millaisen lain haluaa, eikä hyvitysmaksun tarvitse huomioida kopioinnin määrää millään tavalla. Silloin lakia ei kuitenkaan voi enää perustella direktiivillä eikä oikeudenmukaisuudella vaan ainoastaan kulttuurisilla syillä, joihin Luukkakin viittaa kirjoituksensa otsikossa.

Kopiointi toki lisääntyy, mutta sitä on monenlaista. Hyvitysmaksun perustelujen kannalta keskeistä on, aiheuttaako kopiointi taloudellisia menetyksiä ja kuuluuko se ylipäätään maksun piiriin.

Tässä kohtaa pyydän lukijoiden apua. Katsokaa ympärillenne: missä tilanteissa ihmiset nykyään kopioivat musiikkia ja elokuvia? Ennen asia oli yksinkertainen: joku osti LP-levyn ja kopioi sen kavereille C-kasetille. Tekijälle koituva taloudellinen menetys oli ilmeinen ja helppo hahmottaa.

Tämän päivän maailma on ihan toisenlainen. Televisiossa ja radiossa on enemmän kanavia kuin kukaan ehtii ottaa vastaan. Sisällöstä on ylitarjontaa, ei niukkuutta. Tämä vähentää kopioinnin määrää ja varsinkin sen vahingollisuutta.

Itse keksin mm. seuraavia tilanteita, joissa kopiointi aiheuttaa menetyksiä:
- kirjastosta lainataan cd-levy, joka kopioidaan omalle tietokoneelle tai kännykkään
- kaverilta lainataan cd-levy, joka kopioidaan tietokoneelle tai kännykkään tai poltetaan uudeksi levyksi
- iTunesista tms. ostetaan mp3-tiedosto joka kopioidaan myös kavereille

Nyt keskeinen kysymys on tämä: onko edellä kuvattu kopiointi aiheuttanut viime vuosina yhä suurempia tappioita tekijöille? Epäilen, ettei ole.

Suomen nykyinen hyvitysmaksu ei edellytä taloudellista menetystä, joten tallentavat digiboksit on saatu vedettyä maksun piiriin. Ajansiirto ei ole perinteistä kopiointia eikä kukaan menetä tuloja. Päinvastoin, tv-yhtiöt itse näyttävät ohjelmat useaan kertaan. Siksi digibokseja ei voi laskea kopioinnin lisääntymiseen.

Mielestäni maksua ei pitäisi periä myöskään silloin, kun asiakas ostaa cd-levyn ja siirtää sen omaan matkapuhelimeensa kuuntelua varten (kuka enää raahaa lenkillä kannettavaa cd-soitinta?). Tällainen käyttö (ns. laitteensiirto) ei aiheuta menetyksiä vaan pikemminkin lisätuloja.

Eniten menetyksiä tekijöille aiheuttaa piratismi ja laiton kopiointi, siis esimerkiksi seuraavat:
- PirateBaystä imuroidaan uusi cd-levy jo ennen kuin se ehtii kauppoihin
- netistä imuroidaan jenkkisarjan uusimmat jaksot
- netistä imuroidaan uusin huippuleffa
- kirjastosta lainataan dvd/blu-ray-elokuva, joka kopioidaan itselle tai kavereille
- kaverilta lainattu dvd/blu-ray-elokuva kopioidaan itselle tai omalle kiintolevylle

Mistään näistä ei kuitenkaan voi lain mukaan periä hyvitysmaksua.

Väitän, että hyvitysmaksun perusteena oleva kopiointi ei ole merkittävästi kasvanut -- eivätkä ainakaan sen aiheuttamat taloudelliset menetykset.

Ennen kuin päätetään hyvitysveron laajentamisesta pitäisi miettiä sen perusteluita ja ihmisten todellista sisältöjen kulutusta. Nyt koko rakennelma seisoo hiekalla ja ainoa validi perustelu on tosiaankin verotus.

Monta tapaa maaestojen kiertämiseen

Videolähetysten maaestojen kiertäminen ei ole mikään uusi asia. Jo monen vuoden ajan netissä on jaettu ohjeita ja linkkejä tv-kanaviin, joista on voinut seurata esimerkiksi F1-kisoja. Urheilulähetykset ovat olleet kehityksen pioneereja, mutta asia koskee myös kokonaisia kanavia.

BBC:n tv-ohjelmia voi katsella iPlayer-ohjelmalla, mutta vain Britanniassa. Suomesta yritettäessä tulee virheilmoitus:


Kaupallisen ITV-yhtiön katseluohjelma on nimeltään TVCatchup, sekin toimii vain maan rajojen sisällä:


Ulkomailla lomaileva tai talviaan viettävä suomalainen huomaa saman Ylen Areenassa. Osa ohjelmista näkyy ja kuuluu, mutta osa ei. Estettyjä ovat mm. kaikki, joissa käytetään musiikkia, vaikka kyse olisi radiossa lähetetyistä klassisen musiikin pätkistä:


USAssa on Hulu.com, joka näyttää uusimmat jenkkien tv-sarjat tuoreeltaan, mutta jälleen kerran vain oman maan sisällä:


Kaikissa tapauksissa katsoja tunnistetaan ip-osoitteen perusteella. Jos osoite näyttää kuuluvan toisen maan rekisteriin, pääsyä ei myönnetä. Taustalla ovat tekijänoikeussyyt. Levittäjä on ostanut ohjelmien lähetysoikeudet vain omaan maahansa. Lisäksi ohjelmien lähettäminen koko maailmaan lisäisi verkkokustannuksia. Miksi palvella vieraan maan katsojia, jos heille ei voi näyttää edes mainoksia?

Moni kuitenkin haluaa katsoa kotimaansa ohjelmia ulkomailta, ja siksi estoja kierretään myymällä paikallista ip-osoitetta ulkomaille suojattuna vpn-yhteytenä. Se on helppo ottaa käyttöön kaikissa käyttöjärjestelmissä ja välittää mitä tahansa nettiliikennettä, myös ääntä ja videota. Vpn-yhteydet ovat kuitenkin maksullisia.

Ilmaispalveluitakin löytyy, mutta niissä on omat riskinsä. Kukaan ei tarjoa omaa ip-osoitettaan ulkomaisten käyttäjien iloksi ilman taka-ajatuksia. Ilmaispalvelut saattavat olla kaapattuja kotikoneita, jotka eivät tiedä välittävänsä liikennettä ulkomaille tai sitten kyse voi olla yrityksistä, jotka avaavat yhteyden vain omalla ohjelmallaan. Samalla ohjelma seuraa surffailua ja lisää www-sivuille lennossa uusia mainoksia.

Pahimmillaan ohjelmat voivat urkkia liikennettä ja kaapata salasanoja. Tästä syystä en suosittelisi ohjelmia kuten ExpatShield tai HotspotShield. Ilmaista lounasta ei ole -- ainakaan terveellistä ja hyvänmakuista.

Youtuben rajoituksia voi kiertää asentamalla Chrome-selaimeen lisäosia kuten Stealthy tai Youtube Unblocker. Stealthy vaatii hieman nörttihenkisyyttä, eikä toimi kovin luotettavasti. Kun pyysin ip-osoitetta Hollannista, tuloksena oli ranskalainen osoite (jossa Youtube-kiekkoilu on estetty). Unblocker toimii helposti ja automaattisesti, mutta sekään ei aina suostunut näyttämään USA-Valko-Venäjä-peliä antamansa filippiiniläisen ip-osoitteen kautta.

Toimiessaan Youtuben kuvanlaatu oli kohtuullinen, tuleehan lähetys suoraan kiekkoliiton virallisesta videofeedistä. Tv-laadusta on silti turha puhua. Eilen 10.5.2012 siihen lisättiin puolen tunnin viive jotta ilmaislähetys ei kilpailisi maksukanavien kanssa.

Youtuben lisäksi kiekkoilua voi katsoa myös muilta maailman urheilukanavilta, jotka välittävät kuvansa nettiin. Usein varsinaisena lähteenä on jokin kanavan asiakkaista, joka siirtää kuvan nettiin omasta televisiostaan. Tällainen välitystoiminta on tietenkin laitonta, mutta kuvan katsominen Suomessa ei. Harrastelijoiden virityksissä kuvanlaatu jää usein vaatimattomaksi.

Jos ei pelkää valheellisia Flash-päivityksiä ja tyttöpalvelujen mainoksia, venäläisen OnHockey-sivuston kautta löytyy esimerkiksi tällainen lähetys, joka tulee ilmeisesti jonkun kotikoneelta:

Selostus on ranskaksi mutta (heikkolaatuinen) kuva reaaliajassa.

Kuten esimerkeistä käy ilmi, melkein mitä tahansa pystyy katsomaan laillisesti netin kautta. Mahdolliseen rikokseen syyllistyy se, joka ulkomailla luvatta laittaa ohjelman nettiin.  

Aivan varmasti myös Maikkarin tv-yksikössä on tiedetty näistä mahdollisuuksista. On vain ajan kysymys, milloin maksukanavien ylivalta urheilulähetyksissä murenee lopullisesti. Se tietää lähetysoikeuksien hinnan romahtamista, mikä ei ole lainkaan paha asia. Nykyinen monopolihinnoittelu on nostanut hinnat järjettömälle tasolle.

Toisaalta urheilun siirtyminen ilmaiseksi nettiin aiheuttaa ongelmia pienille kielialueille. Jos Skoda sponsoroisi jääkiekon ilmaiseksi koko maailmalle, mahtuisivatko Suomen pelit ollenkaan mukaan? Kuka selostaisi ne? Kuka välittää nettiin ne urheilutapahtumat, jotka kiinnostavat vain kansallisia yleisöjä? Haluammeko tv-lähetystoiminnan siirtyvän pois Suomesta siten kuin vaikkapa Google on tehnyt nettimainoksille?

torstai 10. toukokuuta 2012

Leikolan ehdotus hyvitysveroksi

Markus Leikolan ehdotus uudeksi hyvitysmaksuksi on julkistettu ja kuten oli helppo arvata, se on saanut runsaasti kritiikkiä. Perimmäinen ongelma on siinä, että laillisen kopioinnin varjolla perittävä maksu on jo lähtökohtaisesti vanhanaikainen eikä istu nykyiseen digiaikaan. Kaikki tavat uudistaa maksua ovat yhtä ongelmallisia -- kyse on vain siitä, mitkä ongelmat mallilla kulloinkin halutaan ratkaista.

Opetus- ja kulttuuriministeriön hankalaa tilannetta kuvaa hyvin se, että edellinen selvitysmies Arne Wessberg julkisti oman ehdotuksensa lähes päivälleen vuosi sitten. Ehdotus joutui kuitenkin saman tien paperikoriin ja uusi mies pantiin asialle. Järkevää rahankäyttöä tällainen ehdotusten tehtailu ei ole.

Edeltäjänsä kohtalon tuntien Leikola kutsui itseään selvitysmiehen sijaan ratkaisuneuvottelijaksi. Hän kävi esittelemässä minulle ehdotuksensa pääperiaatteet jo pääsiäisen alla ja pyysi niistä kommentteja. Leikolan kunniaksi voin sanoa, että hän oli perehtynyt aiheen problematiikkaan kiitettävän laaja-alaisesti.

Koska kaikki mallit ovat ongelmallisia, en voi ehdottaa parannuksia. Voin ainoastaan listata Leikolan ratkaisuehdotuksen heikkoja kohtia meidän käyttäjien näkökulmasta.

Leikolan perusajatus on laajentaa maksupohjaa niin paljon, että aiempi maksukertymä saadaan kasaan hyvin alhaisella lisämaksulla. Ratkaisu on fiskaalisesti järkevä, mutta periaatteeltaan huono. Hyvitysmaksu muuttuisi (lähes) kaikilta laitteilta ja palveluilta perittäväksi hyvitysveroksi, joka kyllä kerää eurot, mutta jolla ei ole ohjausvaikutusta. Tallennustilasta maksettaisiin automaattisesti sen käyttötarkoitusta erittelemättä. Laiton ja laillinen kopiointi maksaisivat saman verran, samoin omien digikuvien tai -videoiden tallentaminen.

Tässä onkin hyvitysveron suurin ongelma: järjestelmä koetaan epäoikeudenmukaiseksi, eikä sitä mitenkään vähennä verolle kaavailtu alhainen 0,5-1 % taso. Pienikin maksu on väärin, jos se peritään aiheettomasti.

Prosenttimaksussa on myös konkreettinen vaara: jatkossa etujärjestöjen on helppo hilata prosentteja ylöspäin. Numeroiden muuttaminen on aina helpompaa kuin maksupohjan laajentaminen uusiin alustoihin -- sehän nähtiin viime joulukuun kiihkeässä keskustelussa matkapuhelimista ja pc-koneiden kiintolevyistä. Siksi kaikki alustat kattava maksu on käyttäjien kannalta huono lähtökohta riippumatta siitä, ovatko luvut prosentteja vai promilleja.

Toinen periaatteellinen ongelma on siinä, että ehdotus laajentaisi maksua merkittävästi vaikka pitkällä tähtäimellä maksusta pitäisi pikemminkin pyrkiä eroon. Nyt ehdotetun perusteella edunsaajia voisivat jatkossa olla mm. levy-yhtiöt, muut julkaisijat, valokuvaajat sekä nettiin tekstiä tuottavat bloggaajat. Kopiosto perii jo nyt omatekoista "digilupaa" nettisisältöjen käytöstä. Onko järkevää luoda nettiin sisältöä tuottaville tekijöille mallia, joka av-alalla on jo todettu epäkäytännölliseksi ja huonosti toimivaksi?

Kun maksut tulevat hyvin pienistä puroista ja toisaalta hyvityksen saajien joukko kasvaa merkittävästi on vaarana, ettei mitättömistä maksuista kerry kenellekään järkeviä tuloja. Ainoa hyötyjä on itse hallinto.

Leikolan mallissa on paljon hyviäkin puolia, jotka ohitan tässä vaiheessa tietoisesti. Nyt on tärkeintä nostaa esiin ongelmakohtia. Kokonaisarviointi on paikallaan vasta sitten, kun asia etenee.

Ministeriö kerää parhaillaan eri osapuolilta kommentteja Leikolan ehdotukseen. Sen jälkeen se harkitsee, tehdäänkö tekijänoikeuslakiin tarpeelliset muutokset vai pannaanko asialle vielä kolmas henkilö. Titteliksi voisi tulla vaikka veronmäärittelijämies.

Jääkiekkoliitto syyllinen Youtube-sotkuun

Ylen uutisen mukaan MTV:n johtaja Jorma Härkönen pitää jääkiekon MM-kisojen katsomista Youtuben kautta varastamisena. Maikkari on maksanut kalliisti kisojen lähetysoikeuksista ja odottaa, että katsojat hankkivat maksullisia kanavapaketteja nähdäkseen kisat.

Härkösen kommentti on monin tavoin harkitsematon. Ensinnäkin yhtiö joutuu näyttämään Suomen pelit ilmaiseksi, mikä riittää useimmille katsojille. Suurin osa lähetyksistä on tosin haudattu vähin äänin Ava-kanavalle, jotta illuusio kisojen maksullisuudesta säilyisi.

Vieraiden maiden keskinäisistä otteluista kiinnostuneita on vähemmän. Ihanko oikeasti Maikkari on sitä mieltä, että pienessä ikkunassa näkyvä Youtube-lähetys -- josta kiekon hädin tuskin erottaa -- kilpailee tuotteena heidän myymänsä tv-kuvan ja suomalaisen selostuksen kanssa?

Sitä paitsi monet Youtube-katsojat ovat nuoria, joilla ei edes ole televisiota. Heidän tapauksessaan kilpailua Maikkarin maksulähetysten kanssa ei voi syntyä.

Youtube-kanava näkyy vain maissa, joihin ei ole myyty television lähetysoikeuksia. Maaestoja on mahdollista kiertää, mutta ihan helppoa se ei ole sillä tavallinen anonyymiproxy ei välitä videokuvaa. Luotettava ja riittävän nopea ip-osoite vieraasta maasta vaatii yleensä maksullista vpn-palvelua tai jotain laitonta viritystä, jossa murrettua kotikonetta käytetään videostreamin kierrätykseen.

Massojen huvia tällainen ei ole. Tekemällä asiasta julkisen kohun Maikkari on aiheuttanut vahinkoa vain itselleen.

Nettinuorten mielestä aika on ajanut maakohtaisten estojen ohi. Netissä kaiken pitäisi näkyä globaalisti. Näin varmaan ajan myötä käykin, mutta se kehitys ei välttämättä ole suomalaisten etu. Globaalit lähetysoikeudet hinnoitellaan ja hallinnoidaan siellä, missä on eniten rahaa. Suomalaiset ja meitä kiinnostavat kansalliset lajit jäävät näissä neuvotteluissa armotta sivuun. Sama pätee mainostajiin ja kotimaisiin toimijoihin. Siksi maarajoitusten täydellinen poistuminen johtaa Suomen tapauksessa helposti ojasta allikkoon.

Ketä sitten pitäisi syyttää nykyisestä tilanteesta? Maikkari syyttää nettikäyttäjiä, Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskuksen johtaja Antti Kotilainen Youtubea. Sen pitäisi tarjota tehokkaampia maarajoituksia.

Youtube on kuitenkin vain aineiston tekninen välittäjä. Sen on mahdotonta tietää, onko yhdessä maassa sijaitseva IP-osoite kytketty eteenpäin toiseen maahan. Eikä se edes ole Youtuben ongelma.

Todellinen syyllinen soppaan on kansainvälinen jääkiekkoliitto, joka ensin rahastaa TV-yhtiöiltä huiman hinnan lähetysoikeuksista mutta jakaa sitten saman sisällön muihin maihin netin kautta ilmaiseksi. Ehkä näin pyritään houkuttelemaan lajille lisää katsojia, mutta fakta on, että jo luonnonolosuhteiden vuoksi jääkiekko kiinnostaa vain harvoja maita. Vaikea kuvitella, että Youtube-lähetykset saisivat espanjalaiset tai egyptiläiset innostumaan kiekkoilusta. Tuskin suomalaisetkaan innostuisivat kamelien ratsastuskilpailuista, vaikka niitä lähetettäisiin Dubaista Youtuben kautta Suomeen?

Kaikki maat, joilla on mitään edellytyksiä jääkiekkoiluun, ovat itse mukana MM-kisoissa.

maanantai 7. toukokuuta 2012

Pätkii, mutta onko se vaarallista?

Matkapuhelinsäteilyn haitoista on puhuttu niin kauan kuin mobiililaitteita on ollut. Juuri suomeksi käännetty Devra Davisin kirja Pätkii! marssittaa esiin pitkän listan sähkömagneettisten kenttien oletettuja ja todettuja haittavaikutuksia. Tekijä itse kävi Vapun alla Suomessa puhumassa eri tilaisuuksissa kenttien vaaroista.



Matkapuhelinsäteily on herkkä aihe, sillä kyseessä ovat isot rahat. Jos todella osoittautuisi, että puhelimista tai wlan-verkoista on haittaa terveydelle, moderni ja nopeasti kasvava teollisuudenala ajautuisi suuriin vaikeuksiin. Toisaalta: jos myöhemmin havaitaan, että tutkimustuloksia on peitelty tai ongelmia piiloteltu, alan suurimmat yritykset tuhoutuvat varmasti vahingonkorvauskanteisiin. Tuskin ne haluavat itsekään ottaa sellaista riskiä? Terveysvaikutusten selvittäminen on kaikkien edun mukaista.

Säteily on herkkä aihe myös siksi, että kyse on vaikeatajuisesta fysiikan ja fysiologian yhdistelmästä. Kuinka moni ymmärtää edes eron radioaktiivisen ja matkapuhelinten säteilyn välillä? Kun kyse on omasta ja lasten terveydestä, mieli herkistyy automaattisesti.

Davis antaa kirjassaan lukuisia esimerkkejä siitä, miten teollisuuden kannalta ikäviä tuloksia on piiloteltu tai vähätelty. Jos asiat olisivat näin suoraviivaisia, joku olisi jo linnassa. Kuten kirjan paljastuksiin viittaavasta alaotsikosta voi päätellä, kirja ei pyri täysin neutraaliin aiheen analysointiin vaan herättelemään lukijoita. Faktoja ja tutkimustuloksia on silti ylenpalttisesti.

Yhdessä asiassa Davis on varmasti oikeassa: kunnes terveysvaikutuksista on saatu kiistatonta näyttöä puoleen tai toiseen, on parasta olla varovainen. Tupakka- ja asbestiongelmat ovat yhä tuoreessa muistissa. Mahdolliset terveysvaikutukset näkyvät vasta vuosikymmenten viipeellä.

Mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä tieto on se, miten keinotekoisia matkapuhelinsäteilylle asetetut raja-arvot ovat. Ne eivät perustu mihinkään fysiologisiin havaintoihin, vaan ovat käytännössä hihasta vedettyjä. Kukaan ei tiedä, onko edes raja-arvojen suuruusluokka oikein. Ainakaan tapa, jolla SAR-arvot mitataan, ei vastaa luonnollista käyttötilannetta.

Matkapuhelinsäteilyn suhteen kaikki tietämyksemme roikkuu tukevasti ilmassa.

Lopullisen vastauksen saaminen säteilykysymykseen vaatisi pitkäaikaista ja kallista tutkimusta. Davis on itse ehdottanut yhden dollarin maksua jokaisesta myydystä puhelimesta tutkimustyöhön. Vuositasolla se toisi miljardi dollaria, mikä puolueettomien tutkijoiden käsiin kanavoituna todennäköisesti selvittäisi asian.

Aloite ei ole kuitenkaan saanut kannatusta. Ja puhelimenkäyttäjän lompakolle pyrkivät muutkin, kuten hyvitysmaksun perijät. Oikea kehitys menee pikemminkin päinvastaiseen suuntaan. Juuri äsken kuulimme, että suuri suomalainen tutkimus uhkaa keskeytyä rahoituksen loppumiseen.

Erityisessä säteilyvaarassa ovat lapset, joiden kallon luut ovat vielä ohut ja aivot kehittymässä. Suomi pitää muuten erityistä huolta lasten terveydestä, mutta tukiasemien sijoittamisessa ei ole kouluihin liittyviä rajoituksia. Päinvastoin, entisen alakouluni katto oli viimeksi katsoessani täynnä erilaisia antenneja. Joissakin Euroopan maissa tukiasemia ei saa perustaa lainkaan koulujen läheisyyteen. Turhaa pelkoa? Kukaan ei tiedä. Monissa asioissa Suomi on valinnut ylivarovaisen linjan, mutta ei tässä.

Seuraavassa joukko ohjeita, joita kannattaa noudattaa vaikka suhtautuisikin epäillen terveysriskeihin.

- käytä mahdollisuuksien mukaan hands-free-laitetta puhuessasi
- jos joudut puhumaan suoraan luuriin, vaihda sitä korvalta toiselle muutaman minuutin välein
- vältä käyttämästä puhelinta tiloissa, joissa on huono kenttä (kuten junanvaunut, autot, hissit), koska puhelin joutuu tällöin käyttämään suurinta lähetystehoaan
- älä lataa puhelinta yöpöydällä aivan sängyn vieressä
- rajoita lasten puhelimenkäyttöä, heille puhelimen pitäisi olla turvallisuus- eikä viestintälaite

Ja jos olet nainen, älä ainakaan hanki tällaisia asusteita! Se voi saada myöhemmin lempinimen iCancer. Ylipäätään puhelimen säilyttäminen rintaliivissä on huono idea.

sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Nepotismia Nokiassa

Hesarin kuukausiliitteessä Jorma Ollila pitää virheenä Kallasvuon valintaa Nokian toimitusjohtajaksi. Kallasvuo oli laki- ja rahoitusjohtaja, eikä hänellä ollut ohjelmisto- tai insinööriosaamista. Ollilan oma ehdokas seuraajakseen olisi ollut hänen oma varamiehensä Pekka Ala-Pietilä.

Ollila, Ala-Pietilä, Kallasvuo ja Vanjoki (ja muutama muu) olivat se ydinjoukko -- todellinen dream-team -- joka nosti Nokian 1990-luvulla konkurssin partaalta maailman johtavaksi matkapuhelinvalmistajaksi. Kun Ollila jätti toimitusjohtajan pestin vuonna 2006, seuraajaksi valittiin hänen kaverinsa. Kyse oli vain siitä, kuka heistä.

Tällainen nepotismi (kirjaimellisesti omien sukulaisten suosiminen, mutta sopinee tähänkin) oli inhimillistä, mutta tuskin viisasta. Nokian virhe ei ollut siinä, että Ala-Pietilän sijaan valittiin Kallasvuo vaan siinä, ettei elopia (huom. pieni alkukirjain) palkattu aiemmin.

Yhteenkasvanut joukko ajatteli liian samalla tavalla, jotta se olisi pystynyt uudistamaan yhtiön 2000-luvun toimintaympäristön muutoksia vastaavalla tavalla. Kenties talon ulkopuolelta, mieluiten Yhdysvalloista, palkattu johtaja olisi nähnyt tilanteen selvemmin ja kurssia olisi ehditty kääntää ajoissa.

Televisiossa Ollila sanoi, että yhtiön olisi pitänyt tuoda 2000-luvun alussa markkinoille jotain aivan uutta. Niin olisi, eikä Nokialta totisesti puuttunut ideoita tai visioita. Ne eivät vain muuttuneet tuotteiksi. Viimeinen tilaisuus reagoida olisi ollut vuonna 2007, kun Apple tammikuussa julkisti iPhonen. Mutta se missattiin.

Tässä suhteessa Ollila ei voi väistää omaa vastuutaan. Hänen tähän kevääseen asti jatkunut hallituksen puheenjohtajan toimi kesti aivan liian pitkään eikä palvellut enää yhtiön etua. Uusia näkemyksiä olisi kaivattu jo kauan sitten. Kriisin alkaessa toimitusjohtajan vaihtaminen on jo myöhäistä.

Risto Siilasmaa on epäilemättä hyvä valinta hallituksen puheenjohtajaksi. Siilasmaa ei ole karismaattinen johtaja, mutta ei tarvitsekaan. Sitä varten yhtiössä on toimitusjohtaja, joka hoitaa julkiset esiintymiset ja joukkojensa innoittamisen. Risto, jonka tunnen 1990-luvun ajoilta, edustaa Commodore 64 -sukupolvea ja on kasvanut suoraan tietoyhteiskuntaan. Asiaosaaminen hänellä on varmasti hallussa. Mutta nyt tarvitaan jotain muutakin.

Siilasmaa korosti suomalaisia arvoja Nokian nostamiseksi uuteen kukoistukseen. En tarkkaan tiedä, mitä ne ovat, mutta insinööriosaamisessa ja työnteon määrässä aasialaiset lienevät meitä jo rutkasti edellä. Nokia tarvitsee nyt pikemminkin amerikkalaisia arvoja. Ekosysteemien välinen kilpailu ja yhteistyö Microsoftin kanssa vaatii insinööritaitojen lisäksi pelisilmää.

Nokian omistuksesta kolme neljäsosaa on edelleen ulkomaisissa käsissä. Kun katsoo Nokian nykyistä tilannetta, suomalaisten arvojen korostaminen tuskin ilahduttaa näitä omistajia.

Toivottavasti Nokia pystyy osoittamaan epäilyt turhiksi.

lauantai 5. toukokuuta 2012

Volvon mittarissa 81000 km - romutukseen

Tuttavallani on Volvo, jolla on ajettu 81 000 kilometriä. Siitä hajosi automaattivaihteiston laatikko, eikä 16 vuotta vanhaan autoon saa enää varaosia. Sinänsä kyse on pienestä asiasta: vaihdelaatikon öljynsuodatin on tukkeutunut. Sitä ei kuitenkaan pysty vaihtamaan, vaan koko laatikko olisi uusittava.

Viime aikoina on puhuttu paljon tietokoneista, matkapuhelimista, tulostimista ja hehkulampuista, joiden käyttöikää valmistajat rajoittavat tarkoituksella bisneksen vauhdittamiseksi. Tehtaan kannalta on toki parempi, että asiakas ostaa uuden eikä korjaa vanhaa, mutta ympäristön ja kestävän kehityksen kannalta tällainen bisneslogiikka on tuomittavaa.

Luulisi, että ruotsalainen autovalmistaja takaisi varaosien saannin riittävän pitkään. Laatumerkkinä pidetylle autolle 16 vuotta ei vielä ole korkea ikä, varsinkin kun kilometrejä on noin vähän. Saksalaisiin laatumerkkeihin varaosia saa pidempään. Kerrotaan, että 2/3 valmistetuista Porscheista on edelleen liikenteessä.

Auto tai tietokone, asiakkaan tilanne on aina sama. Ostohetkellä ei voi tietää, miten hyvin laite tulee toimimaan  ja miten pitkään varaosia on saatavissa. Kun tietoa ei ole, asiakas ei voi äänestää jaloillaan ja valmistajat käyttävät sitä hyväkseen.

Tuttavani noudatti Volvon huollon neuvoa ja antoi muutoin hyväkuntoisen autonsa romutettavaksi. Kestävää kehitystä arvostavan kannattaa miettiä kahdesti, ennen kuin valitsee Volvon.

perjantai 4. toukokuuta 2012

Etteikö YLEn julkinen palvelu muka kiinnosta kansanedustajia?

Eduskunta on hyväksymässä puolen miljardin vuosittaiset menot, jotka kaiken lisäksi kasvavat joka vuosi. Näin merkittävä taloudellinen asia herättää eduskunnassa vilkasta keskustelua, eletäänhän muualla kiristysten ja säästöjen aikaa.

Kyse on tietenkin YLEn rahoituksesta ja siitä, mikä on julkisen palvelun tehtävä 2010-luvun maailmassa. Julkinen palvelu on sitä, että YLEn pitää tuottaa kaikenlaista sisältöä kaikille suomalaisille, halusivat nämä sitä tai eivät. Näin laaja tuotanto tietenkin maksaa, joten rahoitus turvataan erillisellä verolla, jota myös yritykset maksavat. Ja koska YLE saa runsaasti rahaa, se kokee velvollisuudekseen palvella koko kansaa tuottamalla sille kaikenlaista sisältöä.

Joku voisi kutsua tätä kehäpäätelmäksi.

Onneksi kansanedustajat ovat herättäneet kysymyksen julkisen palvelun sisällöstä ja merkityksestä. Perussuomalaisten Vesa-Matti Saarakkala on tehnyt kirjallisen kysymyksen siitä, miten hallitus on valmis tarvittaessa muokkaamaan määritelmää YLEn monikulttuurisuuden tukemisesta. Ei kai Yleisradion julkinen palvelu vain anna liian myönteistä kuvaa vieraista kulttuureista? Muistaahan YLE kertoa, että musliminaiset eivät juurikaan solmi avioliittoja kristittyjen miesten kanssa?

Huokaus. Näkee että Yleisradio on todellakin eduskunnan laitos.

keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Hyvästi, Guggenheim

Helsingin kaupunginhallitus hautasi illalla Guggenheim-hankkeen äänin 8-7. Syitä hankkeen kaatumiseen on useita.

Kun tieto Guggenheim-hankkeesta tuli julkisuuteen tammikuussa 2011, Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus ehti jo riemuita: vain kansan taideviha voisi tyrmätä Suomelle annetun mahdollisuuden saada Guggenheim.

Kuitenkin jo tuolloin oli nähtävissä, millaiseen peliin suomalaiset olivat lähteneet mukaan. Amerikkalainen säätiö keräisi rahansa ja ulkoistaisi riskin. Kaksi miljoonaa euroa maksaneen selvitystyön tuloksena saatiin triviaali raportti, josta jäi rahastuksen maku. Sellaisena se kuvasti hyvin koko hanketta.

Lupaukset siitä, että Helsingin Guggenheim voisi olla jotain ihan uutta, petettiin jo alkumetreillä. Raportti päätyi suosittelemaan juuri sellaista wau-arkkitehtuuria kuin Bilbaossakin oli. Ei mitään uutta, omaperäistä tai suomalaista. Toivoisin edelleen jonkun selvittävän, kenen taskuun kahden miljoonan euron rahastus päätyi.

Yksi perusvirhe oli siinä, että hankkeesta annettiin aluksi liian ruusuinen kuva. Kun lehdistö sitten paljasti koko ajan lisää epäedullisia yksityiskohtia syntyi negatiivinen kierre, joka tuhosi hankkeen mielikuvan yleisön silmissä. Samaan aikaan osuneet säästöt ja lamapuheet eivät ainakaan parantaneet asiaa.

Toinen perusvirhe oli siinä, ettei kukaan osannut päättää, onko Guggenheim taide- vai talousprojekti. Guggenheim itse toimii kuin liikeyritys ja museosta haluttiin ensi sijassa turistimagneetti. Sisällön osuus jäi keskusteluissa niin pieneksi, että lopulta taiteilijatkin kääntyivät hanketta vastaan. Miten saada läpi kymmenien miljoonien eurojen taidehanke, jota taiteilijat itse vastustavat? Ei mitenkään.

Ihme, että äänestystulos oli noinkin tiukka. Valtuusto olisi kaatanut hankkeen vielä selvemmin luvuin. Guggenheim ei kaatunut taidevihaan, vaan huonoon sopimukseen ja muutaman avainhenkilön omapäiseen toimintaan.

Vaikka hanke kaatui, Guggenheim lienee tyytyväinen -- saihan se käyttää kaksi miljoonaa suomalaisten rahoja oman brändinsä markkinointiin. Kaksi vuotta sitten harva Suomessa oli kuullutkaan Guggenheimista saati käynyt jossain sen museoista. Nyt Guggenheimin tietävät kaikki.

Guggenheim voitti -- tietenkin.

JK. Kaupunginhallitus kaatoi vain kaupungin ja säätiön välisen sopimuksen. Guggenheim voi edelleen tulla Suomeen, jos hankkeen puolustajat järjestävät sille rahoituksen kaupalliselta pohjalta. Sen ei pitäisi olla vaikeaa, mikäli museo on niin loistava sijoitus kuin mitä meille on luvattu. Hjallis, Seppälä ja muut bisneshenkilöt ovat kaikin puolin kaupunkia parempi sopimuskumppani. 
Website Security Test